Aggressio, lyhyt oppimäärä

Pyöräilemme Pikkukoskelle uimarannalle, koska kesällä pitää uida rantsussa. Tukaanin ja Hassun Tytön vauvan vaunujen kurkistusaukon edessä roikkuu musta suruharso ja vaalea pellavainen keittiöpyyhe torjumassa itikoita, vetoa ja aurinkoa. Syödä lällistelemme jäätelötuutteja, paitsi vauva, se on liian pieni nauttimaan.

Pikkukosken uimaranta on täynnä. Hädintuskin saamme tungettua vaunut koivun varjoon hyppytornille vievän laiturin viereen ja levitettyä pyyhkeemme nurmikolle. (Miksi muuten ihmiset haluavat laittaa pyyhkeensä hiekalle, nehän on paljon vaikeampi pestä? Onko tässä jokin hämärä kulttuurinen preferenssi?)

Syömme salaattia vanhoista tofujäätelörasioista. Koska kaikki olemme palstaihmisiä, meillä on tähän aikaan kesästä, lämpimällä sateiden jälkeen, salaatin vakava ylituotanto-ongelma. Viereisellä viltillä lojuu kaksi tummaa naista ja ihania pikkutyttöjä, pitkähiuksisia, timangikorvakoruisia, hentoja ja turkoosisissa bikineissä. Siinä ei voi tuntea itseään muuta kuin paksuksi ja valkoiseksi, taikinaklimpiksi keltaisissa bikineissä, joita koristavat tekopäivänkakkarat.

Välillä lapsi herää ja sitä pitä syöttää. Hassu Tyttö on hermostunut, sillä tämä on ensimmäinen syöttökerta kotisängyn ulkopuolella. Lopulta kaikki kuitenkin sujuu ihan hienosti. Vauvaa ei tunnu haittaavan ulkoilma, lasten kirkuna ja hyppytornista putoavien kehojen läiskynä. Se pääsee myös lentomatkalle. Koetan miettiä, miltä siitä tuntuu, mutten onnistu löytämään vastauksia. Hassu Tyttö valittaa olevansa ylibiologinen otus nyt, pienen lapsen kanssa. Kaikki hermostuttaa ja raivostuttaa häntä. Lohduttelen häntä kertomalla eläinäideistä, jotka olen tuntenut. Raivohulluja kaikki tyynni.

Ajankuluksemme katselemme lasten pulaamista vedessä. Joistain on vaikeaa uskoa, että ne ovat olleet sukelluksissa elämänsä yhdeksän ensimmäistä kuukautta. (Minä kuulun tähän ryhmään, siihen jolle vesi tarkoittaa ensisijaisesti hukkumista.) Yhdellä tytöllä on puhallettava delfiini, jonka selässä istutaan hajareisin. Koettaessaan saada lelunsa liikkumaan tyttö nylkyttää delfiiniä pahemman kerran. "SPY suosittelee", sanoo Tukaani. "Mikä Spy?" kyselemme. Vastaus kuuluu: Suomen pedofiiliyhdistys.

"Mitä helvettiä, onko semmoinenkin olemassa?" tuohtuu Hassu Tyttö, ennen kuin huomaa, että kyse on vain pelleilystä.

Pian tuore vanhemmuus pääsee tulikokeeseen. Kallion päältä putoaa tyhjä kaljapullo ja repeää tuhansiksi sirpaleiksi osuessaan laituriin monen metrin pudotuksen jälkeen. Mulkoilemme ylös, meidänkin päällämme kielekkeen reunalla lojuu tyyppejä juomassa kaltsua. Laituri on ihan sirpalesälässä, ja joudumme sanomaan kaikille hyppytorniin haluaville lapsille, etteivät menisi, ettei tule jalkaan lasia. "Helvetti", hokee Tukaani ja juoksee sitten uimavalvojan luokse. Rikkalapiota ei löydy, mutta harja sentään. Tukaani marssii laiturille, muttei alakaan lakaista. Sen sijaan hän alkaa kiivetä portaita pitkin kalliolle harja tanassa.

"Voi helvetti, nyt se menee tappelemaan", päivittelee Hassu tyttö. Mutta ei: Tukaani vain menee tylyttämään teinejä. "Te sen pudotitte, te sen myös siivoatte", kuuluu mesoaminen kallion päältä. (Toim huom: Eettisen kansalaissurinalismin hengessä olen tuhrannut lapsukaisten kasvot. Älköön heitä tunnistettako.) Tällä välin joudumme Kissan kanssa pysäyttelemään lapsiperheitä, jotka ovat menossa hyppytorniin.

Koska teinit eivät ole halukkaita siivoamaan vaan pitäytyvät väitteessään, ettei pullo heiltä pudonnut, vaan saattoi olla, että se putosi ihan vaan taivaasta, vaikka he nyt sattumalta olivatkin juuri sillä paikalla ylhäällä kaljaa kittaamassa, neuvottelut ylhäällä venyvät. Kalliolta katsellaan alas sirpaleita, yksi tyttö ottaa harjan käteensä ja protestoi äänekkäästi, että hän ei sitä pudottanut, mutta jos kukaan muukaan ei siivoa, hän sitten voi uhrautua.

Lapset vinkuroivat ja vikuroivat alhaalla seisovan isän otteessa, tahtovat laiturille. Isä pitelee tytärtään käsivarresta ja pientä poikaansa olkapäästä ja alkaa kuumeta. "Saatanan juopot, helvetin runkut. Mitä vittua ne siellä tekee, eikö se perkele tule korjaamaan jälkiään, pitääkö mun vittu mennä sinne saatana näyttämään mistä kana pissii?" Lapset tuijottavat isää silmät suurina.

Kissa koettaa rauhoitella: tilanne hallinnassa, siellä on jo harjakin kädessä yhdellä niistä, pian se siivotaan, ei syytä hiiltyä. Toinen isä lapsineen liittyy lynkkauskuoroon ja viljelee aika alatyylistä kieltä, puhuu nirrin pois ottamisesta ja niin edelleen. Onneksi tyttö ja Tukaani tulevat jo alas ja tyttö lakaisee sirut kasaan valittaen kovaäänisesti, ettei hän kyllä mitään pudottanut.

"Onks kaikki nyt kuul ja maiami biits?" kysyy tyttö lopuksi uimavahdilta. Lynkkausisät ovat kiivenneet kiroillen hyppytorniin. Muutkin teinit tulevat kalliolta alas laiskuutta ja välinpitämättömyyttä koko asennollaan kertoen, näyttäen silti hieman hermostuneilta.

"Tänne pitäisi laittaa kyltti Varokaa vihaisia lapsiperheitä", hihitän Hassulle Tytölle. "Joo joo, niin just, on siinä kyllä teinejä kun ei oo vielä tajunnu, että just vanhemmiltahan tulee turpaan kaikkein nopeimmin", Hassu Tyttö säestää.

Olemme juuri nähneet, kuinka lapset totutetaan siihen, että joskus nirrin pois ottaminen ja kanan pissimään opettaminen on ihan okei. Jos toinen on kusipää, se on oikeutettua. Koko kotimatkan ajattelen ensimmäisen lynkkaajaisän lasten ilmeitä. Tytön silmät olivat aivan suurina ja hän koetti repiä käsivarttaan irti ikävästi tiukoittuvasta otteesta, poikakin oli aika säikyn näköinen. Kyllä isä hoitaa.

Ja sitten muistan sen kerran, kun isäni kerran suuttui pyöräretkellä kahdelle pojalle, jotka tahallaan ajoivat meikäläisen ojaan ohjaamalla suoraan päin, kunnes väistin. Se kaikki huutaminen, miten se pelotti, naama oli ihan veressä, ja huusin itkua, en siksi, että sattui, vaan siksi, että pelkäsin sitä hirviötä, joka isästä tuli. "Lopeta, päästä irti", huusi äiti isälle yhä uudestaan, "lopeta, ne on vaan lapsia!" Pojat itkivät ihan kauhuissaan, isä pärisi raivosta kotiin saakka, enkä uskonut vielä viikkojenkaan päästä, etteikö hän olisi ollut salaisesti vihainen myös minulle.

Mitä tahansa, mutta älä ole vihainen. Pahinta on silloin, kun on vihainen itselleen, niin vihainen, että voisi hakata päätään kattilankannella tai jollain muulla kovalla ja kumisevalla. On vihainen itselleen ja vihainen siitä, että on vihainen itselleen.

Hävettääköhän lynkkausisiä jälkeenpäin? Pystyvätköhän he muuttamaan tapojaan, haluavatko edes? Hakkaako poika joskus jonkun, antaako tyttö lyödä itseään siitä suuttumatta, sehän on maan tapa? Vai alkaako heidänkin kurkkuaan kuristaa, kun he koettavat ajatella, miltä tuntuisi haluta satuttaa jotakuta toista, kuristaa niin kovasti, että itkettää kauhusta? Eivätkö hekään ymmärrä, miten joku voi mennä naimisiin ja tehdä lapsen hävittäjälentäjän kanssa, ihmisen jonka tavoite on kuitenkin tuhota isoja joukkoja ihmisiä yhdellä kerralla?