Kitkiessä

Jos olisi jokin lukujärjestys, ei vaan tekojärjestys, johon jaoteltaisiin päivän tunnit, tämän päivän kohdalla lukisi kello kymmenestä kuuteentoista "kitkemistä".

Pelto on aution oloinen nyt kun kasvit ovat niin suuria, että kyykistyessä ämpärin ja pikkuisen haran kanssa vehreys kohoaa päätä ylemmäs. Erityisesti korkealle kurottuvat kukkivat sitruunakissanmintut ja kähärämalvat. Malvaa ei tietenkään saisi päästää kukalle, mutta se on niin liikuttava kukkiessaan, etten viitsi nipottaa. Sitruunakissanmintun valkeiden pilvien ympärillä surraa sadoittain kimalaisia ja mehiläisiä. Mehiläiset valpastuttavat ajatukset: missä niiden pesä on? Taitavat olla italialaisia, nämä kaverit, sen verran vaaleita ovat.

On hyvä raapia vesiheinää ämpäriin ajatellen kuulaasti ja nöyrästi sitä tosiseikkaa, että onhan meillä mehiläishoitajankin koulutus, muttei paikkaa pesille. Tai Kissan siskon möksällä olisi, sieltä tulisi ihanaa metsähunajaa, mutta sitten pitäisi autoilla sinne kerran viikossa koko kasvukauden hoitamaan pesiä. Ei, olkoon. Hunaja maistuisi joka tapauksessa bensalta.

Tekojärjestyksellä ei olisi kyllä mitään virkaa siinä mielessä, että jumittaessa takapuolellaan kuraisilla käytävillä aika ei ole mikään merkityksellinen suure. Ainoat mitat, jotka kuuluvat vehreän keskelle, ovat pissahätä ja huimaus. Kun käsien liike käy tahmeaksi ja maasta on yhä raskaampi ponnistautua suorille jaloille ja aluksi miltei horjahtaa kumoon, ja on pakko laittaa kämmenet kupeiksi polvien päälle, niiata vähän ja painaa päälakea kohti maata, kirottu matala verenpaine, tietää, että nyt on mentävä.

Tänään ajattelen sitä, mitä Matti kirjoittaa Valkeakoskesta. Yläasteikä ja lukio taitavat olla yhtä julmia missä päin maailmaa tahansa. Tai ainakin, missä päin Suomea. Ehkä on parempi olla muodostamatta globaalihypoteeseja, jotka oikein kirkuvat kumoamista. Kyllä myös Lauttasaaressa oli kurjaa, niin kurjaa, etten voi kuvitellakaan sinne takaisin muuttamista, vaikka tietenkin luontodokkarien armoitettuna fanina tiedän, kuinka eläimet parin löydettyään etsiytyvät takaisin kotiseudulle poikimaan, ainakin jotkut eläimet. Suuri osa koulutovereista näyttää kuuluvan niihin eläimiin.

Ja sitten mieleen tulevat laihat tytöt. Ne, joilla on huulikiiltoa ja joiden rinnat eivät hölsky kaoottisesti juostessa. Tunnen pari niitä, ne juovat paljon kahvia ja tupakoivat ja joka ikinen niistä käy terapiassa. Lounaaksi yksikin niistä mainosti syövänsä Marie-keksin. Kyllä, yhden kappaleen. Minä syön aina koko paketin. J sanoo addiktoituneensa psykoterapiaan. Itse en ole uskaltanut mennä; olen kuullut liian monta addiktoitumistarinaa. Jos on paha olla, makaan sängyssä ja pureksin kynsiä pari tuntia ja sitten lähden tekemään jotain järkevää, vaikka syömään paketillisen keksejä. Tai kitkemään, tai kutsun jonkun syömään ja on taas pakko ryhdistäytyä. En tietenkään tiedä, josko heillä on kummia ongelmia. Psykologian kursseilla piti opetella tautiluokitukset, ja niissä kaikissa oli ehtona se, että tila on jatkunut pitkään, muistaakseni pari kuukautta, niin vakavana, ettei työnteosta tule mitään.

Joillekin työnteko on mittari. Eikä ihme, sehän pitää tervepäisenä. Tosin neljänä päivänä peräkkäin suurelle vierasjoukolle kokkaaminen on sen verran rasittavaa, että kun Qtea sanoo, että on ihanaa, kun tykkään tehdä muille ruokaa, marisen vain, etten ole aina niin varma, tykkäänkö.

On luksusta istua kuraisessa maassa ja liikuttaa kättään tasaisesti ja täyttää ämpäriä rikkaruohoilla. Ja sitten, raapia kämmentä pienenä haravana käyttäen pientareen ruohonleikkausjätteet ämpäriin ja tehdä niistä upottava patja kesäkurpitsojen juurelle. Kukaan ei tule tänään. Ei tarvitse riipiä salaattia, silputa mangoldia, pieniä sipulia eikä maistella lientä analyyttinen kurtistus otsalla. Ei miettiä, voiko tässä ottaa vielä tuon lutukan ylös ja sipaista nopeasti kompostiin ennen kuin pitää nousta satulaan ja polkea tuhattasataa juhlatalolle jotteivät vieraat joudu seisomaan lukitun oven takana, koirat sisällä ovikellolle melskaten.

Yksi kimalaisista menee istumaan hetkeksi nilkalleni. Huilaavatko nekin? Pilvisyys ei tunnu haittaavan muita pörrääjiä. Kimalainen istuu hiljaa, ponkaisee sitten ja päristelee tiehensä. Ei voi olla tulematta mieleen se Wallace Stevensin runo, jossa emme ole mielissämme siitä, miten muurahaiset kulkevat varjomme poikki tai jotain sinnepäin. Se ei lakkaa ajatuksena hämmästyttämästä. Loukkaantua varjonsa puolesta? Itse olen teininä istunut lukemassa kesät kaikki päästään Krimin sodan aikaisilla vallituksilla, kohdassa jossa on lähellä muurahaispesä ja polun yli muurahaisten polku. Olen lakaissut elukoita varoen sivuun, asettanut jalkani suorina polulle ja lukenut muurahaisten kiivetessä polvieni ylitse. Kai tahdoin jo silloin olla osa maisemaa enemmän kuin yksilö siinä, metafyysinen olio, jolla olisi oma tahto ja itsenäisyys. Koiran pää painoi nilkoilla, muurahaisten kepeät askeleet kutittivat polvia, horsmat huojuivat ja taivas oli loputon.

Tämä omituinen lähestyvä syksy ilman opiskelijavelvollisuuksia päivittää opiskelijakortti. Ja silti, kesä loppuu ilman noitakin rituaaleja.

Viimeinen sanko ei oikein enää mahdu kompostiin. Läpyttelen hanskoilla ohdaketta, vesiheinää, iltahelokkia, kehäkukkaa ja kirjopillikettä tiiviimmäksi keoksi. Tarvitsen runsaasti aikaa olla itsekseni, tarvitsen omia puuhiani, ajatuksiin sukeltelua ja sitten hengen vetämistä öisin kyljessä. Yksin olen onnellisin, yksinäisenä raivoisa ja fanaattinen. Useimmiten olen yksinäinen seurassa, jossa muilla on olutlasi edessään, tai jossa nauretaan sitä, että lastenhoitajat koulutetaan yliopistossa.

Silloin ajattelen usein kitkemistä. Sitä, miltä maa näyttää, kun siitä on revitty turhat peitteet pois. Sen mustuutta, sen murentuvuutta, paakkuuntuvuutta, liukkautta. Ja miltä se näyttää ennen haran vierailua, tähtimäisiä kukkia, hentoja niveliä, iloista sekasotkua. Rivejä, joita en koskaan vedä lankasuoriksi. Kasvit eivät piittaa geometriasta. Etanoita, siiroja, lieroja, mehiläisiä, kukkakärpäsiä, kimalaisia, ruskeita hämähäkkejä, kirppoja, kirvoja, kotiloita, kaaliperhosia. Kaikkea ihmeellistä, kaleidoskooppimaailmaa, joka on aina erilainen.

"Miten sä aina jaksat kitkeä", kysyy yksi oluellisista.