Pieniä juhlakuvia

Eläköön kesä ja kesäjuhlat! Mikään ei vedä vertoja sille, että saa vaellella Helsingin yössä juhlatamineissa tarvitsematta poiketa baareihin tai olla humalassa. Saa katsella Ruttopuiston valoja ja ottaa kuvia ilman salamavaloa pyytäen ihmisiä jähmettymään paikalleen. Kaikki eivät tiedä, miksi puistolla on sellainen nimi.

Menemme Suomenlinnaan ja tulemme takaisin viimeisellä lautalla nonstop, maissa vain käväisten.

Suosittelen. Helsinki on kaunis kesäöisin mereltä haistellen. En tahdo sisään laisinkaan, etenkään baariin, jonne jotkut haluavat aina jatkaa. En ymmärrä edelleenkään, miksi joku, kun ulkona on melkein valoisaa ja lehmusten latvoissa elävien kirvojen mesikaste tuoksuu ja tahmaa asfaltin, haluaa istua pinttyneessä tupakansavussa.
Sitten tapahtuu jotain odottamatonta, sunnuntaina, Makasiineilla, kun chillaamme. Pelaamme jalkapalloa Makasiinien sisäpihalla ilman kenkiä. Aluksi pallo pelottaa vähäsen, se mäjähtää sääriluuhun ilkeästi, mutta hetken juoksemisen jälkeen ei näe muuta kuin sen. Juoksen lujaa ja ojennan jalkani potkaistakseni lujaa, vauhti takaa saakka, ja osun yhteen parin muun samaa aikovan kanssa.

En tiedä, huudanko pudotessani maahan tai maassa. On pelkkää kipua siinä jalassa, jonka takia tämä kevät on ollut kyynärsauvoja ja kipukokemuksia. En pysty astumaan ja minut kannetaan kentältä. En korise kuolemaa vaan painan naamaa Kissan pölyiseen paitaan, koska itkeminen hävettää. En halua lääkäriin. Mutta kun jalka on ollut jäissä ja pystyssä tunnin enkä ymmärrä mistään mitään, puhun ihmisten kanssa purskahtaen välillä itkuun kivun huputtaessa kaiken, ja lopulta totun kiputasoon ja ajattelen mennä hakemaan kakkua - kai se jo nyt kantaa, eihän se ole edes turvoksissa - kiskaisen jalan pois maasta heti sen sitä koskettaessa.

Hypin yhdellä jalalla, vasemmaisellani, kengurunketterästi. Olenhan harjoitellut koko kevään. T lähtee kanssani Marian päivystykseen taksilla. Uskottelen, että kyse on pehmytkudosvauriosta, vaikka kipu on terävä ja tarkkarajainen, miltei käsinkosketeltava, keskikokoinen ja kiinteä olio. Onneksi lääkäri ei osta diagnoosiani. Röngenkuvat osoittavat, että etuvarpaan tyvinivelestä on irronnut luupalanen. Jossain vaiheessa T kysyy, miksi mulla oli steppikengät mukana. Kerron, että olin ajatellut tanssia pitkästä aikaa, ystävilleni, karaokebändin tahtiin, mikrofoni lattialla kenkien kopseen luona. Tanssia, pitkästä aikaa, vaikka se sattuukin edelleen. T sanoo voi ei noin tuhatsata kertaa.

Kas, osaan näemmä käyttää edelleen kipeää jalkaani. Potkaista niin lujaa, että nivel hajoaa. Olen yhtä aikaa tyytyväinen ja paskana. Haudon typerää futista, sosiaalisuuden vaateita ja sen sellaista. Pelata nyt peliä, kun ei edes pidä peleistä, vain ollakseen reilu tyyppi, ja sitten rikkoa jalka sillä, kun sen olisi voinut rikkoa tanssienkin, joka sentään on asia, josta on vaikea pistää paremmaksi. Pässittelen itseäni, mutta niin tekee kyllä isänikin soittaessani hänen kyynärsauvojaan lainaksi.

Makaan taas iloisena ja kivuliaana. Tunnen hyödyttömyyttä ja kivuliaisuutta ja epänormaaliutta ja häpeän, kun en pelannut matsia loppuun. Tiedättehän, ne tositarinat, joissa tyypit pelaavat matsin loppuun murtunein jaloin. Murtuneessa varpaassa ei ole mitään erityisen herooista joka tyydyttäisi tarinanjanoani. Enkä edes palaa sairaalasta bileisiin vaan menen kotiin ja makaan pimeässä yrittäen nukahtaa, pystymättä. Olen vihainen, kun joudun bileistä kesken kotiin. Ennen yhtään tanssia! Juuri kun olisin antanut itselleni luvan tanssia, ja nyt jalka on taas tohjake. Kissa tulee kotiin vasta aamuyöstä. Siinä vaiheessa yhden jalan hyppelehtiminen on kuihtunut kengurunloikista surkeiksi eteenpäin nyhäisyiksi ja matka sängystä vessaan pidentynyt ainakin satakertaiseksi.

Lääkäriä huvittaa, kun kysyn, saanko ensi lauantaina kävellä jalalla 35 kilometriä. Kuulemma aika epätodennäköisesti, mutta pyöräily saattaisi onnistua. Kokoan antisankaruuteni rippeet ja hymyilen lääkärille, jolla on sama nimi kuin Kissalla, mutta eri väriset silmät. Kuvittelen itseni pyöräilemässä, varvas toiseen lastoitettuna, heiluttamassa kättäni hitaasti matavalle retkueelle. Liikkuvani huolettomasti, joutumatta kohtaamaan kulkuväylän pölynimuria hengenvaarallisena uhkana.

Toistaiseksi sellaista on mahdotonta kuvitella.

Sen sijaan makaan sängyssä ja luen Damasion loppuun ja olen jipoissa hänen selittäessään kivusta. Että kipu ja kipukärsimys ovat eri asia: on aivovauriopotilaita, jotka tietävät kudosvaurionsa ja sen, että siihen koskee, mutta heidän koskemisensa ei tunnu miltään, ei edes lievästi epämiellyttävältä. Samat tyypit eivät kykene elämään sosiaalisissa viitekehyksissä, koska he eivät opi epämiellyttävyyden tunteistaan - tai siis, heillä ei ole niitä. Keskustelen Damasion kanssa mielikuvituksessani siitä, onko Deweyn ja Meadin käsitys mielen kehollisuudesta perusteiltaan sama. Koetan olla kiitollinen siitä, että voin (teoriassa) oppia kivusta ja epämiellyttävyydestä välttämään erilaisia asioita. Kukaan läheinen ei halua kuulla kivusta minulta enää sanaakaan, luulisin, vaikka kohteliaisuus vaatiikin toki kysymään, mitä kuuluu ja onko kovin kipeä.

Se on sääli. Koska jollain tavalla kipu on omituinen asia, joka vieroittaa itsensä itsekseen tuntemisesta. Itse on se, joka tiskaa ja kelaa ikkunoiden heijastavan sinistä keskellä yötä, muttei se, joka ei pysty astumaan taaskaan oikealle jalalleen. Hyvänen aika, lähtee bileistä kesken kaiken ennen synttärikakkua taksilla sairaalaan. Olen edelleen pöllämystynyt ja katselen kuvia lauantai-illalta, jolloin kaikki oli vielä itsellistä.

Jos olisin silloin tiennyt, mitä seuraavana päivänä tapahtuu, kykenemättä kuitenkaan muuttamatta ajan kulkua tapahtumien kehittymisessä, olisinko hymyillyt leveämmin vai näyttänyt huolestuneemmalta?

Se, jonka sääriluuta onnistuin monottamaan jalkapöydälläni, soittaa ja sanoo, että astuminen sattuu kyllä häntäkin. Epäilemättä, sääriluu on aika hyvin hermotettu. Ja varvas, ja varvas. Jo toinen Dodon juhlinnassa murtunut varvas samassa jalassa. Pian voisin piirtää kartan kehostani ja kirjoittaa jokaiseen kohtaan, millainen kipu siitä syntyy. Oikeasta jalasta on mennyt tähän mennessä lonkka, polvi, nilkka, jalkapohja ja kaksi varvasta.

Säälin ihmisiä, jotka tulveksivat makuuhuoneessani väsyneinä ja huolissaan. Toisen kipu on aina pahempi kuin oma. Toisen kivun liioittelee aina, omaansa väheksyy. (Tai ainakin minulla se tuppaa menemään näin päin. Oman kivun kanssa on oltava vain reipas ja hyvillä mielin. Ja koska on oltava, on.)

Tässä ei ole mitään erityistä tai sankarillista tai omituista. Silkkaa pässiyttä koko juttu, pässinlihaa. Näreksin pala palalta romaania, jonka nimi on Hiljaisuus. Videot ovat rikki. Se on harmi. Muuten katsoisin Enoni on toista maata ja antaisin naurun valua jalkaani saakka. Tiedättehän tekin: nauru parantaa kaiken.

Koska videot ovat rikki, taidan nauraa nyt ainoastaan sille, kuinka itsepintaisesti pidin kiinni miedosta ja suotuisasta diagnoosistani ja syytin itseäni juhlatunnelman pilaamisesta. Ikään kuin yksi källi pilaisi juhlat. Ikään kuin lääkäriin lähteminen pilaisi juhlat. Mistä nämä paniikkiajatukset kivun keskellä oikein tulevat? Kuvia vaikka vatsallaan boolimaljalle mönkivästä otuksesta, jonka suusta kuuluu korahtelua. Ei, en haluaisi olla sekään. Mutta on tylsää olla aikuinen ja joutua toteamaan, että voi olla fyysisesti rikki.