Löysin Schizoblogista linkin klassikkoautomaattiin, ja ajattelin pistää masiinan koetokselle siivouksen lomassa. Hämmentävää.
Kone suosittelee seuraavia kirjoja kirjattuani sisään vaatimuksia: Borgesin Haarautuvien polkujen puutarha, James Joycen Odysseus, Uuno Kailaksen Runoja, Raamattu, Henry Parlandin Hamlet sanoi sen kauniimmin, Octavio Pazin Aurinkokivi, Sofokleen Kuningas Oidipus, Majakovskin Pilvi housuissa ja muita runoja, Ovidiuksen Metamorfooseja, Anna Ahmatovan Runoja.
Omastakin hyllystä löytyvät Paz ja Metamorfoosit. Ahmatovaa on, mutta vain ruotsiksi. (Opettelen ja kertaan vieraita kieliä lukemalla lyriikkaa.) Majakovskikin mulla on joskus ollut, mutta olen myynyt sen jonain kesänä Hietsun kirppiksellä. (Uskomatonta kyllä, aina jostain löytyy kirppiksille naisia, jotka tulevat hetken vakavia pinoja katseltuaan kysymään, löytyiskö Harlekiineja. Tiskin alta, ajattelevat näemmä. Olen koettanut kaupata muuta, mutta kuulemma vain Harlekiineissa on taattu laatu. Niin minäkin olen sen käsittänyt - yhden luin, kun lahjaksi sain ja nauroin enimmäkseen ääneen lukiessani ällistyksestä - tällaistako jotkut kirjoista hakevat?) Lukematta ovat Kailas ja Parland. Kailasta olen joskus selaillut, muttei kolahtanut. Parland kuulostaa sen sijaan kiinnostavalta, pitääpä lainata.
Borges ykkösenä on kyllä aika hyvä juttu, mutta että Raamattu. Se on kyllä sen verran sekava kokonaisuus, että olisi ehkä fiksua jakaa se osiin. Saarnaajaa lukisi vaikka unissaankin tai melkein suihkussa, mutta paljon muita osia ei. (Raamattu on yksi pitkäpiimäisimpiä kirjoja, joita olen kahlannut läpi. Sukuluettelot, se myönnettäköön, loikin seitsemän tunnin suihkukoneilla ylitse.)
Periaatteessa hauska lista, mutta entä jos tahtoo lukea muuta kuin klassikoita? Kattavaa klassikkolistaa en löydä. Haluaisin heti katsoa, onko siellä suosikkejani. Luultavasti ei. (Tunnen ahdistusta, ettei sivulla ole mitään puppudemokraattista äänestyskaavaketta, jonne voisi ehdottaa lisäklasariaineksia.)
Toisaalta, kolmea satunnaista hakemalla ruutuun pöllähti Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Klassikko? Voiko jokin niin vähän aikaa testattu olla klassikko? Ei siinä mitään, pidin kirjasta, mutta että klassikko? Se ja Kuningas Kampurajalka?
(Voivottelee ja tarttuu udelleen harjanvarteen edelleen hieman onnahdellen. Tällä tavalla näytelmänomaisesti seuraavia tekemisiä ennakoivat rivit antavat vaikutelman, että häärin siivotessani hyrrän lailla kunhan henkisistä kolauksistani toivun. Ei toivoa - takerrun post-it-laputettuihin kirjoihin ja alan selata, ja tunnin kuluttua huomaan, ettei siivous ole jostain syystä edennyt lukiessani mihinkään.)
Tekstit
気になる
8 tuntia sitten
6 kommenttia:
Siivous, oi ihana siivous ( as if) ei mitään niin turhauttavaa, kuin siivous. Hirvittävän huiskimisen jälkeen lössähtää ihailemaan kättensä työtä ja jo viikon kuluttua kaikki on sekaisin. Itse harrastan maton alle lakaisemista aika usein.
Miksi on uskomatonta, että riittää naisia jotka etsivät luettavaksi harlekiineja? Niiden lukeminen on oma feminiinen alakulttuurinsa. Ne kiinnostavat joitakin naisia jossakin elämänvaiheessa, eivät tietenkään kaikkia.
Kirsti
Ei siinä, että niitä on, olekaan uskomatonta. Mutta on vähäsen hassua, kun ihmiseltä, jonka käytettyjen kirjojen pinossa on pelkästään vakavia opuksia, tyyliin ylevää lyriikkaa (:P) ja filosofiaa ja vakavahenkistä kaunokirjallisuutta, tullaan kysymään, oisko harlekiineja. En mäkään mene kirppiksellä kysymään *pelkkää* romantiikkalaaria hallinnoivilta naisilta, että anteeks oisko teillä neuropsykkaa tai vaikkapa Fernando Pessoaa. En kyllä kysy sitä myöskään akkareita myyviltä teineiltä enkä puhdasverisiltä scifi-ihmisiltä.
Kyllä niitä harlekiininaisia on paljon. Vähän kiukuttaa kyllä, kun en itse ymmärrä sitä maailmaa sitten lainkaan. Eivätkö he näe sitä aivan toivottoman koomisena ja arvattavuudessaan tylsänä? Kyllä harlekiininaiset ovat minusta paljon suurempi arvoitus kuin ne, jotka lukevat feminististä kirjallisuutta tai vaikkapa antropologian klassikoita.
No mutta eihän kysyminen paljon maksa. Mistä sitä ikinä voi tietää, vaikka toisella olisi jokin salainen harlekiinilaari häveliäästi tiskin alla, koska tiskinalustavaraahan ne ovat. Niitä luetaan tietäen, että jos niiden lukemisesta jää kiinni, tulee kyseenalaistaneeksi älyllisen kapasiteettinsa suht totaalisesti.
Juhani Mattila minusta sanoi kauniisti, että romanttinen viihde auttaa pitämään sielua elossa, se on harlekiinien lukemisen tarkoitus. Joillakin se sielu on elävämpi kuin toisilla eikä sen elävyyttä uhkaa mikään, joten harlekiineille ei ole tarvetta. Toiset taas ovat niin kyynisiä, etteivät sen vuoksi voi ottaa niiden sanomaa vastaan. Harlekiineja luetaan tiettyyn tarpeeseen, pitämään yllä uskoa, että miehen ja naisen välistä rakkautta on ja että se voi joskus tulla omallekin kohdalle. Se kenellä on tämä tarve, ei voi pitää niiden lukemista tylsänä. Se on vähän sama juttu kuin lapsi joka haluaa joka ilta kuulla saman sadun uudestaan ja uudestaan. Se on hänelle tärkeä, se vastaa johonkin hänen sisäiseen tarpeeseensa ja on väärin kieltää häneltä se satu. Pitää vain luottaa siihen, että aikanaan hän sitten haluaa jo kuulla muitakin tarinoita. Samalla tavalla harlekiinien lukijat siirtyvät kyllä muihin tarinoihin heti kun ovat valmiita siihen. Mutta mitä pitää ajatella meistä jotka kirjoitamme noita tarinoita, uudestaan ja uudestaan. Siinäpä miettimistä.
Kirsti
Niin, ei ole mukavaa olla liian kyyninen, mutta joissain asioissa silti on.
Toivoisin, että kirjoittamisen vimma menisi riivaamaan välillä jotakuta toista, mutta se taitaa olla turha toivo. Tai siis, väärä toivomus. Luultavasti ainakin minä olisin ilman kirjoittamista ollut jo aikapäivät jollain kamalalla lääkityksellä tai jossain terapiassa. Toisin kuin suuri osa tuntemistani ihmisistä, jotka tällaisia käyttävät/käyvät näissä, en haluaisi turvautua mihinkään tuommoiseen; toistaiseksi kirjoittaminen on riittänyt. Soisin sen riittävänkin. Vaikka tietysti se on vain yksi huume muiden joukossa.
Luultavasti olen pikkusieluisen loukkaantunut siitä, etten kykene suhtautumaan romanttiseen rakkauteen samalla tavalla kuin harlekiininaiset. Varmasti siitä saisi jotain tärkeää. Kirsti, en minä halveksu ketään ainakaan sen perusteella mitä nämä lukevat tai eivät lue. En vain ymmärrä, se on eri asia. Koetan kyllä ymmärtää, mutta se on vaikeaa, kun itse elää aivan toisenlaisessa maailmassa.
Kunpa ensimmäinen kosketukseni sukupuolisuuden todellisuuteen olisi tullut toisin kuin tuli. Ehkä silloin voisin ajatella maailmaa, jossa harlekiinit ovat mahdollisia.
Ja ehkä voisin olla kokonaisen vuorokauden kirjoittamatta.
Kyynisyydestäkin voi vapautua, vaikka se on vaikeaa. Ensimmäinen vaihe varmaan on, että todella haluaa päästä siitä, huomaa miten suuria elämänalueita se sulkee pois kokemusmaailman ulkopuolelle. En kuitenkaan ajattele, että harlekiineille kannattaa uhrata monta ajatusta, ei niistäkään mitään lopullista totuutta löydy, luojan kiitos. Kuka tarvitsee mitäkin löytääkseen sielunsa ja pitääkseen sitä elossa koleassa maailmassa, missä sielu on jatkuvasti vaarassa joutua loukatuksi.
Kirsti
Lähetä kommentti