Taidenäyttelyn avajaisissa

Nainen istuu ikkunalaudalla. Hänellä on kellervänbeiget avokkaat. Oikea polvi on nostettu vasemman päälle. Oikea jalkaterä keinuu ja varpaat osoittavat tennistossuista miestä kohti. Tennistossut liikahtelevat levottomasti. Mustat kävelykengät taas seisovat tukevasti. Toisen kärki on lievästi naiseen päin, toisen lievästi tennistossumieheen päin suuntautunut. Katselen kenkien koreografiaa. Vompsu on levoton jostakin, osaan arvata, mistä ehkä, mutta en ole varma. Ahdistus vuotaa hänen rajojensa ylitse ja ponnistelen, jotten uuttuisi sitä täyteen.

Olemme istuneet mustassa huoneessa, jota on vaikeaa kuvitella muuksi kuin näyttämöksi, vaikka seinille onkin ripustettu maalauksia ja valot osuvat maalauksiin. Sisäänkin on pujahdettu pimennysverhon raosta, aivan samalla tavalla kuin näyttämöille mennään, hiljaa ja uteliaasti, hieman jännittyneinä. Lattia, seinät ja katto ovat mustaa ja kohdevalot piirtävät esiin lähes painottomasti leijuvia kuvia. Lattia ei haise kumilta, kuten tanssimatot haisevat. Silti ryhti ojentuu kuin itsestään ja viereisen huoneen kaikuvaa sorinaa kuulostelee levottomana, koettaa laskea yleisön koon ja mielialan.

Olemme puhuneet teoksen ja tilanteen, teoksen ja ympäristön erottamisen vaikeudesta, taiteeseen valmistautumisesta ja sen sellaisesta. Oikeastaan on aika pitkä aika siitä, kun olen puhunut estetiikasta, ja jollakin lailla näyttely aktivoi taas nuo kerrostumat. Keskittymisen, tarkkailun, kieltäytymisen ymmärrystoiveista. Luokse tulemisen, suuntautumisen. Kysymyksen: "kutsutko sinä minua?"

Pimeä huone, näyttämöhuone kutsuu ainakin. Se synnyttää välittömän halun ojentua varpailleen, loikata ja kierähtää siitä pehmeästi lattialle, pyöriä ehkä vähän ja ponnahtaa sitten taas kintuilleen. Mutta taidenäyttelyissä ei käyttäydytä niin. Niinpä istumme penkillä ja keskustelemme, Vompsu istuu lattialla ja sulkeutuu äkisti, säikähtää jotakin sanottua. Koetan silittää häntä, mutta levotonta ahdistusta ei ole aivan helppoa silittää hetkessä pois.

Asiaa ei paranna se, että viereisessä seurueessa on syvennytty statuspuheeseen, joka saa minut vähän vihaiseksi ja levottomaksi. Hittoako nämä tyypit täällä pönöttävät, eivät edes koeta kokea tauluja, pröystäilevät vain kalliilla stereoillaan. Ei se, mitä sanotaan, mutta äänensävy: siinä on jotakin alentuvaa. Ja toiset nokittavat. Taulut tuijottavat seiniltä suurina pintoina ja rytmeinä. Unikoiden varret valuvat turkooseina. Kultaisen taulun kyynelistä yksi uhmaa painovoimaa ja vuotaa ylöspäin. Laivan keula toisessa huoneessa on valoa. Nestemäisen jeesusteippivuoren kylkeen on kiinnitetty varoitusmerkki siitä, ettei vuori jatku ikuisesti vaan kiipeäminen päättyy joskus. Taulut tunkevat kuvansa käsityskykyyn, sormeilevat silmien taustaa. Vuori voi tarkoittaa tietä, varoitusmerkki peruutuspeiliä. Mutta kun katsoo hetken toisaalle ja palaa, se on taas vuori, itsepäisesti mutta avoimesti. Ensin se on aina vuori. Eikä taiteilija enää omista sitä, ei voi sanoa, mistä siinä on kyse. Ei se ole kenenkään sanottavissa. Ei enää. Taulu esittää minulle vuoren. Toiselle se antaa tien.

Unet lakkaavat olemasta omia, eleet lakkaavat olemasta omia. Keiden ovat sanat, katseet, suunnat? Taulut tuntuvat sentään sisältävän jotakin olennaista: rytmejä, viivoja, väripintoja. Ne lepäävät niissä enemmän kuin me ruumiinosissamme tai tavoissamme hymyillä ja asettua tiloihin. Taulut eivät elä.

Ehkä siksi ihmiset katselevat toisiaan mieluummin kuin tauluja, vaikka ihmisetkin ovat tavallaan läpitunkemattomia, ja joskus joutuu käymään keskustelun, miksi on kuvannut aivan väärin tai vähintäänkin häiritsevän omaleimaisesti jotkut ihmiset ja miten he käyttäytyvät. (Kai sellaiseen voisi vastata: Koska he ovat käyttäytyneet niin minulle, esittäneet minulle sellaista ihmistä, se on niin yksinkertaista. Koska minulla on tietynlaiset vastaanottamiskyvyt, ja huomaan varsin tarkasti tietyt asiat, kuten tietyt ideologiset rakenteet, ja sitten olen huvittavan sokea toisille asioille, kuten ihmisten ihastuksille. Kutsun tietynlaista käyttäytymistä.)

Tauluille ei käy vastaan väittäminen. Niihin tehoaa vain suora aggressio, esimerkiksi silpominen tai tuolinjalan kankaan läpi pakottaminen tai polttaminen, mutta ei taidenäyttelyissä niinkään käyttäydytä. Sitä paitsi taidetta tuhoamalla saa arvelluttavamman maineen kuin esimerkiksi lieron ongenkoukkuun työntämällä. Kirjarovio kiehtoo pöyristyttävänä kuvana enemmän kuin tehoeläintuotanto. Joskus tulee ajatelleeksi, kuinka moni kuulee synkeänsynkeän ironian sanonnassa "vapaa kuin taivaan lintu"; kaksi häkkikanaa aanelosella, ihmiset jotka kutsuvat broilerin lihaa valkoiseksi, on siinäkin kielikuva, maanantaina ostin ystävälle kauppalistan mukaan broilerisuikaleita, koska en haluaisi tuomita hänen kieltäytymistään näkemästä tekojensa kausaaliyhteyksiä, ja se tuntui pahemmalta kuin mikään pitkiin aikoihin. Yksi pieni rasia. En edelleenkään tiedä, olisiko minun pitänyt vain jättää hänen kärsimyksensä tuomatta.

En voi näemmä käydä taidenäyttelyn avajaisissakaan ilman näitä kausaaliketjuja, jotka juoksevat sukkapakona mielessäni.

Aggressioiden ja tuhon pohtimisen myötä mieleen nousee eräs kohta kirjasta, jota käänsin talvenselän yli. Siinä siteerataan psykoterapian tutkijaa, joka ilmoittaa, että terapiakoulutus vastaa usein luontaisesti hyvät vuorovaikutustaidot omaksuneiden alan opiskelijoiden kohdalla sitä, että menisi arvokkaan taideteoksen luo spraykannun kanssa ja vähän lisäsomistaisi teosta. Katselen teoksia uteliaasti: mihin itse suihkuttaisin maalia lisää. En usko, että mihinkään. Nehän ovat toisen ihmisen unia, en osaa täydentää toisen unta muuten kuin käsittämällä sen tietyllä tavalla ja yrittämällä venyttää käsittämistäni saamieni käyttöohjeiden mukaan. Mutta mistäs sen tietää, ehkä vielä käyn niinkin suuruudenhulluksi joskus vanhemmiten, että tiedän paremmin, miten ihmisten pitäisi uneksia ja sitten otan spraytölkin ja näytän sen.

Ei niinkään käyttäydytä taidenäyttelyssä.

Ikkunalaudalle on nostettu oliivi-, sipsi- ja joidenkin kuolleideneläintenpalaskulhojen ja viinitöniköiden lisäksi vieraskirjat: gallerian ja näyttelyn maalarin vieraskirjat. Maalarin omassa vieraskirjassa on pitkiä muistilistoja ja aina välillä sivun ylälaidassa business vocabulary ja juokseva numero, yhdestä yhdeksäiseen saakka. Vasta puolessavälin vihkoa on äkisti avajaispäivämäärä ja sitten ihmisten nimiä. Koska tuntuu hullulta kirjoittaa nimmari, josta kukaan ei kuitenkaan saa mitään selvää ja vaikka saisikin, joka ei merkitse kellekään mitään, kirjoitan omalta osaltani vihkoon jotakin ymmärrettävämpää, nimittäin business vocabulary 10, jotta kontribuutioni olisi linjassa vihon aiemman identiteetin kanssa ja yhdistäisi mielenkiintoisesti valmistelun ja näyttelyn itsensä - eivätkö potentiaaliset ostajat ja maineen rummuttajatkin muka ole tavallaan business vokabulaariin sopivia?

Muun muassa näin käyttäydytään taidenäyttelyissä.

Vompsu kirjoittaa vihkoon ROI ja perään V. Fauni katsoo hämmentyneenä Vompsua ja minua ja hihittää. Minäkin katselen Vompsua hämmentyneenä. Mitä ihmettä...? Mikä tämän motivaatio nyt on? Ja tietääkö Vompsu sittenkin taiteesta enemmän kuin olen kuvitellut?

Sitten siirrymme ulos ja valumme markettiin ostamaan ruokaa. Punaviini tekee nimittäin nälkäiseksi. Matkalla selviää, että Vompsu on ajatellut vain jatkavansa business vocabularya. ROI tarkoittaa kuulemma return of investment ja V on ollut anglosaksiseen tapaan merkattu ruksi, että homma on hoidossa. Vompsua on hämmentänyt meidän hihittelymme ja meitä Vompsun temppu. Olemme nähneet merkkijonossa ROI V aivan eri asian. Merkkijono on samalla lailla itsepäinen ja läpitunkematon kuin taulutkin seinillä.

Näyttelyn avajaiset ovat tarkalleen ottaen ohitse.

Vompsukin rauhoittuu, kunhan pääsee ylitse levottomasta tunteestaan, ettei osaa eikä ymmärrä tarpeeksi, että on puutteellinen jossakin oleellisessa suhteessa. Ikään kuin nykytaiteen ymmärtäminen tai sen luona viihtyminen tai siitä oppineesti tai edes syventyneesti keskusteleminen olisi kauhean oleellista, lopulta. Kun koetamme lohduttaa häntä Faunin kanssa (missä Fauni on täysin peittoamaton, tai ainakin paljon edistyneempi kuin itse olen) ja onnistummekin siinä ihan siedettävästi, saan kosketuksen siihen vastahankaisuuteen, johon jumahdan aina kun joku ehdottaa, että kokoaisin kuvia tai tekstejä joksikin oikeaksi: valokuvanäyttelyksi, kirjaksi... kosketuksen tuohon ihmisten vaivaannukseen, kun on tultava katsomaan jotakin ystävän tekemää, josta ei oikein osaa itse innostua samalla lailla. Tiedän tunteen itsekin. Haluaisi sanoa jotakin ylistävää, mutta ei oikein pääse koko juttuun sisään ja sitten tuntee vain lievää surua, koska tietää, miten tärkeä juttu on toiselle, mutta ei osaa hahmottaa, miksi, tai miten siitä voisi itse innostua. En haluaisi ainakaan kenenkään tuntevan tuollaista surua sen takia, että teen kummallisia asioita ja saan niistä voimaa ja apua.

Oikeastaan koko ajatuskuvio saa miettimään uudestaan omaa taidesuuntautumista. Taitaa olla niin, että toisten esittämä musiikki on ainoa taidemuoto, johon tunnen kytkeytyväni täysin välittömästi ja vaivaantumatta (ellei sitten kyseessä ole jokin genre, johon en vain pääse sisään). Saan vain siitä niin paljon enemmän kuin mistään muusta, että ero on oikeastaan aika hämmentävä, kun sitä tarkastelee. Ei ehkä kovin yllättävää, että päädyin tekemään lopputyötä sellaisesta estetiikasta, jonka hahmottelija on paitsi filosofi, myös säveltäjä. Seuraavaksi kai tulevat runot. Muu onkin sitten paljon kaukaisempaa, vaikeammin lähestyttävää. Se on jotenkin kummallista, kun ajattelee, miten paljon olen harrastanut kuvataiteita ja tanssia (vaikka tietysti tanssi onkin juuri musiikin reseptiota parhaimmillaan ja konkreettisimmillaan).

Hullunkurista.

Olisi kauhean hauskaa saada tietää, millaisia häränsilmiä taidenäyttelyn avajaisissa käyminen on piirtänyt toisiin kehoihin, joiden koreografioita tilassa seurasin sen minkä painottoman kultakyyneleen miettimiseltä ehdin. Osaavatko he puhua kokemuksestaan, saako se heidät tutkimaan uteliaasti maailmaa ja asennoitumista siihen, sen sellaista. Minusta tuntuu, etten oikein osaa kuvata tyydyttävästi taidenäyttelyn avajaisissa käymistä, koska tilassa on niin häly ja monta ihmistä ja ahdistusta ja iloa ja välinpitämättömyyttä sekoittuneena, ja lasi punaviiniäkin, ja en oikein tiedä edes, pitäisikö taiteesta niin puhua, olisiko tärkeämpää vain ottaa kädestä kiinni ja johdattaa taiteen luo ja kehottaa uteliaisuuteen.

Yöt hämärtyvät

Onko jo keskiviikko? Laupias taivas, päivät nelistävät. Sekoitan, mitä ja keitä on ollut milloin ja missä. Ehkei yksityiskohdilla ole niin väliäkään. Joka tapauksessa runoilijan talo on nyt taas käyty. Koska ajattelin tällä kertaa antaa runoilijan määrätä tahdin (jotta saisin uimasessioon Bachia), aloitamme saunomisen kello yksi yöllä. Se on melkoinen kärsivällisyysharjoite.

Sitten palaamme kaupunkiin, kaupunki tuntuu kiviseltä ja suurelta ja vipisevältä. Lähestyvän syksyn merkit alkavat jo näkyä ja tuoksua. Yöllä puistossa on kylmä ja siirrymme sisään, menemme Faunin luo paistamaan lättyjä, joiden päälle valutetaan mansikkahillon ja arancellon sekoitusta. Keksimme myös idean bändistä, joka soittaa turkkilaista kansanoboeta. Nyt aion tilata moisen soittimen ebaysta, jotta voin opetella soittamaan kyproslaista bussikuskimusiikkia, joka niin täräytti tajuntaani kesässä talven keskellä puolitoista vuotta sitten.

Outo, wallacestevensläinen vuoden kohta. Saan pitkän käsin kirjoitetun kirjeen, jossa puidaan intiimejä asioita. Kun luen kirjettä, muistan äkisti, miltä tuntui olla nuorempi. Siihen liittyi sellaista määräisyyttä, jota en kai pysty enää tavoittamaan juuri mitenkään. Itsestäänselvyyden riemua, edes hetkellisesti. Sellaista tämä on nyt minun elämäni, minun elämäni on nyt tällaista, elän tämän ihmisen kanssa ja tällaista on rakastaa jotakuta ja elää hänen kanssaan -tuntua, johon on sisäänrakennettu jatkuvuuden ajatus. Nyt tuntuu, että kaikki on hyvin hetkellistä ja ohikiitävää. Se saa hivenen surumieliseksi kaiken riehakkuuden, hellyyden, välittämisen ja läheisyyden keskelläkin.

Esimerkiksi katson pitkään silmiin miestä, johon olin kauan sitten rakastumassa. En osaa sanoa, rakastuinko. Varmasti jossakin mielessä kyllä. Mutta en kaipaa sitä enää. Eikä hän. Me emme koskaan halunneet kajota toistemme vapauteen, ja olen siitä kiitollinen edelleen, että minua on edes kerran kohdeltu sillä tavalla. On vaikeaa antaa toisen seistä omilla jaloillaan ja juosta ja lentää ja sukeltaa. Etenkin jos toinen tepsuttaa kohti seutuja, joiden luokse haluaisi pystyttää varoitusmerkkejä.

Hämärtyvät yöt piirtävät selvemmin näkyviin huvipuiston laitteiden liikeradat. Kun jammaamme runoilijan talossa, puen pitkästä aikaa jalkaan steppikengät ja tanssin itseni läpihikeen. On vaikeaa tanssia ohuella kaakeloidulla kaistaleella uima-altaan ja seinän välissä, raudat meinaavat takertua saumauksiin, on kannettava kehon painoa näkymättömin kumisin köysin ja annettava jalkojen pudota rentona, ja saumojen pelko pakottaa käyttämään lonkkia hieman toisella tavalla kuin turvallisemmalla lattialla. Emme ole sopineet mistään, mutta silti eri soittimet osaavat muutakin kuin huutaa toistensa päälle. Eivät kaiken aikaa, mutta eihän sellainen keskustelussakaan tapaa onnistua. Ajattelen nyt videota, jonka kuvasin juhlissa täällä, juhlissa, joiden kuvittelin sujuneen jotenkin pehmeästi ja kaikella tavalla lempeyden leimaamina. Ääniraidalta kuulee, miten moni puhuu toistensa päälle ja miten kovia ja vaativia äänenpainot ovat. Koska on pimeää, kasvot näkyvät puutteellisesti. Onko lempeys kuviteltua? Minusta kalalokitkin näyttävät arvokkailta ja harkitsevilta, viattomilta. Tai ehkä kyseessä on vain tallennusvaikutus? Joskus lempeistä ja hellivistä keskusteluista otetut valokuvat jähmettävät ilmeet kummallisen ankariksi ja epäileviksi, vaikkei sellaista ole tilanteessa mitenkään huomannut. Enkä tiedä edes, olisiko hyväksi tiedostaa ankaruutta ja epäilystä yhtään enempää kuin nyt teen. Jähmettäisikö se kenties täysin? Mykistäisi? Ehkä tarvitsen lempeyden illuusion. Se on minulle niin uusi, ehkä tarvitsen sen nyt, kun en lapsena niin saanut sellaisesta nauttia.

Yhdessä kirjassa, jota luin aikaa sitten, väitettiin, että ihmissuhteiden kehitystä ennustaa parhaiten se, virittyvätkö ihmisten kasvoilla ne pienet ilmelihakset, jotka kielivät vaivoin piilotetusta halveksunnasta. Ja että tutkijoidenkin piti katsoa videota silmä tarkkana ja keskittyneesti, jotta he oppivat havaitsemaan noiden ilmelihasten aktivoitumisen ja suostuivat uskomaan niiden tosiaan supistuneen. On jotenkin hirvittävän vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi halveksua jotakuta. Mutta kai sitä tekee sitten tietämättään. Ehkä sen vain nimeää toisin. Omaksi pettymykseksi, tyrmistykseksi. Epäoikeudenmukaisuuden tunnuksi. Toisen välinpitämättömyydeksi.

Minulla on yksi ystävä, joka innostuu aina suunnattomasti kertoessaan, kuka halveksuu mitäkin asennetta. Se tuntuu edelleen yhtä vaikealta ymmärtää. En osaa itse innostua, osaan kyllä tulla uteliaaksi, että miksi näin, miksi ihmeessä, tuskin halveksiminen edistää ymmärryksen syventämisen projektia. Mutta ehkä välinpitämättömyys jonkin teeman suhteen ei ole kovinkaan kaukana halveksimisesta, ainoastaan järkevämpi reaktiona, energiaa tärkeisiin asioihin säästävämpi.

No, jopas nyt harhauduin pohtimaan. Hämmentävää.

Intialaista ruokaa öisen uimarannan koriskentällä

Istumme koriskentällä, koska se on lämpimämpi alusta kuin hiekka tai nurmi. Palelee hieman, koska olemme ensin hiestäneet itsemme pelaamalla jalkapalloa ja sitten vielä jäähdyttäneet kehoja uimalla. Viimein auto tulee: olemme tilanneet intialaista ruokaa kotiinkuljetuksella uimarannalle. Seitsemän annosta saag vatia. Ravintolasta ovat unohtaneet pistää haarukat mukaan, joten syömme piirissä intialaisittain, leivällä ja sormin ruokaa suuhun kaapien.

Päivät venyttäytyvät valtaviksi pitkiksi nauhoiksi. Aivan kuin valvetta voisi venyttää nauhan jossakin vaiheessa repsahtamatta. Mutta en oikein osaa nukkua. Osaan kyllä nukahtaa, koska päivät sisältävät niin paljon asioita, jalkapalloa, uimista, ympäristötaidenäyttelyn, jasmiininkukkien sutimista yhteismaalaukseen, äänimaisemataitelijan, joka kuulostaa Gongilta, linnun, joka ryhtyy naamionäytelmässä kenraaliksi (se, että joku vaihtaa vapauden ja kyvyn lentää univormuun, oksettaa), baarin valojen tuikkeen ja hyppyyttävän musiikin ja maalauksessa avaruusromun keskellä taipumattomia raajojaan kutsuvasti ojentelevan kasvisieluisen mutta kasvollisen olennon. Mutta säpsähdän hereille kuudelta, vähän väsyneenä. En malttaisi nukkua, haluan lisää, NYT.

Jos kirjaisin menot kalenteriin ja kellottaisin ne, päivät näyttäisivät pitkiltä ja raskailta, täyteenahdetuilta. Mutta ne eivät tunnu sellaisilta, päinvastoin. On kuin olisi kaikki aika ja jakseliaisuus ja uteliaisuus, etenkin uteliaisuus, ja ne kaikki kiskoisivat puoleensa. Asiat tapahtuvat. Ehdin ajoissa. Kerään kehoon ulkona istumisen ja syömisen ja ihmisten näkemisen muistijälkiä talvea varten, sillä eikö ihminen olekin sosiaalisesti karhu: kesällä lihoo, vaipuu horrokseen, keväällä herää timmissä bikinikunnossa laiduntamaan taas siniseksi pilkuttunutta metsää...

(En halua horrostaa, mutta olenko ennenkään halunnut? Niin vain tuntuu tapahtuvan valon niukentuessa.)

Koripallokentän punainen pohja tuntuu karkealta paljaissa säärissä, mutta ruoka on uskomattoman hyvää ja lämmittävää. Baarissa jälkeenpäin tapaan ystävän, jolla on mukanaan meikkilaukku. Se melkein liipaisee hohotukseen, koska ajattelen oman laukkuni märkää, hiekkaista ja hikistä sisältöä. Lounaalta yli jäänyttä leivän palasta.

Unilaulu

Nukahdan pitkästä aikaa vaikeuksitta. En pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Ehkä nyt kehoni on koonnut riittävästi väsymystä ja tasoittuu.

Unessa istun turkoosiksi maalatulla penkillä keskellä valtavaa sinivaleunikkopeltoa, jonka Swendolyne on uhonnut istuttavansa makuuhuoneen ikkunansa alle. Puut heijaavat, tervalepät, mutta joku on istuttanut tuoksusta päätellen myös balsamipoppelia. Täytyy olla elokuu, on niin pimeä ja lämmin. Päälläni on se valkoinen yöpaita, jota käytin erottuani, se joka liestyi lopulta rievuiksi ja oli annettava pois, yöpaita joka tuntui melkein siltä kuin joku olisi pidellyt minua, vaikka koetin nukkua yksin.

Talon takaa kuuluu jonkin eläinlauman kellojen kalketta. Vaikken käänny katsomaan, tiedän Atlas-vuoriston rinteiden nousevan heti siitä. Kellot soivat unettavasti, vesi liplaa kauempana edessä, sieltä kuuluu sitä kilkettä, jota purjeveneet pitävät tuulisella säällä. Vaikkei tuule.

Unessa olen yksin, viiltävän yksin. Nostelen hiuksiini kukkia, josko se vaikka auttaisi, sinivaleunikoiden uskomatonta sineä. Unikkopellon punainen on vaihtunut valeunikkopellon siniseen. Sitten nostan katseeni ja etsin komeettaa. Mutta taivas on mykkä, kuu kelluu omahyväisenä ja tähdet ovat kaukana. Ja äkisti uni liipaisee laulun, jota kuuntelin keikalla pari päivää aiemmin, Kaukana, niin kaukana on kuu ja tähdet ja niin kaukana on koko avaruu-uu-uu-uu-uus, ja näen tähtien hitaasti loittonevan ja sammuvan ja kellotkin talon takaa Atlas-vuorilta vaikenevat. On aivan hiljaista, vain puut suhisevat. Valun kyyneliä, aivan kuten keikallakin. Miten valtava, hiljainen tila, ja niin pieni ja hauras keho sen kaiken sisään piilotettuna. Miten kaukana ovatkaan toiset mantereet, toiset eläimet, toiset kehot. Olen juossut heistä niin kauas, peloissani.

Nousen seisomaan, kokoan varovasti helmat, astun askeleen eteenpäin kavioillani, jotka ovat kipeytyneet liiasta juoksemisesta. Koetan kurotella taivasta tarkemmin katseellani, mutta on kuin tähdet himmenisivät yhä, vetäytyisivät pois.

Haluaisin seurata niitä.

Ja sitten lasken katseeni ja katselen jalkojani, kavioita. Ja äkkiä minussa kasvaa päättäisyys ja nostan kasvoni ja huudan tähdille, huudan niille ilman sanoja, pelkkää ääntä, metallista ja voimakasta, ja tapahtuu jotakin kummallista: äkkiä tähdet alkavat syöksyä päin polttavana, valkaisevana massana, pienet himmeät pisteet voimistuvat ja lähestyvät, ja juoksen sisään taloon ja sen läpi vuorille ja kuulen, miten kellot taas kilkattavat, nyt juoksutahtia, eläimet ovat vaistonneet tähtien tulevan, ne juoksevat kompastellen varvikoissa, ja liityn niiden seuraan, kapuan rinnettä uskaltamatta vilkaista taivasta, tajuten vain, miten maailma käy yhä valoisammaksi, ja näen raitiovaunun odottavan seuraavan harjanteen päällä, uskon selviytyväni, jos ehdin sen kyytiin, mutta se nytkähtääkin liikkeelle ja näen ystäviä sen sisällä istumassa, katsomassa suoraan eteenpäin, ja haluaisin huutaa niin lujasti, että he tajuaisivat odottaa minua ja pysäyttää vaunun, mutta en uskalla, koska se voisi vauhdittaa tähtiä lisää. Niinpä vain kompuroin rinnettä ylös, tuoksuu timjamilta, ja sitten käännyn ja näen tähtien muodostaneen valtavan valkoisen roihun taivaalle, mutta tuntuu, ettei se enää lähesty.

Ja niin istun rinteeseen ja huomaan talon kadonneen, veden kadonneen. On vain rinne. Ja jalat sen pinnalla, ne näen, ja istuinluilla paino, sen tunnen. Ja timjamin tuoksu.

Ja äkisti en ole yksin, lohdullisuus tulvahtaa jostakin. Ilma on kietonut kätensä ympärilleni ja ujuttautuu keuhkoihini, matkaa suonissani, maa allani viettää loivasti alaspäin. Ja taivas on valkeaa roihua siinä melkein kädenojennuksen päässä. Tapahtuu niin, että alan vihellellä, unessa se hämmentää itseäni kovasti, koska en ponnista enkä tahdo viheltää, vaan on kuin joku ulkoinen vihellyttäisi minua. Koetan myös muistaa, miten jouduin rinteeseen, mutta en kykene.

Muistan sen vasta kun herään ja hämmästyn, miten märkä naamani on. Kyynelehtimisestä tällä kertaa, ei kuolasta. Mutta herääminen tuntuu hauskalta. Ja on jännittävää huomata, miten unet jo valmistelevat sunnuntaiseen retkeen runoilijan taloon, steppikenkien mukaan ottamiseen ja musiikin tulvimiseen sillä tavalla, että voin nyt ehkä itsekin tehdä jotakin asian hyväksi, kun minulla on soittimeni, omat kavioni, mukana. Ja miten mennyt sekoittuu uneen myös, muutama viimeinen päivä: laulun liipaisema liikutus keikalla, kuva avaruuden kaukaisuudesta, raitiovaunujen epäluotettavuus (olen nyt kahdesti tempoillut niiden ovien kanssa: kerran en päässyt sisään ja toisen kerran en meinannut päästä ulos), tiivis vapaan tahdon ajatuksen pyörittäminen ja tuntu siitä, että olen taas löytänyt jalkani, itsenäisyyteni, varovasti ja ehkä vähän ahdistuneesti, mutta kuitenkin.

Muistokirjoitus (byhyy)

Jotta blogi ei menisi ihan mahdottomaksi ystävyyden ja kesän hehkutteluksi ja siinä karehtimiseksi (mikä olisi helppoa ja luontevaa), tartun hassuun ideaan, joka esitettiin eilen matkalla Lauran keikalta kohti kotia. Siinä ideana oli, että jokainen väsää itsestään muistokirjoituksen blogiinsa. Siis semmoisen hautajaispuheen.

Voi kyllä olla, ettei kukaan muu jaksa oikeasti tarttua tähän ideaan, mutta olkoon sitten niin. Ja voi tietysti olla, että olen käsittänyt ajatuksenkin ihan omalla tavallani, se ei mitenkään yllättäisi. Aion kuitenkin kirjoittaa nyt muistopuheen, jossa koetan esittää paheeni hyveinä. (Oikeasti en varsinaisesti usko omiin paheisiini Pahoina vaan ajattelen enemmän, että on vastapyrkimyksiä niille pyrkimyksille, joiden toteutumattomuus kulloinkin hiertää itseäni. Ja että hiertäminen voi loppua siihenkin, että alan nauraa koko jutulle sen sijaan että takertuisin pyrkimykseeni tehdä juuri tietyllä tapaa.)

Muistokirjoitus (byhyy)

Olemme kokoontuneet tänne muistamaan Veloena-parkaa, jonka elämä päättyi niin traagisesti tavalla, josta olemme kaikki jo kuulleet. Hänen elämänsä päättyi juuri kun hänestä tuntui sen olevan alkamassa, vetäisemässä syvään henkeä ja ponnistamassa uudelle tasolle, kaikista perinteisistä systeemeistä huolimatta abstraktilta yhä kehollisemmalle tasolle, ikuisuuksiin tähyilemisestä yhä tarkemmin hetkelliseen suuntautuvalle tasolle. Kuten kaikki tiedämme, Veloena rakasti toisia kehoja ja kärsi suurista vaikeuksista pitää näppinsä ja muut ruuminosansa niistä irti. Ja siksi hän rakasti kaukoaistejaan, vaikka pitikin tiukasti kiinni siitä, että niissä on kyse vain korvikkeesta, mitä maailmassa elämiseen tulee.

Ja että korvikkeeseen on useasti tyytyminen, jottei muuttuisi olennoksi, johon voidaan soveltaa J. K. Ihalaisen sanoja "pyörremyrsky jolla on naisen nimi mutta noita-akan luonne". Kuten jo Fellinin Casanova-elokuva osoittaa, ei meitä hyviäkään ihmisiä muisteta filosofiastamme ja keksinnöistämme, vaan siitä, kenen kanssa olemme maanneet. Voi, tätä inhimillisen sfäärin pöyristyttävää tapainturmelusta, olisi Veloena todennut. Ettäkö se olisi oikeasti kiinnostavampaa! (Ehkä juuri sitoutuminen lähiaistillisuuteen sai hänet hämmästelemään ad infinitum intoa tarkkailla toisia ja näiden välisiä viritteitä, eli jotakin, joka ei ole omalla iholla tai sen alla, paitsi silloin kun hän kuvitteli itsensä siksi Lassieksi, joka on ainoa, joka tilanteessa saattoi tulla auttamaan ja pelastamaan - samalla tavalla kuin muutkin koirat, eli näykkimällä, päälle uimalla ja räkyttämällä, häiriten toisten omin päin pelastautumista.)

Tämä olento nelisti elämänsä läpi hevosenjaloin ja hiuksissa omituisesti paikoitettuja lettejä ja takkuja eikä oikein osannut jäsentää itseään ihmiseksi tai muuksikaan sielulliseksi olennoksi, vaikka huomasikin itkeskelevänsä, tanssivansa ja kuplivansa iloa niin luonnon, taiteen kuin hyvän seurankin ääressä. Hän rakasti maailmaa siinä määrin, ettei olisi usein malttanut nukkua lainkaan. Ja unet olivat hankalia, koska ne vuosivat päiviin ja värittivät ne satumaisella hehkulla ja tuntuivat usein todellisemmilta kuin se maailma, jossa ystäviä ja itseä saattoi sitoa kahdeksasta neljään -työ, väsymys ja pelko kelpaamattomuudesta.

Oih ja voih kuinka urheasti hän kamppailikaan raivatakseen itselleen tilaa ja aikaa, jonka voisi jakaa ystävien kanssa! Kuinka kovasti hän etsikään keinoa luovia kausaalisuhteiden verkossa mahdollisimman pehmeästi ja kevein kantamuksin. Se on hieman kuin koettaisi kävellä kymmenen senttiä ilmassa silkalla ryhdin venyttämisellä ja askelluksen pehmentämisellä. Ja kuinka kovasti hän koetti valaa itseensä varmuutta siitä, että on hyvääeläimyyttä jakaa onnellisuuden ideoita, suosia ystävyyttä ja laumaantumista itsepäisesti enemmän kuin mitään sisäänpäin käpertyvää parisuhde- tai perhemallia, osoittaa rakastamistaan pienin teoin kuten kirjoittamalla tai leipomalla tai kutsumalla ihmisiä kotiinsa tai kävelemään metsiin.

Ei hän ikinä saavuttanut varmuutta siitä, että tämä olisi oikea tapa, ja matkan varrella hän ehti huomata senkin, että ihmiset, joilla oli kovin erilaiset pyrkimykset ja pyyteet, saattoivat vahingoittua tässä hänen hyväätarkoittavassa kouhotuksessaan. Mutta ehkä tätä vaivihkaista pyrkimystä punoa elämään merkitystä konkreettisin teoin voidaan silti sanoa kutsumukseksi. Hetken terältä vierähtävää ideaa, sen hyväksi toteamista, tahdon lujittamista idean taakse, muulimaista eteenpäin puskemista ja toisten mukaan kutsumista. Voi, miten hän rakastikaan teitä! Olkoonkin että hänellä oli useimmista muutama kritiikin murunenkin, usein tyyliin "en voi ymmärtää miksi hän niin haluaa tehdä". Mutta eihän hän itseäänkään ja omia halujaan yleensä ymmärtänyt, tunsi ne vain sisältäkäsin ja oli välillä aika ymmällä niiden kanssa. Itselleen hän sentään osasi suuttua, kaikille teistä edes ei. Ehkä se kertoo jotakin siitä, että kaikesta lassiemaisuudestaan huolimatta hän silti jäsensi kaikesta vastakkaisesta todistusaineistosta huolimatta vastuualueensa ytimeksi itsensä ponnahduttamisen iloon ja läsnäoloon, jakamiseen ja empatiaan.

Niin, nyt hän sitten on kadonnut. Sillä tavallako kuin hän ajatteli katoavansa, sitä me emme tiedä. Mutta hän ei erityisemmin pelännyt etukäteen ja koetti elää kuin kaikki hyvä olisi saavutettavissa jo tässä ja nyt, maan päällä, ja lauleskeli mielessään usein Divine Comedyn säkeitä:

Tonight we fly
Over the mountains
The beach and the sea
Over the friends that we've known
And those that we now know
And those who we've yet to meet

And when we die
Oh, will we be
That disappointed
Or sad
If heaven doesn't exist
What will we have missed
This life is the best we've ever had

Olkaa tyytyväisiä, että hän katosi paristamme kesällä, sillä talven taitteessa muistokirjoitus olisi saattanut olla sävyiltään synkeämpi.

Imelää ja siirappista, eikö vain? Ah, mutta imelyydessä on tietty totuuden siemen. Alan melkein ikävöidä itseäni ja surra kuolemaani tätä kirjoittaessani, kun äkisti havahdun siihen, että hetkinen, olenkin hengissä edelleen.

Aika hyvä asia, koska vielä on monia juhlia tänä kesänä. Ja enimmäkseen kuitenkin en jaksa olla neuroottinen enkä ahdistunut, vaan hölköttelen hilpeästi eteenpäin ja koetan käyttäytyä edes siedettävästi. (Vaikkakin ehkä maijapoppasmaisen omahyväisesti.)

(Yhyy byhyystä on pudonnut yhyy pois. Kieli pelkistyy.)

Koska tämä on meemi, haastanpa nyt ainakin ne, joille konsepti on tuttu: Ihaan, Etsijän, toveri Timon ja Faunin (vaikkapa suullisesti seuraavissa bileissä)... muutkin toki saavat osallistua.

Päivät kiitävät

Päivät kiitävät, parhaat päivät. Lauantai ei kiidä: istun ja rukkaan käsikirjoituksen loppuun, sitten luen puistossa koiran kanssa Bachelardia ja raivostun (ihan turhaan, ei teksti keskustele kanssani eikä tee myönnytyksiä, nytkään) hänen pöhkölle sisätilaisuudelleen. Mikä tässä oikein on, että käpertyminen ja jossakin sisäily nyt muka ovat maailmassaolemista perustavammin kuin juokseminen ja villiintyminen, aurinkomeressä kelluminen, mustikkametsään eksyminen? Ei, en halua käpertyä!

Enkä käperry, en tähän vuodenaikaan. Jokin kumma sula onni leviää kaikkialle kehooni, haluan ihmisiä ja läheisyyttä. En malttaisi nukkua, haluaisin vain mennä ja kiipeillä ja samoilla ja uida ja hihittää ja juosta kesämaata ristiin rastiin, ylittää peltoja, polkuja, metsäaukioita, järvenselkiä lumpeineen. Sunnuntai vastaa aika hyvin tämänhetkistä ihannetilaa: ensin piknik Suomenlinnassa, merestä ei malttaisi nousta ollenkaan, sitten kaoottista törmäilyä Kallioon ja futiskamojen vaihto, äiti soittaa, mutten kerkiä vastaamaan, kiire raitiovaunuun, joka nielaisee Vompsun mutta jättää Faunin ja minut selviytymään pelikentälle vaihtoehtoisin metodein, jalkapallokentällä juoksemista, ja sieltä vielä harhailua mesiangervopöheikköjen tuntumissa joen ja suuren kallion yli uimarannalle, jossa joki pesee iholta pelin hien ja meren suolan, ja siitä mäkeä ylös, jalat jo vähän kankeina, Banglaan, ja koska koira on mukana, emme voi syödä sisällä, ja koska on myöhä, emme voi syödä terassilla, niinpä syömme Pakilan putken portailla kolmestaan, Vompsu ja Fauni ja minä, kaupungin parasta saag vatia, ja ilta viilenee, mutta betoniporras on vielä lämmin, ja sitten ajamme bussilla takaisin Kallioon ja Ässänrinnettä noustessa tuntuu jo, miten tuuli on käynyt kylmäksi ja satunnaiset pisarat vihmovat, ilma on kostea ja lehmusten tuoksu vahva, ja sitten kun olemme juuri pääseet kotiin, salamat alkavat räiskyä.

Kotona kuuntelen kännykkäviestin, jossa äiti toivottaa hyvää hääpäivää. Alkaa hihityttää, kun tajuan, millainen hääpäivämme ja etenkin sen illallinen on ollut. Ei äiti sitä ymmärtäisi, mutta minusta tuollainen improttu muovihaarukkahippi-iltaintialainen lämpimällä betoniportaalla viileässä ilmassa vessanpönttömainosten alla peittoaa mennen tullen jäykistelyt pöytäliinaravintoloissa, romanttiset kahdenkeskenkäpertymiset ja muun statuskaman. Ehkä äiti ei sitäkään ymmärtäisi, etten muista hääpäiväämme (vaikka siitä on tosiaan vasta vuosi) ja ettei meillä ole omaa hääkuvaamme.

Tänäänkin on ollut mainio päivä. Olemme retkeilleet pienellä laumalla tuntikausia sateessa. Sade alkaa metsässä vaivihkaa enkä pue siksi päälleni sadetakkia. Lopulta paita on litimärkä. Uimme metsälammessa, koira viheltää nenällään hätäpiippausta ja juoksee rantaa levottomana, me etenemme vedessä sateen alla kesänruskeina ja alastomina. Runoilijan päässä on yhä huivi, jonka hän äkkiä ymmärtää kastuvan. Uinnin jälkeen samoilemme etsien keittokatosta, mutta onnistummekin eksymään Väärälammelle useamman kerran. Sitten löydämme itsemme katokselle ja kartalle, teemme tulen ja kuivailemme sen loimussa, paidat höyryävät. Alun jännitteet katoavat, lauma hitsaantuu. Ja kulkee, kulkee, kulkee. Otamme viimeisen mahdollisen bussin takaisin, sillä on kiire, opintopiirin viltille on kiirehdittävä. Elielinaukiolla olo on pöllähtänyt, savunhajuinen, kaihoisa metsän rauhaan. Kaupunki tuntuu suurelta ja räikeältä. Haluaisin kai vain upota vihreisiin mättäisiin, mieluiten vaatteitta, kadottaa minätietoisuuden. Se on mahdollista harmittavan pienissä paloissa. Viltillä tulee kylmä piposta ja villapaidasta huolimatta.

Nyt hörpinkin chilikaakaota, jotten flunssiintuisi. On niin paljon asioita, joita tahdon vielä ehtiä. Haluan vesipuistoon kirkumaan rengasveneessä, esimerkiksi. Tai ainakin vuoristorataan. On vaikeaa hakeutua koneen ääreen, kirjoittaa. Jotenkin se tuntuu valjulta, kun voi olla ihmisten kanssa, istua puistoa, kävellä metsää, uppoutua sieraimia myöten metsälampeen. Ja: tiedän, että jos en kirjoita, saatan unohtaa, että tämmöistä voi olla.

Tuntuu jotenkin kummalliselta ja puisevalta käydä huomenna viemassä kässäri takaisin kustannustaloon ja neuvotella siellä. Sisällä! Kun voisi riehua ulkona... koirakin lähti juuri. Päivät kiitävät, on mahdollista olla kiitollinen ja onnellinen ja läsnä, kuunnella ihmisiä, nähdä heidät, en osaa olla rakastamatta heitä, en nyt. Olen viime päivinä lähentynyt niin monen ihmisen kanssa, että se tuntuu kummalliselta, kaiken toisensuuntaisen jälkeen. Mutta sitä kai impulsaatio tarkoittaa: että on rytmi, lähentyminen ja loitontuminen. Voi, kunpa voisi vain lähentyä ja lähentyä! Mutta kai se tarkoittaisi, että lopulta sulaisi klimppiin, ja olisiko se nyt laitaa? Ei kai, mutta se tuntuu epäreilulta. Haluan olla osa sotkukasaa! Onneksi nyt on lähentymisvaihe! Itkettää vähän liikutuksesta. Ehkä se on normaalia, onhan jo ilta ja kaikki sujuu vain niin käsittämättömän mainiosti.

Byhyy. Onnibyhyy.

Ääh, tuntuu hassulta hehkuttaa hehkuttamistaan, mutta miten mainio kesä!

Monimutkainen yksinkertainen

Ahdistus ja avuttomuudentunteet menevät tosiaan ohi. Itken kyllä matkalla uimalaan, mutta lohduttaudun sillä, että aurinkolasien takana silmäni saavat erittää kyynelnestettä rauhassa. Posket vähäsen kastuvat, mutta kesä kuivaa. Silti itku ei poista tuota raskasta tunnetta, joka keskittyy kurkunpään tienoille ja heijasteena kylkivälilihasten panssariin. Selviän siitä yksinkin ja kaupungissakin ja talvellakin, mutta aina paremmin ystävän kanssa, metsässä ja kesällä. Viime aikoina olen jäänyt vähän yksin käsittelemään tunteitani ja olojani, koska Vompsulla on paljon töitä ja koira meillä tekee sen, että toinen on kotona koiran kanssa toisen liehuessa muualla, ja aamulla lähden kun Vompsu vielä nukkuu ja illalla taas olen niin väsynyt, ettei minusta ole käsittelemään mitään järkevää. Ehkä siksikin liu'un hitaasti kohti avuttomuutta.

Siunattu Eufemia, jonka tapaan uimalassa, ehdottaa kahveja, ja tartun ensin siihen. Moodi helpottaa jo hieman, kun istumme kesäkahvilan terassilla ja juttelemme. Töölönlahti siinä alla purskuttelee vesiään, näkyy pitkälle. Tervaleppätropiikin takana kiiluu meren silmä.

Myöhemmin menemme metsään Faunin kanssa. En jaksaisi odottaa metsään pääsyä, bussi matelee raivostuttavan hitaasti Vihdintietä. Vielä bussissa olossa on jotakin kumman surumielistä ja avutonta. Mutta ei metsässä! Metsässä on niin paljon muuta. Olen ihan turhaan miettinyt, itkettääkö minua metsässä. Ei minua itketä metsissä. Suo on aivan ihmeellisen syvän vihreä ja liian märkä, jotta sinne voisi samoilla. Puunrungot kohoavat pilarimaisina ja ylhäällä havut ovat eläviä, rungossa ja kuihtuneita valon vähyydestä. Koira juoksee ja tohottaa. Puron luona odottavat edelleet kenollaan ne rungot, jotka kaatuivat myrskyssä joitakin vuosia sitten. Muurahaiset haravoivat tienpohjaa, puukiipijät ja tikat ovat piilossa ja hiljaa. Jokin yksinäinen lintu viheltelee lyhyitä luikautuksia hämärästä. Aukkopaikoista puskee horsmaa ja mesiangervoa. Ja kun kulkee hitaammin hetken tai kiipeää kallioseinämää, huomaa porraspuutarhat, pienet kallioiden tasanteet, joihin on kertynyt sammalia ja jäkäliä. Näen semmoisiakin torvijäkäläjättiläisiä, joiden päälle on asettunut asumaan toinen, pieni ja röpyliäinen jäkälä. Ja kulku: ei sovi unohtaa kulkemista ja sen kaikua kehossa. Metsä on niin monimutkainen ja rikas, ettei siellä yksinkertaisesti ole mahdollista, että minäntila pelkistyisi ja erottuisi selkeästi. Ja kun mieliala painuu taka-alalle, se saa ratketa itsekseen.

En tiedä, päteekö tämä muihin, mutta minuun se tuntuu pätevän: Kun ympäristö on riittävän rikas ja mahdollistaa fyysisen liikkumisen (tai voimakkaan toiseen eläytymisen, sekin saattaa toimia), mieli asettuu yksinkertaisesti, pelkistyy, suuntautuu maailmaan uteliaasti. Ja taas kun ympäristö on yksinkertainen, pelkistetty, arvattava ja jopa tylsä, mielelle jää tilaa ja kapasiteettia alkaa pyöritellä omia kuvioitaan. Mikäs siinä, jos kuviot ovat kauniita, ja välillä ne ovat. Mutta jos on jo valmiiksi vähän ahdistunut ja tuntee syvää avuttomuutta, saattaa auttaa hakeutua metsään. Joku voisi kutsua tätä ehkä eskapismiksi, mutta olen aika varma siitä, että se on väärä nimi. Huolenaiheet palaavat, mutta niistä on hyvä ottaa aina välillä hieman etäisyyttä, kun kerran niiden jatkuva pyörittäminen ei juuri ratkaisua nopeuta. Aivan yhtä hyvin voi kävellä metsässä tai tanssia tai kuunnella jotakin kaunista musiikkia ja tuntea huikaisevaa onnea hetken ja sitten käydä voimaantuneempana pulmien kimppuun.

Ja joskus, kun ahdistus tuntuu liittyvän enemmän omaan rooliin suhteessa toisiin kuin johonkin omaan konkreettiseen pulmaan, avuttomuus ja lievä pääpanta ja hengityksenrajaus yksinkertaisesti katoavat metsässä kävellen. Ja kun ei ole avuton olo, on helpompaa tehdä järkeviä päätöksiä ja panna toimeksi, hoitaa paremmin tehtäväänsä ystävänä!

Fauni-paralla on hieman flunssaa, mutta kävelemme silti reippaan iltapäivälenkin. Lähdemme kävelemään siinä puoli neljän maissa ja otamme bussin takaisin puoli yhdeksän aikaan. Reittiin sisältyy vaativampiakin osuuksia, kuten jyrkkien rotkojärven kallioseinämien ylös ja alan kiipimistä, ei mitään kiipeilyköysikamaa mutta kuitenkin sen verran haastavaa, että mieli kiinnittyy kuin itsestään sellaisiin asioihin kuten mihin voi asettaa kämmenen ja mistä löytyy varpaansija. Siinä kohdin reitti on kuin astinkivi, joka pakottaa siihen hetkeen ja liikkeen tiedostamiseen. (Aina välillä mietin, että jos meditaatiossa on kerran tarkoitus päästää irti mielen turhista tasoista ja suunnata koko olemusta läsnäoloon, miksi suuntaamisen pitäisi olla tietoisella mielellä tehtävää, kun kerran ilman sitäkin sujuu hyvin - pikkulapset ovat tässä mestareita. Kai lopulta tärkeintä on, että itsellä on keinoja, joilla on mahdollista juurruttaa olemistaan tähän hetkeen, kehoon ja hengittämiseen, ajatusten ja niitä liipaisevien mielialojen liikkeeseen. Voi tietysti olla, että mielenrauha tms. ei kiehdo itseäni tarpeeksi, jotta ymmärtäisin täysin tietyt meditaation muodot; minusta on paljon kiinnostavampaa sietää tunteita, mielialoja ja ajatuskuvioita ja koettaa hyväksyä ne ja sitten opetella myös keinoja virittää itseäni vähemmän tukkoiseen ja takertuvaan suuntaan. Ehkä tämä on jokin hassu ydinuskomus: ajatus mielenrauhasta pelkistetyssä ympäristössä kuulostaa vähän pitkäpiimäiseltä, mieluummin otan yksinkertaisuuden monimutkaisuudessa.)

Käymme myös uimassa Mustalammessa, joka on aivan ihmeellinen paikka. Yleensä lammissa ja järvissä rantavesi on matalaa ja sikäli lämminneempää, mutta tuollaisessa lammessa, joka on soistumassa umpeen, rannan tuntumassa vaaniikin kylmä ja suon hajua kupliva vesimassa, mättäiden alle taskuun jäänyt talven ja kevään vilu, jota aurinko ei pysty lämmittämään rahkasammalen kostean turkin läpi. Tuntuu oudon luonnonvastaiselta, että keskellä lampea on lämpimämpää kuin reunoilla, mutta niin vain on. Koira juoksee rannan rahkasammalta ja piippaa ja visertää eikä päästä hetkeksikään päitämme silmistään. Se ei tule pelastamaan, koska tietää jo, että sen pelastamisyrityksistä ei ilahduta - se nimittäin yksinkertaisesti ui päälle ja raapii voimakkailla eturaajoillaan ja niiden kynsillä, minkä kerkiää - mutta taatusti se aikoisi pelastaa, jos jompikumpi erehtyisi sukeltelemaan pidemmäksi aikaa tai alkaisi kuulostaa hätääntyneeltä. Niin kauan kuin päät liukuvat pintaa pitkin se kuitenkin malttaa mielensä ja vinkuu ja juoksee ja vain tarkkailee.

Niin, ja kastelee turkkiaan ravistelemalla toisten paikalle eksyneiden uimareiden reput, joita he eivät älyä nostaa korkealle vaan jättävät laiturille ja joiden turvaan nostamista en itsekään huomaa kehottaa... voi koiraa.

Tuntuu hauskalta liukua sammakkouintia lammen tummaa suovettä. Kädet melkein heti vedenpinnan alla saavat vihreänkellervänruskean suosävyn. Vedestä törröttää sama karahka kuin edellisinäkin vuosina. Toinen sen oksanpäistä on liestynyt nyt virnistäväksi lohikäärmeen naamaksi. Rannalta nauraa sen sisko, lohikärmekekoira. Vesi kannattelee. Siinä on helppo liukua eikä se tunkeudu sieraimiin tai tärykalvojen luo. Lampi on hyvin tyyni ja ilma ja vesi samanlämpöiset. En muista enää, miksi ennen kuvittelin hukkuvani ensimmäisenä vesiassosiaationani. Se valaa toivoa: suhde asioihin voi käydä muissakin kohdin elämää seesteisemmäksi, luottavaisemmaksi.

Löydämme myös mustikoita, metsämansikoita ja kantarelleja niitä erikseen etsimättä. Juolukat sen sijaan killuvat varvuissa vasta vaaleanvihreinä.

Haluan metsään pian uudestaan.

Paluumatkalla minusta näyttää siltä, että Fauniinkin on laskeutunut sellainen rauhallisuus, jota en ole hänessä vielä ennen havainnut. Mutta voi tietysti olla, että kyse on vain oman havaitsemiseni rauhallisuudesta. On vaikeaa hahmottaa, mikä tietyssä kokemuksessa on kenenkin tilanteeseen tuomaa. Ehkä on jopa hedelmätön lähtökohta attribuoida sillä lailla yksilöolioisesti, ikään kuin yksilöoliot olisivat enemmän kuin tilanteet. Koira nukahtaa bussin lattialle, keikumme kohti keskustaa ja kaupunkia, joka ei oikeastaan tunnu kovin vieraalta enää sitten kun kävelemme puistojen läpi ja mäkeä ylös, ei vieraalta, ainoastaan kummalla tavalla muotoillulta, niin paljon sileitä pintoja ja suoria kulmia ja jyrkänteitä ilman jäkäläterasseja, näkymä niin pitkälle ja pakoperspektiiviä silmällä pitäen luotuna.

Vaikka on perjantai-ilta, kaupunki tuntuu hyvin rauhalliselta.

Avuton olo

Tänään aamu on erilainen kuin yleensä. Eilen on ollut mukava päivä, samoin toissapäivänä, olen tavannut ihania ihmisiä, sellaisenkin, jota jännitin varmasti yhtä paljon kuin hän minua, ja nauranut ja ollut herkkänä ja kuunnellut, ja sitten äkisti, kun herään, taivaan sininen huikaisevuus ei vain tempaisekaan minua pääskyskorkeuksiin, vaikka yleensä niin käy. Herään surumielisenä ja mietteliäänä, tai ehkä suru on liian voimakas sana, ehkä olen enemmän avuton. Luen hieman ja lukemani vain vahvistaa avuttomuuden tuntua.

Olen äkkiä humisevan yksin. Kuulen sydämenlyönnit sisältäni, ne kuulostavat kadun ääniä voimakkaammilta. Koetan hengittää syvään ja rauhallisesti, mutta kylkiluideni ympärillä on näkymätön kiristysside. Itkettää epämääräisesti. Mikä itkettää? Koetan tunnustella varovasti, mutta avuton olo on jotenkin selittymätön. Ehkä se on summa monesta asiasta. Ettei oikein osaa auttaa tarmokkaasti ja täsmällisin ehdotuksin, ettei löydä sanoja ilmaista ystävälleen, että tukee häntä niin paljon kuin se on näistä lähtökohdista mahdollista, ettei osaa antaa epäoikeudenmukaisuuden olla vaan haluaa jotenkin pehmeästi oikaista sitä, mutta sitten kuulostaa mielestään kuitenkin vain ääliöltä ja niin edelleen.

Haluan iltapäivällä metsään.

Mistä sekin halu tulee? Haluan metsään, en pakene sinne. Kävelen siellä ja uin ehkä lammessa ja ehkä joku lähtee mukaani, ja sitten ehkä pystyn itkemään ja ampiaispesämäinen avuttomuus keksii ulospääsytien päästäni. Jollain tasolla tiedän, että ahdistus tulee ja menee, aaltoilee, ja että aalto vyöryy pääni yli kyllä, aallot eivät seuraa päitä, niin se on aina ennenkin mennyt, on vain hengitettävä vettä syvälle keuhkoihin ensin. Mutta haluan mennä metsään, metsässä hengittäminen on helpompaa, ja jos en saa suoraan tahdollani purettua kiinnikkeitä kylkiväleistä, ehkä puut saavat, ehkä tupasvillat suolla.

Metsään mennään bussilla. Se tuntuu vähän pelottavalta nyt, kun itku on aivan silmien takana, kuuma paine ohimoilla. Perjantaisin ihmiset liikkuvat bussilla remuavina seurueina. Ehkä grillipaikoilla istuu tyyppejä. Eivät he pahoja ole, sen toki tiedän, mutta ystävällinenkin remuaminen saattaa nyt tällaisena päivänä tuntua vähän uhkaavalta. Eilenkin meinasin alkaa itkeä, kun joku äijä huuteli terassilta, enkä sitten uskaltanut enää lähteä Vompsua vastaan mäkeä alas, se tuntui vain täysin kestämättömältä, jalkani eivät halunneet totella, ja sanoin ei, kävele sinä tänne, en minä nyt tule sinua vastaan, olen väsynyt Porthaninkatuun. Vaikka varmasti sekin olisi auttanut, jos olisin laittanut vain hiukseni kiinni, näin jälkiviisautena. Jokin aukinaisissa pitkissä hiuksissa tuntuu provosoivan terassiukkoja. Minä luulin, että niin oli tuhatkahdeksansataaluvulla, että silloin aukinainen harja oli jotenkin seksuaalinen ele, mutta ei, on se edelleen, tai sitten ne ovat jäljessä ajastaan.

Olen väsynyt kamppailemaan siitä, että saan kulkea kadulla rauhassa hiukset auki. Olisi melkein helpompaa kuuroutua.

Nyt olen sitonut hiukset kiinni ja menen uimalaan. Ehkä olo siellä hivenen helpottaa, ainakin sen verran, että tulen ehdottomaksi ja päättäväiseksi metsän suhteen, että päätän mennä sinne, vaikka menisimme koiran kanssa kahdenkin.

Valashengittelyä ja tuntosarvisormia

Kuullessani velkaisen ystävän pohtivan päähierontaan menoa älähdän, että meille voi kyllä tulla hierottavaksi ihan ilmaiseksikin, olemmehan me Vompsun kanssa käyneet päähierontakurssin. Junassa kotiin jalkapallosta hihittelen sitä seikkaa, että nyt sitten tiskaan ja siivoan kotia harmonisemmaksi hieroakseni ilmaiseksi jonkun pään. Se on tietysti vain kärjistys, koska onhan sekin tekemisenä ja jäljiltään mukavaa, että aina välillä hieman siivoaa. (Ehkä tätä siivoamishommaa voisi pohtia enemmänkin, jotakin kummallista siinä on, että pitää jostakin tekemisestä ja jopa sen jäljistä, mutta silti välttelee tuota tekemistä sinne saakka, että saa ulkoisen dediksen.)

Ystävä saapuu, kun tiskien huuhteleminen ja pyykkikoneen purkaminen ovat vielä kesken. Huuhdon tiskit, pesen ja rasvaan kädet, istutan vieraan satulatuolille ja päästän sormien tuntosarvet ihmettelemään ja tutkimaan. Ne panevat merkille monia asioita, joita on oikeastaan aika turhaa ja vaikeaa sanallistaa. Ehkä on kuitenkin mahollista luonnehtia, että koskettaessa toista tuolla lailla rauhassa ja keskittyneenä törmää kerrostalonkokoiseen hämmästykseen siitä, miten ainutkertaisia kehot ovat. Täysin omanlaisiaan. Vaikka olkapää: en ole tavannut kahta samanlaista olkapäätä.

Ja silti tuo toisenlaisuus ei muodostu kalvoksi. Vaikka kehomme ovat erilaiset ja tässä eri roolissa, toinen istuvana ja vastaanottavana, toinen seisaallaan, takana, tukevana ja tunnustelevana, ne hengittävät samaa ilmaa, hakevat samaa rytmiä, vastustavat toisiaan kappaleina. Eikö muka ole omituista, että toisen luisella kallolla, nahalla hiusten alla retkeilee toisen luisevia, pehmytkudospäisiä raajaulokkeita vuoroin kuopsuttaen, nyppien, tukistellen, raapien ja näkymätöntä ja tuntematonta shampoota hieroen? Ja että jossain kirjassa kirjoitettiin, että nämä aerobiset eliöt ovat paljon nuorempia kuin anaerobiset ja että ehkä me olemme vain suolistobakteeriemme petrimaljoja, ainakin suolistobakteerien elokulmasta? (En tiedä, onko järkevää puhua näkökulmasta silloin kun puhutaan olennoista, jotka eivät näe.)

Hengityksemme tasaantuu, syvenee, etsii samaa rytmiä. En tiedä, etsiikö toinen sitä, itse annan sen vain tapahtua, se tapahtuu huomaamatta ja ponnistelematta, samalla lailla kuin samaan tahtiin kävelemään virittyminen tai äänen virittyminen juuri tiettyyn sävyyn juuri tietylle ystävälle puhuessa. Mutta kun rytmi on löytynyt, käyn siihen käsiksi, hidastan ja syvennän sitä. Ajattelen hengittäväni tuota toista itseni lisäksi. Kuin valas.

Olen alkanut kuvitella, ei, se on väärä sana, uneksia valaita hengittäessäni syvään. Ne vain tulevat luokseni, nuo valaiden mielikuvat, suuret liukuvat mannerlaattamaiset varjot veden alla, ja sitten äkkiä merestä kohoava luoto, tumma ja kiiltävä, ja valaan huokaus, purskahtava vesipatsas. Ne monet päivän hetket, jolloin hengitän tietoisesti, kutsuvat valaat. Ehkä se on metaforan alku. Valaskin on enimmäkseen uppeluksissa veden alla ja nousee pintaan vain välillä.

Hieronnan jälkeen teemme sellaisia asioita, joita ystävät yleensä tekevät yhdessä. Makaamme puistossa koiran kanssa, keskustelemme, löydämme kadulla konttaavan humalaisen miehen, jonka päässä on pahan näköinen avohaava ja jolle soitamme poliisit, teemme artisokkapizzaa. Vompsukin syö pizzaa töistä päästyään.

Yöllä näen unta valaista. En ole yksikään niistä, mutta hengitän silti niiden keuhkoin, tunnen niiden hengityksen pidättelemisen ja vapaan hengittelyn. Ne liikkuvat niin rannan tuntumassa unessa, että kaikkeen polskuttelun ja hierovan veden iloon yhdistyy aavistus ahdistusta siitä, että voimakkaampi aallokko voisi heittää jonkun valaista rannalle. Rannalla olisi mahdollista hengittää kaiken aikaa, mutta iho kuivuisi, se olisi loppu, ja toiset saattaisivat liittyä seuraan. On niin monta kehoa, joista joku saattaa viettyä alueelle, jossa se ei selviä. Kenen ahdistusta se on, kun unessa ei ole mitään hahmoa tai kehoa tai edes mieltä, joka olisin ja jolle attribuoisin tuntemisen? Onko se meren ahdistusta vai jotakin valaiden välillä? Mitä on ahdistus, jota kukaan ei koe, mutta joka kutoutuu seittimäiseksi verkoksi veden päileeseen ja suurten kylkien tuntumaan?

Tuntuu kummalta herätä ja katsella suuresta ikkunasta taivasta, joka on meristä höyrystynyttä pilvimassaa, kuin toinen meri siinä yläpuolella, ja siinä pääskyset viiltävinä ja heittäytyvinä, pääskyset kuin ei mitkään kalat, niin vastuksettoman oloisina, ja kuitenkin ilman kantava pinta liukusiipien alla, putoamatta.

Ahdistuksen loppu ja grillikausi

Oikeastaan on aika huvittavaa, miten jossakin pisteessä ahdistus jostakin asiasta loppuu. Muistan hyvin tarkasti esimerkiksi sen pisteen, jossa ahdistukseni yksinelämisestä ja eronneisuudesta loppui toukokuussa 2006, hieman ennen kuin aloin hupsistella Vompsun kanssa ja tajusin olevani ajautumassa uudestaan jotakuta kohti. Yksinkertaisesti se koko kehrä oli selvitetty loppuun asti siltä erää. Nyt tuntuu tapahtuneen jotakin samantapaista, koska olen kahtena viime päivänä vieraillut lapsiperheissä, mutta en ole tuntenut tukehtuvani. Ehkä se on sitä, että olen antanut itselleni luvan olla tosissani haluamatta mitään semmoista. Olen antanut itselleni luvan olla muiden mielestä vaikka kuinka rajoittunut ja hölmö ja traumoittunut ja epäreilu miestäni kohtaan ja ekofasismiin kallellani ja sitten itselläni on lupa tuntea tuota tukehtumista. No, nyt kun se lupa on, ei tunnu ollenkaan vaikealta vierailla tuollaisissa paikoissa.

Vuosi sitten olisin ollut ainakin osittain paskana, miettinyt, voinko olla oikeasti ihan varma kuitenkaan ja pitäisikö minun ehkä kuitenkin hakea apua asiaan ja mitä kaikkea nyt tuollaisissa tukehtumiskohtauksissa tuleekaan mieleen.

Kyllä kai sitä voi olla sittenkin varma jostakin tuollaisesta isostakin asiasta. En ainakaan keksi yhtään toista asiaa, josta olisin varmempi tällä erää. Epäilen useammin sitäkin, näenkö unta vai koenko valvetta.

Talot, joissa vierailemme, ovat hyvin erilaisia. Toisessa on aavikkolohikäärme terraariossa, lasten mukaan se ei kuitenkaan sylje tulta, ja orvokkiruukussa punarinnan pesä. Talo on arkkitehdin piirtämä uniikkiluomus ja seiniä on päässyt telaamaan valitsemallaan värillä viisivuotias poika, joka on hyvin ymmärrettävä, kenties ymmärrettävämpi kuin yksikään aiemmin tapaamani lapsi. Toisessa talossa taas talo on samanlainen pikkusievä pakettiratkaisutalo kuin kaikki ympäröivät talot. Kukaan ei liiku ulkosalla, vaikka on kaunis ilma. Ja ihmiset talossa, ystävämme, ovat paossa putkiremonttia ja onnettomia ja odottavat vain pääsevänsä pois monen kompromissiunelmasta. Talo on tukittu matkamuistoin, viirein ja kunniakirjoin. Pihalla on pomppupatja, joka kuulemma kestää monsteriautonkin painon. On tavallaan aika hullunkurista, että nämä molemmat talot ovat omakotitaloja, niin erilaisia kuin ne ovat. Samaa hommaa silti niissä tehdään: grillataan terassilla ja saunotaan yhdessä. Mukavat ihmiset molemmissa, toisessa uudemmat ja toisessa ikivanhat ystävät. (Ajatella, olen tuntenut nämä ihmiset neljätoista vuotta, se on aika pitkään.)

(Hitto että olla-verbi tuntuu vaikealta. Ei tarvitse kirjoittaa kuin "ovat", ja heti alkavat epäilykset, että voiko se nyt noin lyhyesti taipua, olisiko se kuitenkin "olevat". Aargh.)

Minun puolestani grillikausi voisi nyt jäädä tähän. Grilliruoasta tulee turpea olo ja grillatessa ei voi huidella ympäri maita ja mantuja. Onneksi mielenkiintoinen tekeminen näyttää kanavoituvan nyt erilaisiin muotoihin: huomenna on taas jalkapalloa, sitten päähieron ystävän, torstaina tapaan ehkä ihmisen, jota en ole ennen tavannut, perjantaina vesijuoksen aamulla ystävän kanssa, ja lauantai, niin, lauantaina on luvassa kotibileet, jossa soittaa dj! Semmoisissa en ole ennen kai ollutkaan.

Ihmeellinen, kimmeltävä kesä! Kuvittelin, että haluaisin ottaa rauhallisesti ja istua kitkemässä yksin, mutta näynkin käyneen varsin sosiaaliseksi. Illat venyvät myöhään ja aamulla herään niin täpärästi, etten ehdi kirjoittaa. Ehkä sekin on hyvä, vaikka tahtoisin muistaa. Tarkasti, dokumentoidusti.

Lehmukset kukkivat.

Ihana viikonloppu

Maanantaiaamu, ropsii sadetta. Melkein itkettää, kun ajattelen viikonloppua. Joskus juhliin onnistuu tiivistymään sellaista välittämistä, läheisyyttä ja suloisuutta, että käyn vähän veteläksi ja hyvin kiitolliseksi. Nyt käy juuri niin.

Oikeastaan kaikki alkaa jo perjantaina, jolloin on Vompsun vapaapäivä ja istumme puistossa. Koetan käydä läpi kässäriä ja Vompsu gradua ja toivon salaa (ja Facebookissa), että joku tulee pelastamaan minut siitä puuhasta. Niin käykin, H tulee hetkeksi ja samoin yläkerran Fauni, pidemmäksi aikaa, ja lopulta lojumme puistossa vaikka kuinka pitkään juttelemassa kolmistaan, ja sen jälkeen vielä kävelemme Vompelmuschin ja koiran kanssa rantoja ja kesän huikaisevuutta ja törmäämme kahteen ystävään ja puhumme Töölönlahden pohjukassa ikuisuuden siitä, miksi raitiovaunut kulkevat Helsingissä niin hitaasti. (Harmi, ettei liikennekaverilla ole blogia, linkkaisin mieluusti sinne. Raitiovaunukysymys on mielenkiintoinen ja opettavainen; no, ehkä kirjoitan siitä jokin toinen kerta, jos muistan.)

Myöhään illalla Vompsun piti tehdä gradua ja minun siivota, mutta koska on jo myöhä, siivoammekin yhdessä. Eikä siihen mene kuin tunti! On helppoa demonisoida siivoaminen päässään niin vastenmieliseksi, ettei siihen tartu ja sitten potee huonoa fiilistä omasta saamattomuudestaan paljon enemmän kuin tunnin hommasta kannattaisi. Etenkin kun siivoaminen tuntuu hyvältä aina kun sitä vain ryhtyy tekemään. Hullunkurista! (Siirtyisiköhän tästä oivalluksesta jotakin kohta käytäntöön... täällä on nyt aika sotta.)

Lauantaina menen sitten puoliltapäivin vesijuosseena ja päiväunet nukkuneena Faunille ja teen valtavan pullataikinan. Koska leivontakulho on aika pieni, laitan sen kohoamaan lavuaariin, ja sitten juttelemme toisessa huoneessa, kunnes raa'an taikinan tuoksu alkaa tuntua voimakkaasti. Siitä tietää, että taikina kuplii, nousee. Se on myös valunut jo vähän lavuaariin, mutta ei katastrofaalisesti. Leivon korvapuustit, taikina on hassun löysää ja kummallista ja pullista tulee kummallisen näköisiä, mutta ei semmoinen haittaa, kunhan ne maistuvat hyvältä. Sitten paistamme pullia ja puhumme lisää ja lopulta kello on niin paljon, että minun on kipitettävä kauheaa vauhtia kotiin siivoamaan vessa, sillä se jäi illalla vielä tekemättä. Ja sitten vähän silmämeikkiä ja oranssi paita, ja kauhea kasa kasseja ja sateenvarjoja, koska ei voi tietää, alkaako puistossa ehkä sataa, ja hilpeän kupliva mieli, sekin ehkä tarvitsisi lavuaarin, ja koira remmiin, juoksen portaat uudestaan ylös ja soitan ovikelloa, mutta Fauni loikkaakin ostoksineen ulos hissistä, ei ovesta. No, yhtäkaikki, raahaamme kaikki tavarat puistoon ja siunailen mielessäni, että luojan kiitos Faunilla sattuu olemaan aikaa, koska Vompsu on edelleen töissä ja en ehkä saisi kannettua kaikkea kamaa yksin, tai ainakin se olisi aika paljon epämukavampaa. Sitä paitsi hän toimii mainiona innostuskauhistuslevottomuuslavuaarina kuplivalle mielelleni. Sitä nimittäin koetellaan: istumme tovin puistossa keskinurmella, ketään tuttuja ei vielä näy, ja sitten alkaa vähän pisaroida. Levitämme sateenvarjon ja kyhötämme sen alla ja koetamme kiskoa viltin ja kaikki kamatkin sateenvarjoni pienen suojan alle ja kaiken aikaa mieleni pyörittelee hulahulavannetta: entä jos onkin jotenkin väärä päivä tai väärä aika tai väärä paikka tai olen vain kuvitellut kaiken ja kukaan ei tule ja apua apua miksei ketään ole tässä vaikka Pentelelen ukulelekeikka varmasti alkaa ihan justiinsa ja jos alkaa sataa niin tuleeko kukaan ja kastuvatko korvapuustit ja pitääkö ne raahia takaisin sisään...

Onneksi kaikki selviää, puhelin soi, jotkut muutkin sentään ovat tulossa. Löydämme myös ukuleleseurueen ja siirrymme sitä lähemmäksi ja vähitellen ihmisiä valuu paikalle, ukulelet soivat hassuja epäukulelemaisia sävelmiä kuten Paranoid ja Finlandia-hymni ja herkkuja kertyy yhä enemmän viltin keskelle. Ihmisiä äkisti vain on monta, hymyileviä kasvoja, ja koirakin malttaa käyttäytyä kauniisti keikan ajan. Äkkiä kaikki aiempi huolestus ja jännitys on kadonnut, on vain hauska ilta puistossa ystävien kanssa, he kaikki näyttävät hyvin kauniilta ja iloisilta ja sympaattisilta, ja taivas roikkuu päällämme meleerattuna, ja pohdimme aina välillä, alkaako se valua, mutta emme ole asiasta turhan huolestuneita. Yksi vieraista on tuonut mukanaan metallisia älypelejä, joissa erilaiset metallinpalat pitää saada irrotettua toisistaan. Älypelit kilahtelevat hauskasti vapaassa rytmissä ihmisten käsissä. Vompsu tulee töistä ja tuo mukanaan Lohen, joka ei kauheasti piittaa seurueesta vaan on kiinnostunut lähinnä syömään ruohoa. Koiraa taas kiinnostavat enemmän rapsutus ja leipomukset.

Sitten tulee pisara, ja toinen, sateenvarjot levittävät kirjavat kehänsä, yksi vieraista huutaa muiden ylitse, että tätä on luvattu jatkuvan pitkään, joten on parasta siirtyä sisään, ja haalimme yhteistoimin herkkuja erilaisiin kasseihin ja nyssäköihin ja ponnistamme jaloillemme. Pitkä kulkue, parikymmentä ihmistä, kiemurtelee kaarevaa kujaa takapihallemme, longertaa sisään takaovesta ja kipuaa hämärää rappukäytävää ylös. (Vain alakerran valonappi on rikki, mutta en muista mainita siitä, joten kiipeämme hämärässä koko matkan.) Eteiskäytävässä alkaa naurattaa, koska vaikka bileissäni on joskus ollut kaksinkertainenkin annos ihmisiä, eivät he ole ikinä tulleet sisään yhdellä kertaa, ja nyt näyttää jotenkin uskomattomalta, että nämä kaikki tyypit aikovat mahduttautua meidän pienelle lasikuistillemme. Mutta tottavie kaikki mahtuvat sisään. Tilaa pitää vain käyttää luovasti: pöydällä ja lattialla istua, sängylle ahtautua sylikkäin. Se edesauttaa tunnelman virittymistä hilpeäksi ja läheiseksi vähän samaan tapaan kuin jokin hassu leikki.

Ja koska tunnelma kutoutuu sellaiseksi turvalliseksi ja hieman hassuttelevaksi, tapahtuu kaikkea hauskaa: nautinnollisesti hengittelevä päähierontajono, kurkkulaulua, ruotsintuntileikki epäsäännöllisten verbien kertaamisineen... saa lojua sylissä ja pitää sylissä, syödä herkkuja ja valvoa hämärässä huoneessa, jossa jouluvalot luovat kumman tunnelman hämärän jo hiivittyä sateiseen kesäyöhön. Tavallaan harmi, etten ole tullut ottaneeksi kaikkia jouluvaloja pois, kun joulusta on kuitenkin jo aika kauan, mutta toisaalta, seuraavaan jouluun ei ole niinkään pitkälti enää, joten ehkä valot saavat pysytellä paikoillaan. Sitä paitsi kiinanjasmiini on taas kerran kietoutunut valon johtoon ja olisi sääli repiä siltä kiipeilytukensa.

Tanssia ei voi, koska tila on niin pieni, mutta jokin loksahtaa silti kohdalleen.

Maailma kutistuu yhteen huoneeseen, joka keinuttaa meitä hämärässä ja sinisten tähtien tuikkeessa, sormet hiipivät päänahassa, yrttikimput ovat sotkeutua sängylläistujien hiuksiin, muutama aiemmin ikinä näkemätön ihminen käy tutuksi olemukseltaan, tuntuu hyvältä, että hekin ovat täällä meillä punomassa tunnelmaa, eräällä naisella on uskomattoman purskahtava nauru, sen rytmi loikkaa kaiken puhutun ylitse, näen naurajien takahampaat ja kyyneleen ystävän silmäkulmassa, kurotun halaukseen.

Vähitellen joukkio kutistuu, tila väljentyy, kehot tihentyvät siitä selkeämmin erottuviksi, selvärajaisemmiksi, väsymys hiipii, Vompsu rojahtaa sängylle ja koettaa nukkua, hänen jalkojaan siirretään kummalliseen asentoon, ihmiset alkavat tempoilla kohti jatkoja, hyvästelemme, makaamme Vompsun kanssa heidän lähdettyään vielä pitkään hereillä ja puhumme ja hihittelemme. Nuuskin Vompsun olkapäätä, koetan asettua unen tulemiseen, ja vähitellen se tuleekin, mielikuvat alkavat sekoittua hämärään ja kun tartun niihin, kuljen syvemmälle, kuulen vielä hengitykseni rauhoittuvan ja sitten katoan.

Sunnuntaiaamuna herään säpsähtäen aivan aikaisin, istun sängyssä pöllämystyneenä, katselen sotkua ympärilläni, mutten erityisen huolestuneena, viimeksikin meni vain tunti siivota se yhdessä, päässä tuntuu liian tilavalta liian vähän unen jälkeen, oksettaa lievästi. Avaan koneen ja ajattelen kirjoittaa, mutta ei siitä mitään tule, olen liian uupunut. Makaan iltapäivään saakka puistossa improtulla aamiaisviltillä Faunin kanssa (on aika kätevää, kun ystäviä asuu samassa talossa, Ilves asui ennen melkein naapurissa ja silloin harrastimme samantyyppistä notkumista; onkohan kommuunissa asuminen juuri semmoista, se minua askarruttaa), Vompsu myöhästyy kahvista, jonka olemme jo kitanneet, kun hän viimein herää viltille, ja sitten jo kiirehtiikin töihin, tunnit kuluvat, olemme asettuneet ajattelemattomaan paikkaan verivaahteran luo, sillä vaikka enimmäkseen paistaakin aurinko, välillä pilvet tekevät ilman viileäksi ja kun tuulee, verivaahtera ravistelee vettä päällemme isoina pisaroina. Vaatii vähän ponnistelua haluta hahmottaa se mukavana ja virkistävänä ja kontrolloimattomana tuntoaistillisena lahjana kaiken sen lojumisen ja puhumisen lomassa.

Kun viimein saamme ponnistauduttua viltiltä ylös ja paarustettua takaisin kotiin, ihmettelen edellisiltana otettuja kuvia. Kaikki näyttävät niissä edelleen niin sympaattisilta ja onnellisilta. Ihmeellistä, miten välillä juhlat virittävät ihmiset kummaan jaettuun onnen tilaan.

Sitten, äkkiä ja varoittamatta, on jo illansuu, Vompsu rymyää paikalle, on pakkauduttava futiskamoihin, syötävä vähän välipalaa alle. Myöhästymme ensin raitiovaunusta ja sitten junasta ja tulemme paikalle törkeän myöhässä. Juokseminen tuntuu raskaalta ja hankalalta, koska samalla oksettaa koko ajan vähän. Mutta onneksi pelimme ovat sellaisia potkutteluita, ei mitään totisia hampaatirvessäotteluita. Ja on tavattoman vapauttavaa vähän kirkua, ähkiä ja kiroilla, potkia palloa ja säntäillä ja lönkytellä ja kokea epämukavuutta, kun pallon saa maaliin, ei voi ikinä tietää, sopiiko siinä kohdin jotenkin iloita vai ei, kai sopii, mutta ei siihen ole helppoa päästä. Ja etenkin pelissä on hauskaa juosta toisten päälle lempeästi ja ohjailevasti! Sillä lailla tunkea kehoja omalla kehollaan, se tuntuu kauhean mukavalta. Tosin uskallan tehdä niin vain ihmisille, jotka tunnen toisaaltakin kuin pelkästä pelistä, mutta ehkä vähitellen rohkaistun enemmänkin, ei kannata olla kärsimätön. Oikeastaan kivoin taitaisi olla sellainen pallokenttä, jossa olisi niin paljon pelaajia, että he pakostakin enimmäkseen olisivat kosketuksissa... ei pääsisi käpristymään turhaan kohteliaisuusetäisyyteen.

Väliajoilla eli juomatauoilla päästän koiran remmistään, ja se juoksee nurmella valtavia kehiä vinossa, jalat vuoroin eteen kurottuen, taakse liippaisten ja vatsan alle kuroutuen. Se unohtaa olevansa vanha nainen jo. Se juoksee, juokseva koira. Juoksee kuin päivät juoksevat, kuin vuodet, niin paljon ja niin vähän muuttuu meissä, ihmiset puun alla, varjossa, nostavat vesipullon huulilleen, juovat.

Kotimatkalla pelleilemme vielä kameran kanssa, remmaamme Kallioon junalta Vompsun ja toveri Timon kanssa. Kuvissa näytämme siltä kuin olisimme riehuneet viikon etelän öissä.

Tuntuu kummalliselta, että on maanantai, sataa. Hyvältä, kummalliselta, hyvältä. Jotenkin käsittämätöntä, miten helppoa oleminen välillä on. Ja illaksi minulla on kutsu istumaan iltaa osittain hyvinkin uusien, osittain jo vanhempien tuttujen kanssa. Jännittävää!

Ideaan kiintyminen

Välillä sitä loukuttaa itsensä ihan hassusti.

Jokin aika sitten nimensä muuttanut ystävä piti omat nimpparinsa puistossa, ja päätin, että minäkin voisin pitää sellaiset, koska etunimen vaihtaminen on ollut elämäni parhaita päätöksiä. Sitten päätin päivän ja paikan. Paikaksi puiston, koska puistossa juhliminen on keveämpää järjestää ja sitä paitsi kesäisin niin paljon elämyksellisempää kuin sisällä könöttäminen. Eikä tarvitse siivota! (Ei siihen menisi kuin pari tuntia, mutta.)

Ensin ajatus oli kevyt ja hilpeä, ja tuumasin, että jos sataa, niin ei sitten.

Mutta kas, kun on kulunut muutama päivä ja sääennustukset elävät kuten ne täällä tapaavat elää, huomaankin huolestuneeni siitä, että entäs jos sataa. Huomaan odottavani juhlaa aika tavalla. Vaikka kyse on vain puistossa istumisesta, idea on saanut odotusaikansa takia vankemman merkityksen kuin puolessa tunnissa improttu istuminen. Tuntuu hullulta, että parin päivän asian pyörittely saa aikaan tämmöisiä seuraamuksia! Nyt nimittäin pohdin jo, että jos sataakin, haluan juhlan silti jonnekin.

Se jonnekin taitaa tarkoittaa meille kotiin. Täällä on sottuista.

Ei kai auta kuin siivota, ihan varmuuden varalta. Ja onhan sillä myönteisiä vaikutuksia muutenkin: voi taas ensi viikolla kutsua ihmisiä kylään, ainakin jos lauantai onkin poutainen ilta ja juhlat eivät tuki asuntoa taas sotkuun.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

Palaaminen tekstiin ja ystävyysodotusten puntarointia

Joudun läpikäymään käännöstäni. Osittain se on aika ahdistavaa, koska hahmotan monien lauseiden kaipaavan timantiksi hiomista, mutta on jo liian myöhäistä siihen. Kustannustoimittaja on ollut paljon, paljon keveäkätisempi kuin minä olen koskaan ollut siinä roolissa. Himohinkkaaja. Hah. Perfektionisti. Piikittelen itseäni hyväntahtoisesti. Joskus noista piirteistä on hyötyä ja joskus ei - nyt ei erityisemmin, kun isoja korjauksia ei voi enää tehdä, ettei taitto ala juosta ihan toivottomasti. Ja sitten osittain on hauskaa palata tekstiin. Osa lauseista on ihan mukavia. Koetan olla ylpeä niistä ja jättää häpeäkiemurtelemisen vähemmälle, koska siitä ei nyt oikeastaan ole mitään hyötyä ja tiedän, että aika loppui kesken.

Ja ennen kaikkea: tekstissä on niin paljon ajatuksia, jotka kolahtavat nyt ihan uudella tavalla taas. Tuntuu tosiaan siltä, ettei samaa tekstiä voi lukea kahdesti. Ei, koska merkitykset syntyvät tekstin ja lukijan välille ja lukeminen pingottuu tuohon välitilaan samalla lailla kuin värikkäät nauhat pingottuvat sormien välille tai hyppynaru läiskyttää maata vatkaavien käsien välillä tai käden ja autotallin oven kahvan välillä.

Luen terapiasuhdetta käsittelevää osuutta ja sitä, kuinka terapiasuhteen tulisi kohdentua muutokseen. Äkkiä sanat tarkentuvat, tuntuvat käyvät hieman suuremmiksi, kirjaimet tuntuvat hyvin konkreettisilta ja erottuvat selkeästi valkealta taustaltaan. Luen uudelleen kohdan. Vedän syvään henkeä ja puhallan ilmaa sieraimista. No niin, tässähän tämä. Mitähän tämä tarkoittaa... että terapiasuhteessa on vaarallista antaa asiakkaan lipsahtaa toivomaan ja yrittämään esimerkiksi kaupankäyntiä, sosiaalisia tapaamisia ja ystävyyttä, kun painopisteen pitäisi olla muutoksen tukemisessa. Mitä se ystävyys on, jos ei muutoksen tukemista? Mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan?

Äkkiä luulen ymmärtäväni selvästi, mikä joissain ystävyyssuhteiksi kutsumissani suhteissa on kinnannut pahasti. Luulen ymmärtäväni - en oikein osaa uskoa, että voisin olla varma tämmöisestä. Mutta jokin tuntuu loksahtavan kohdalleen. Nyt tuntuu siltä, huomenna ehkä ei.

Olen monesti törmännyt ystävyyssuhteissa kummallisiin tuntemuksiin, ikään kuin olisi joutunut kuolleeseen kohtaan, jonkinlaiseen pyörteeseen, josta on vaikeaa ponnistella mihinkään suuntaan.

On esimerkiksi lähestynyt toista kertomalla jotakin hyvin henkilökohtaista ja itselle vaikeaa, ja toinen onkin äkisti kiskaissut oven nenän edestä kiinni (noin kuvaannollisesti siis) ja peräytynyt silminnähden loukkaantuneena, sulkeutunut. Olen ymmärtänyt silloin ylittäneeni jonkin rajan, jota minulle ei ole eksplikoitu. Toinen ei halua tällaista informaatiota tai tällaista ahdistusta. Ehkä hänestä on tuntunut, että asia vetää hänet uppeluksiin tai että hän on neuvoton. Ehkä hänestä on tuntunut, että odotan hänen ratkaisevan asian tai säätelevän tunnetilaani rajusti. (Se on kohdallani melko turha pelko, en oikeastaan odota sellaista niin usein - ja sitä tarjotaan pyytämättä ja odottamatta ja on varmaan ihan hyväksikin minulle, mutta en ehkä sillä lailla osaa odottaa sitä itsestäänselvyytenä, vaikken siitä tietysti pahastukaan, miksi ihmeessä, eihän avun saaminen ole mitenkään hävettävää. Pennejä taivaasta, paras avata sateenvarjo tai levittää helma ja kerätä kaikki mahdollinen talteen!) Olen saattanut jäädä tuohon kohtaan jumiin odottamaan turhaan, että toinen tulisi kuorestaan esiin. Tuntuisi loukkaavalta loitota toisen mentyä lukkoon, mutta lähestymäänkään ei pääse. Ja tuntuu kauhealta, kauhealta, vain olla ja odottaa, että toinen avautuisi. Lopulta kai olen vain pötkinyt pakoon. Mutta näin ei ole käynyt montaa kertaa, koska olen aika varovainen lähentyjä, jos olen havaitsevinani merkkejä pidättyväisyydestä.

Tai on loitontunut toisesta, halunnut etäisyyttä, ja toinen on reagoinut siihen voimakkasti, kokenut itsensä hylätyksi tai ounastellut, ettei kelpaa tai riitä. Tämä on kohdallani paljon tyypillisempi reaktio. Miten harmillista, etten ole oikein ikinä oivaltanut, mitä se kelpaaminen tai riittäminen voisi tarkoittaa. Jos en pidä jostakusta, en yleensä koeta nähdä häntä uudelleen. Jos taas pidän jostakusta tai arvelen ainakin, että voisin oppia pitämään hänestä, olen yleensä ihan halukas näkemään hänet uudelleen. Olen hirviömäisen utelias, mutta en sillä lailla odota ihmisiltä ystävinä mitään extraspecial-ominaisuuksia. Tietysti olen joidenkin piirteiden (kuten marttyyrius tai krooninen aloitekyvyttömyys) suhteen helposti ärtyvä, mutta ei se tarkoita, etteikö minusta se ihminen silti olisi ystäväkseni riittävän hyvä tai kehittynyt tai inhimillinen tai läsnä tai mitä-nyt-sitten-se-riittäminen-tai-kelpaaminen-tarkoittaakaan. (Ja minulle voi sanoa niistä murisemisista.) Mutta joidenkin ihmisten kanssa vain tarvitsen enemmän tilaa ja aikaa: en voi nähdä heitä päivittäin tai edes viikoittain, vaikka silloin tällöin tapaaminen tuntuu oikein hauskalta. Huomaan, että tällaiset hieman etäännytetyt välit solmiutuvat herkimmin niihin ihmisiin, jotka eivät siedä sitä, että kerran lähennyttyäni saatan kaivata hieman enemmän etäisyyttä toisinaan. Koska he tuntuvat loukkaantuvan jokaisesta yrityksestäni saada enemmän etäisyyttä, en halua heidän pääsevän hellimään virheellistä illuusiota kaikkivoivasta ja ikuisestijatkuvasta läheisyydestämme. Parempi, että he saman tien mieltävät meidät enemmän tuttaviksi tai satunnaisesti vakavista asioista puhuviksi kuin minkään tietyn ystäväpiirin kiinteiksi jäseniksi.

Huh, kiinteä jäsenyys kuulostaa minusta jotenkin karmivalta. Ikään kuin ihmissuhteet kovettuisivat joksikin kaavoiksi ja naamioiksi. Risteiksi, joita on raahattava, vaikka niiden painon luovuttaminen hetkeksi jonkun toisen käsiin voisi olla etenemistä nopeuttava ratkaisu...

Jos suhde vaikuttaa minusta siltä, että se lähinnä vahingoittaa toista tai minua eikä pulmia onnistuta ratkaisemaan, suksin aika livakasti tieheni tai ainakin haluan tehdä selväksi, ettei minusta näitä pulmia onnistuta ratkaisemaan. Tämäkin on loukannut joitakuita. Heillä on tuntunut olevan erilainen ystävyysodotus, joka tuntuu liittyvän enemmän johonkin jatkuvuuden tai vahingoittamisen sietämisen tematiikkaan kuin siihen, että lähentymisten ja loitontumisten tanssi sujuu ilman kuolleita kohtia, joissa molemmat jähmettyvät kauhusta, tai johonkin epämääräiseen kuvaan aika vapaasti virtailevasta informaatiosta, joka saattaa tuntua kipeältäkin mutta joka sitten toisaalta tönii muutosta eteenpäin synnyttäessään oivalluksia siitä, ettei kaiken tarvitse sujua juuri sillä lailla kuin olisi itse sen kuvitellut sujuvan.

Tietysti voi olla, että näiden ihmisten usko suhteen korjaamiseen on vain suunnattoman paljon suurempi kuin omani ja heitä kauhistuttaa se päättäväisyys, jolla asetan sen rajan, että nyt minusta tämä suhde on edennyt mahdollisten korjaamistaitojemme ulkopuolelle ja se on paras katkaista tai ainakin muuttaa sen luonnetta merkittävästi, esimerkiksi rakkaudesta ystävyyteen (joka näyttää käytännössä tarkoittavan rakkaudesta tuttavuuteen, jos rakkaudessa on ollut hitusenkaan pariskuntamaisia piirteitä, tai ainakin minulle on käynyt näin - vapaammat suhteet tuntuvat tämän suhteen toimivan paremmin, koska niissä mitkään jatkuvuus- ja omistautumisodotukset eivät nyt muutenkaan ole niin keskiössä, on vain viehätys ja työstö suhteen pitämiseksi keveänä, mikä on todellista työtä, ainakin minulle, mutta sen hedelmiä on toisaalta mukavaa poimia sitten jälkeenpäin, joten työllä on vissi mielekkyytensä myös) tai ystävyydestä tuttavuuteen. (En ole tehnyt tällaista ratkaisua kai silti koskaan lopullisesti, jokin ovi näyttää olevan aina avoinna, mutta onhan minulla ollut väliaikaiset katkoni. Esimerkiksi on ollut puolivuotisia, joina en ole kommunikoinut lapsuudenperheen kanssa mitenkään. Ja on kulunut monia vuosia, joina en ole viestinyt juuri kuinkaan jonkun ihmisen kanssa, mutta sitten kun olemme vuosien päästä tavanneet sattumalta tai toisen aloitteesta, osa ongelmista on selvästi jo saanut aika hyvän ratkaisun toisissa ihmissuhteissamme, ja olemme kyenneet ystävystymään uudelleen. Tosin eivät nämä uudelleenystävystymiset näytä kestävän kovinkaan hyvin. Se on kiinnostavaa. Ehkä vanha kommunikaatiomalli väijyy nurkan takana ja ujuttautuu vaivihkaa kaiken hienon uuden opin sekaan ja ahdistus alkaa taas pantoa päätä.)

On tiettyjä asioita, joiden korjaaminen on hurjan vaikeaa. On hyvin vaikeaa, jos toiselle ominainen ystävyysmalli odotuksineen esimerkiksi loukkaa syvästi toisen käsitystä siitä, mitä ystävyyden tulisi olla, ja asiasta on mahdotonta keskustella. (Ylipäänsä, "asiasta on mahdotonta keskustella" tuottaa aika surkean ennusteen ystävyyssuhteelle ylipäänsä, oli keskusteltava kriisi kuinka vähäpätöinen hyvänsä. Toivoisin kyllä, että jos jonkun mielestä minun kanssani on mahdotonta keskustella jostakin kriisistä, se sitten vaikka ilmaistaan kirjeitse tai jotain, jotenkin se on saatava tungettua päähäni, en haluaisi olla huomaamatta näin suurta - ja epäilemättä toistumistaan toistuvaa - hirviömäisyyttä itsessäni, vaikka aluksi saatankin tietysti sähistä ja murista poteroituneena silkkaa yllätetyksi tulemistani. Hih, kuvittelen nyt edesmenneen Arttu-kissan reaktiota siihen, kun siirtelin huonekaluja. Se oli hänestä aivan sopimatonta! Mutta kyllä huonekalujen uusi järjestys silti tuli nopeasti hyväksytyksi - sille kun ei ollut enää vaihtoehtoa kun ne oli kerran niille sijoilleen siirretty, ei seuraavaan siirto-operaatioon saakka, joka tietysti oli Artun mielestä aivan yhtä sopimaton.)

Tuntuu hurjalta, että kirjassa sillä lailla vain kirjoitetaan ystävyydestä ikään kuin sivuhuomiona, että terapiassa sen ei saisi antaa muodostua asiakkaan tarpeeksi. Ja sitten huomaan, että oikeastaan en tiedä, mitä se ystävyys edes on. Onko siitä muka olemassa jokin yhteisesti hyväksytty koodi? Mitä tarkoittaa, että haluaa jostakusta ystävän? Että haluaa ystävystyä? Riittääkö uteliaisuus ja hyväntahtoisuus? Riittääkö se, että toisen kanssa asioita tekemällä oivaltaa, miten erilaisia ihmiset ovat? Onko se sitä, että jaetaan joitakin hetkiä, jotka jäävät kuultamaan muistoihin hyvinä ja toiveikkuutta virittävinä? Tarvitaanko siinä mitään arkojen asioiden jakamisia sanallisesti? Kelpaako jokin esitietoinen tuntu siitä, että toisen kanssa on helppoa olla ja että huomaa, ettei varo koko ajan sanojaan tai asentojaan? Vai odotetaanko jotakin enemmänkin, kuten sitoumusta siihen, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta, vaikka tuntisi mätänevänsä tai tukehtuvansa, on vain purtava hammasta? Ei, en halua uskoa semmoiseen.

Mutta tajuan kyllä, että onhan oma ystävyyskäsityksenikin vaativa, omat ystävyysodotukseni varmasti monesta loukkaavia. Jos joku haluaa esimerkiksi hahmottaa tarkasti, mikä on läheisyysvälimatka ja haluaa tuon välimatkan pysyvän samanlaisena, häntä ahdistaa todennäköisesti aivan kamalasti oma heiluntani hyvin intiimin ja hyvin keveän yhteyden välillä. Samoin, jos joku haluaa ystäviensä säilyvän tietyllä tavalla läheisinä vaikka vähintään kymmenen vuoden ajan, taidan olla aika sopimaton ystävystymisen kohde. Tai odotukseni siitä, ettei sanojaan tarvitse ihan kauheasti varoa. (Se on minulle luontevaa, koska en sillä lailla jaksa olla pitkävihainen ja uskon siihen, että kipeätkin asiat, joita voi parkua vaikka pari viikkoa, lopulta kuitenkin ovat hedelmällisempiä tiedettyinä kuin tunnistamattomina kinnauksina - kun ne tietää, niille voi sentään koettaa tehdä jotakin sen sijaan, että tuntisi vain jähmettävää epämääräistä kauhua. Jos ei muuta, niin vaikka sitten nostaa kädet ja päästää irti suhteesta, joka tuottaa mielipahaa molemmille. Ja koettaa seuraavissa suhteissa ratkaista pulmaa jo ennen kuin se äityy tulehtuneeksi.)

Aika jännittävää, oikeastaan. Huomaan, että tavallaan odotan ystävyydeltä aika rajujakin asioita. Kuten että saan uutta informaatiota, joka muuttaa tapaani nähdä maailmaa ja siten myös maailman. Ja minut. (Kai uteliaisuus on tuon odotuksen subjektiivinen puoli, tunne- tai asenneheijastuma.) Tavallaan kai odotan, että tapaamani ihmiset suhtautuisivat minuun hieman kuin terapeutit. Että he hyväksyisivät, että minusta meillä on tietyntyyppinen informaationvaihtojakso, jonka kuluessa molemmat oivaltavat asioita ja kehittyvät, ja sitten loitonnumme, ja jos se loitontuminen ei ole riidan kautta vaan ihan arjen takia, eihän täällä ole suklaasoijavanukassammoita, joissa voisi vain lojua päivästä toiseen ja keskustella ja ehkä vähän rapsuttaa toisen päätä eikä mitään muita toimitettavia asioita vain olisi, niin lähentymisiä tulee ehkä uudelleen, ja solahdan niihin halukkaasti, yhtä uteliaasti, ja on toisen asia, miten hän siihen tulee, kunhan hän ei halua vahingoittaa, ja että lopulta kuitenkin on niin, ettei kumpikaan voi olla toisensa sydänystävä, sillä itse tai sydän, tai mikä sitten ihmisen ydin onkaan, kuuntelee monia rytmejä ympärillään ja virittyy vuoroin siihen, vuoroin tähän, etsii omaa tahtiaan tinkimättömästi ja valitsee sen taustaksi aina juuri sen äänen tai ne äänet, jota se kulloinkin eniten tarvitsee, ne ovat yllättäviä käänteitä, eikä kukaan toinen ihminen tai eläin voi olla lopullinen ratkaisu, ei ainoa yksi lopullinen ratkaisu.

Luulen, että ne kuolleet kohdat, joista aluksi mainitsin, ovat kohtia, joissa tajuaa jotenkin pahasti loukanneensa toisen ystävyysodotuksia, ja joissa tuon tajuttuaan koettaa selvittää asiaa, ja kun se vain pahentaa soppaa, jähmettyy tuskin uskaltaen hengittää.

Ja vaikka onkin niin, että minun on ilmeisesti ihan mahdotonta mainita, ketkä olisivat lähimpiä ystäviäni - se vaihtelee ja olen saanut eri ihmisiltä niin erilaisia oivalluksia ja eri tavalla läheisyyttä ja hyväksyntää ja myös tärkeää kritiikkiä - niin sen ainakin osaan sanoa, että ne ihmiset, joiden kanssa juutun tuon tuosta kuolleeseen kohtaan, pelottavat minua ja minun on enää vaikeaa päästää heitä lähelleni emotionaalisessa mielessä. Voin keskustella heidän kanssaan tuttavallisesti ja olla heistä huolissani, toivoa heille parasta ja tuntea itseni kamalaksi kulmikkaaksi ääliöksi sanoessani jotakin, minkä he voivat käsittää loukkaavana, mutta en halua päästää heitä sillä lailla lähelleni, että he saisivat kiskaistua minut uudelleen kuolleeseen kohtaan. Inhoan sitä, että joku koettaa kietoutua minuun, laiskastikin.

Mikä saa minut pohtimaan, haluanko oikeastaan heidän näkökulmastaan ystävyyttä lainkaan. Voi olla, että en. Sen täytyy tuntua aika loukkaavalta ja karmealta, kun kuitenkin niin paljon puhun ja kirjoitan ystävyyden tärkeydestä.

No mutta, nyt on palattava takaisin tekstiin, jotta työ edistyisi.

Tuulisukka

Tuulisukka on oikeastaan aika ihana sana, ajattelen. Seison paloaseman pihalla, kello on jotakin seitsemän aikaa, aamu. Oranssi tuulisukka pullistelee varovasti katolla. Se ei tule sanasta ensimmäiseksi mieleen. Ennemmin tulee mieleen se, että nilkat ovat niin keveät, että jos tuuli kääntyy, on helppoa juosta myötäiseen ja kohota sen mukaan (ainakin jos olisi sateenvarjo tai leija tai karusellihevonen mukana).

Aamuisin kaupunki on tyystin toisenlainen kuin sadepäivän pitkä katu, jota pitkin naiset etenevät yläruumis käpränä, lyhyin kipokasjuoksuaskelin. Katselen naisia saman talon toisen asunnon ikkunasta. Siitä ikkunasta näkyy pitkä katu, jolla baarit sijaitsevat. Yläkerrassamme asuu Ryokanin runoja lukeva fauni, jonka luokse saimme kutsun, siellä on tuo ikkuna. Leivomme, koska siellä on myös uuni. Koira käyttäytyy kuten hienot vanhat neidit kahvikutsuilla: kädet sievästi ristissä sängyllä, kunnes vaivihkaiset silmäykset korvapuustiin kädessäni tuottavat halutun tuloksen: oman korvapuustin nakerreltavaksi. Me käyttäydymme huonommin, makaamme lattialla ja koetamme tehdä siltaa. (Muut jopa onnistuvat siinä, mutta minulla vain takapuoli nousee lattiasta. Pääni on liian painava! Tai ainakaan en ymmärrä, miten sen saisi irtoamaan permannosta.)

Ulkona koira ei käyttäydy vanhastinaisesti. Se heiluu, tempoilee, nuuskii. Asfalttiin on piirretty hyppyruudukko, jonka päädyssä luulen lukevan NIM. Sana pitää kääntää nurinniskoin mielessä, jotta se avautuu. Mutta on aamu, siihen kuluu tovi, kiire ei ole vielä iskostunut, vaikka luvassa on ystävän näkeminen tiettyyn kellonaikaan uimalassa ja sitten myöhemmin, saisi sataa, käännöksen taittovedoksen tarkastamista. Kirjasta tulee yli nelisataasivuinen.

Minulle tarjottiin taas keikkaa ja sanoin taas ei.

Se tuntui kohtalaisen helpolta, vähän kuin nilkoissani olisi tuntunut ilman liikettä, lämpimän nousemista ylös ja kylmän virtaamista tilalle. (Eikö se lämmin ilma muuten jossakin kohdin kohotessaan jäähdy, ja mitä sitten tapahtuu? Siitä ei ala-asteella ollut puhetta eikä tuuleen taida olla palattu sen koommin.) On tietty suunta, johon etenen. Se ei ole se suunta, jossa otan vastaan kaiken, mikä suodaan. Olen kokeillut sitä eikä se ole ollut hyväksi. Liikun siitä poispäin. Vastaan ei. Ei, sorry. Nyt ei käy.

Hihityttää, että on ihmisiä, jotka ovat lähteneet eistä ja etenevät kohti kyllää, ja ihmisiä, jotka ovat lähteneet kyllästä ja etenevät kohti eitä. Vaikka he kävisivät läpi kaikki samat vaiheet, suunta on eri, päinvastainen. Nyt. Joskus myöhemmin saattaa unohtua, että mitään suuntaa on ollut. Silloin tekemiset alkavat näyttää käsittämättömiltä, eikä muisti enää ulotu kumottuihin itsestäänselvyyksiin, jotka ovat niin ajattelun reunamilla, ettei niihin osaa tarttua ne kiistääkseen.

Nyt menen, ettei tule kiire vesijuoksemaan.

Keskeyttäminen, isäkuviot ja epäonnistuminen

Nyt kun kesällä liikkuu taas paikoissa, joissa lapsiperheetkin liikkuvat, on vaikeaa olla ahdistumatta. Se kaikki palaa mieleen kuin jojo, aika jolloin oli itse lapsi, miltä se tuntui, maistui, tuoksui, ne unelmat ja pelot, rysähtää kylkeen, on vaikeaa säilyttää tasapaino. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, etten erityisesti nauttinut lapsuudestani. Minulle aikuiseksi kasvaminen oli helpotus. Kotoa lähteminen ja suhteiden solmiminen toisiin ihmisiin vieläkin suurempi helpotus.

Ehkä olen liian herkkä tälle tai jotakin, mutta huomaan aika helposti, miten ahdistuneita monet lapset ovat. Eivät kaikki, tietenkään. On huolettomia, pelottomia, kirkuvia ja kikattavia lapsia, lapsia jotka juoksevat paljaat jalat läpsyen tai ruohikolla juopottelevien seurueiden välistä, lapsia jotka haluavat oppia tekemään mymmelinutturan tai pystyvät puhumaan vieraille aikuisillekin. Mutta sitten on myös paljon ahdistuneita lapsia. Esimerkiksi uimalassa näen yksi päivä pienen lihavan tytön, jolla on samanlainen selkä kuin yhdellä ystävälläni. Samanmuotoinen, läskirutut samassa kohden, samanlainen lantion malja. Mutta myös samanryhtinen: epävarma, ylhäältä vähän kyyristynyt, pälyilevä. (Kyllä selkä voi pälyillä, ajattele siihen silmät.) Tyttö vain kävelee ja katselen häntä vesialtaasta ja juoksen ja ajattelen omaa ryhtiäni, venytän sitä päiviä pidemmäksi. Haluaisin oikeastaan nousta altaasta ja kertoa tytölle, että maailma on rakkaus eikä siinä ole niin paljon pelättävää kuin hän luulee, mutta miltä sekin nyt kuulostaisi. Tyttö todennäköisesti säikähtäisi entistä enemmän, jos tällainen huskynsilmäinen rantarosvokulmakarvainen otus kipuaisi biksoissaan siihen poolsidekiveykselle horisemaan mystisiä asioita. Ja on asioita, jotka on opittava itse.

Tuo halu keskeyttää, puuttua, ei ole yhtä suuri kuin ne halut, joihin törmään kuullessani perheen sisäistä puhetta. Olen nyt parina peräkkäisenä päivänä törmännyt isään, joka ojentaa poikaansa. Ei sillä lailla kuin ojennan omaa selkärankaani, mielikuvin ja hitaasti suostutellen, vaan sillä toisella tavalla, motkottaen, simputtaen, rähisten. Olen kuullut viiltävät sanat "pölkkypää" ja "idiootti"; minullekin on lapsena puhuttu juuri noin, vaikka olen ollut pikkutyttö, joka on viettänyt lauantait isän kanssa. (Mutta halusin olla poika, koetin olla poika niin kovasti, isän mieliksi.) Ehkä nämä lapset eivät ole olleet yhtä hädissään kuin minä olin, mutta toisaalta: en minäkään sitä hätää niin kovasti näyttänyt, en ainakaan isälle enkä vieraille ihmisille, koska silloinhan olisi ollut itkupilli. Suomenlinnan valleilla isä huutaa pojalleen niin että se kuuluu kauas: "Siis sinä haluat että putoat tuosta alas ja kuolet, niinkö? Sitäkö sinä haluat?" Mikä absurdi kysymys! Lapsi tuhertaa melkein itkua mutta kokoaa sitten itsensä ja karjuu naama häpeästä punaisena takaisin: "Minä VIHAANVIHAANVIHAAN sua! Karkaan!"

(Jos lapsesta tulee samanlainen kuin minusta tuli, hän vastaa parin vuoden kuluttua, kouluikäisenä, jo aika rauhallisesti: "Totta kai minä haluan kuolla!" Ja se voi jopa pitää paikkansa. Minun kohdallani se ajatus alkoi hitaasti ottaa tilaa ja vahvistui ja kasvoi. Kaikki kolme naisenmalliani halusivat niinikään kuolla aina toisinaan, kukin eri syystä, joten tuntui aika luontevalta haluta kuolla, ja isä kysyi tuon tuosta, että halusinko kuolla, kun käyttäydyin sillä lailla. Kai minä sitten halusin. Niin, paitsi että myöhemmin tajusin, ettei minun erityisesti tarvitse haluta kuolla ja koettaa kuolla, koska se on yksi niistä harvoista prosesseista, jotka varmasti pitävät huolta itsestään ponnistelemattakin - mitä voimien tuhlausta kuoleskella!)

Suomenlinnassa en tee vielä mitään. Haaveilen supersoakerista, jolla voisi ruiskauttaa isän litslätsmäräksi, niin että tilanne katkeaisi. Parempi vielä, jos olisin lokki, joka voisi paskantaa isän päähän, lokkia ei mielletä intentionaaliseksi ihmistenvälisessä sosiaalisessa kentässä. Miten tuollaiseen voi puuttua, kun toinen on vihasta jo ihan valkoinen? Jos isälle huomauttaa, ettei tuo ole oikein asiallinen kysymys ja että lapsi on oikeasti tosi hädissään, isä luultavasti vain kiihtyy lisää ja lapsihan sen sitten tietysti nahoissaan tuntee. Niinpä kuljemme järkyttyneinä ohitse. Myöhemmin panen merkille, että isä ja lapsi kävelevät vallia pitkin käsi kädessä. Mutta lapsen ryhti ei ole iloinen eikä pompahteleva, ei liioin isän. Molemmissa on jotakin lannistunutta, kyräilevää. Muistan äkkiä sen maun suussa, jonka voi tuntea riidan jälkeen. Kauhun maun. Miltä tuntuu kävellä niin, hävetä ja nieleksiä kyyneleitä ja samalla tuntea viiltävää vihaa ja olla saamatta mitään lohdutusta niille tunteilleen, mitään ratkaisua, ja tuntea toisen otteen kovuus omassa kämmenessään ja kämmenselässään, tuntea siitä otteesta, että toisen rakkaus on kovaa ja vaativaa ja vihaista ja kyllästynyttä ja väsynyttä, että se on sillä hetkellä enemmän velvollisuutta raahata tuota tottelematonta, vastustelevaa kehoa, joka ei osaa käyttäytyä ihmisiksi ja joka niputetaan sanaan minä. Ja koska oma rakkaus ei vielä ole kehittynyt - miten se voisikaan kehittyä siinä ilmastossa - solisevaksi ja hyriseväksi, se tapahtuu vasta myöhemmin, se jatkuu edelleen, se kehitys, maailma siinä pisteessä on vielä vailla omaa toivoa, vailla omaa rakkautta... rakkaus tulee vasta myöhemmin kohdentuneena. Sitä ennen se on hajonnut yksittäisiksi kuviksi ja hetkiksi, riemuksi konttaamisesta pitkässä ruohossa, kierimiseksi rinnettä alas kyljeltä toiselle pamppaillen, nopeamminnopeammin, vasta myöhemmin sen voi suunnata eläimenkehoon ja todentaa lopulta sanoihin: "Jos kerran mitään ei ole tehtävissä, tietenkin lopetamme sen kärsimykset heti." (Silloin näen ensimmäisen kerran, koiran lopetuspäätöksen päivänä, miten isä itkee muuten kuin vihan takia. Meidän välillemme muodostuu uudenlainen tunneside, tunnen ehkä ensimmäistä kertaa todella myötätuntoa, en vain pelkoa siitä, etten kelpaa hänelle mitenkään. Ehkä hän piilossa välittää minustakin, vaikka olen niin vääränlainen ja raivostuttava.)

Vesijuoksualtaassa isä niinikään läksyttää poikaansa. Haukkuu, rähisee. Haluaisin mennä väliin, keskeyttää. Ainoa keino, jonka keksin, on sama, jolla saan oman isäni lakkaamaan kurmottamasta äitiä tai siskoa, ja jolla joskus joku siunattu ulkopuolinen on saanut isän lopettamaan minun kurmottamiseni. (Muistan edelleen näiden ihmisten kasvot, kiitollisuuteni ei tunnu haalistuneen minnekään, vaikka niistä tapahtumista on liki kolmekymmentä vuotta aikaa jo.) Keino on vähän ongelmallinen: Koska isä selvästi tarvitsee tunnesäätelyä, se suodaan hänelle. Lapsi tarvitsisi tunnesäätelyä tietysti vielä enemmän, mutta isän ollessa vihainen se on mahdotonta, koska lietsonee vihan vain pahemmaksi. (Ainakin oma isäni reagoi juuri niin; se on liian iso riski.) Ongelma on, että isää palkitaan siitä, että hän rähisee lapselleen. Jos isä keskeyttäisi hetkeksi nalkutuksensa ja sanoisi jotakin kilttiä ja myönteistä, olisi ihanteellista ajoittaa puuttuminen juuri siihen kohtaan, palkita vihaisen otteen hellittämisestä. Mutta tietenkään isä ei sano mitään myönteistä, koska on tietyn vihaisen minätilan valloissa, kokee vihan valkoisina valokaarina rätisevää oikeutusta ja ehkä vähän marttyyriuttakin sillä lailla rähistessään. (Häpeä ja syyllisyys solahtavat vasta myöhemmin, minätilan jo hellitettyä otettaan, epäilys siitä, oliko ote kuitenkin liian kova "vaikka suunta olikin oikea".) Niinpä on mentävä väliin ja pelastettava lapsen se hetki silläkin uhalla, että isä saa palkinnon rähisemisestään. En tiedä, uskaltaisinko tehdä niin, ellen olisi lukenut erään kuuluisan koirien naksutinkouluttajan vinkkiä aikoja sitten: Joskus voi naksauttaa silloinkin kun koira tekee väärin, jos sillä lailla tekeminen katkeaa. Tärkeintä on saada yhteys, pyytää sitten jotakin muuta. Kun muuta kuin rähinää ja aggressiota alkaa saada, voi palkita niitä sitäkin runsaammin. Vaikka selvää onkin, että minä en ole se, joka näitä palkitsee jostakin muustakin, en tämän uima-altaan jälkeen.

Näin ollen menen väliin isän rähinään pojalleen, ajattelen puhuvani omalle isälleni hänen ollessaan hädissään ja purkaessaan sen rähisten - se virittää myötätuntoa, se taju, että hän on kuitenkin vain pieni poika, joka ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, että hän ei ole vielä oivaltanut, ettei ole mitään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hän voisi päästää irti kauhustaan ja katsoa, miten asiat kehittyvät, että on monta käypää suuntaa ja että ne ovat kaikki helpompia ja väkivallattomampia kuin pitäisi - ja sanon isälle: "Voi, nämä vesijuoksuvyöt ovat ihan toivottoman vaikeita säätää hyvin!" Eivät sanat rauhoita, enemmänkin sävy ja tiivis katsekontakti. Isä leppyy, virittyy, hymyilee takaisin. (Luoja ties, miten hän sen jäsentää, tuon puuttumisen, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä.) Sanat on suunnattu lapselle: eivät aikuisetkaan osaa näitä säätää hyvin, ei siis ihme, että sinulla on vaikeuksia... Mutta lapsi ei kuule sanoja, hän on liian hädissään. Jään vielä hetkeksi polkemaan vettä paikalleni ja juttelemaan isän kanssa, vilkaisen vaivihkaa välillä lasta, ja kun alkaa vaikuttaa siltä, että isän mieliala on kuplahtanut pintaan, aurinkoon, ja rähinämoodi on mennyttä kauraa, nyökkään ja juoksen tieheni.

Siitä kaikesta jää hyvin kummallinen tuntu tai kaiku. Tavallaan olen tyytyväinen saatuani keskeytettyä rähinän nyt. Mutta toisaalta, en haluaisi, että isä ehdollistuu siihen, että lapselleen rähisemällä hän saa tunnesäätelyä - ei sekään kovin harvinaista ole. Hänen olisi hyvä oppia pyytämään tunnesäätelyä jollakin rakentavammalla tavalla. Ja jos genrekartoitukseni osuu yhtään kohdalleen, tämä ei ole niitä isiä, jotka kävisivät terapiassa tai voisivat jonkun luottokaverin kanssa puhua siitä, miten kauhealta tuntuu, kun välillä pinna palaa. On helppoa tuntea itsensä todella riittämättömäksi, todella huonoksi, kun ei keksi mitään parempaa puuttumisen tapaa. En edes tiedä, olisiko isän ja lapsen kannalta lopulta parempi olla puuttumatta. Mutta toisaalta, tiedän kyllä sen, että jos jätän puuttumatta, asia vaivaa minua vielä huomattavasti pidempään. Pulmallista. Voisiko kuitenkin olla niin, että joskus on parempi olla kokonaan yrittämättä kuin yrittää tehdä jotakin itselle ihan liian vaikeaa? En tiedä!

Tiedän vain sen, että joku on joskus tullut väliin, kun isä on huutanut minulle, ja että vaikka jälkeenpäin kauhu on maistunut suussa pitkään ja tehnyt askelista varovaisia, olen muistanut nuo kasvot tänne saakka. Se on tuntunut helpotukselta, vaikka nyt ajattelenkin, että tavallaan nuo kiitollisuuden saaneet kasvot (mihin heidän vartalonsa ovat kadonneet?) ovat pitäneet yllä jotakin tiedostamatonta kuviota, jossa apua pyydetään ja saadaan heikompaa uhkailemalla ja itkettämällä. En siedä tuota kuviota hyvin. Säpsähdän sen läsnäolosta levottomaksi, havaitsen sen vaikka missä.

Ja pohjimmiltaan meinaan jähmettyä kauhusta nytkin, kun ajattelen, miten lähellä tämä oikean lähestymistavan miettiminen on sitä tilannetta, jossa äiti on elänyt pitkään. Myötäillä toisen raivonpuuskia, koettaa puuttua niihin tyynnyttävästi, koska muutakaan vaihtoehtoa ei oikein keksi... hänet on oloutettu sellaiseen malliin lapsesta lähtien, kuten minutkin. Hän on ottanut sen mallin omaan aikuisuuden perheeseensä, päättänyt rakentaa elämänsä sen varaan. Minä en tahdo tehdä niin, mutta huomaan toistavani kuviota vieraiden perheiden kanssa, läähättäväni pelastava lassie -tyyliin. Enkä pidä siitä. Mutta kuinka voisin ohittaa jonkun lapsen ryhdin, kun tajuan, että kauhun maku on nyt lapsen suussa ja sekuntit venyvät ja porisevat ja kesäpäivä vääristyy ja itku on liian lähellä?

En oikein ymmärrä yhtä asiaa: Joskus kuulen sanottavan, että joku pitää itseään kovinkin hyvänä ihmisenä. Onko sellainen mahdollista? Ja jos on, miltä se tuntuu? Itse koen lähinnä viiltävää epäonnistumista kerta toisensa jälkeen. Osaan puuttua harvoin järkevällä, rakentavalla ja kauaskantoisella tavalla vaikeisiin asioihin. Ja kohtaan epäonnistumisen hetkellä hurjan halun vetäytyä, jähmettyä, lakata tuntemasta mitään, porskuttaa vain eteenpäin. (Mutta en halua antaa sille periksi, en taatusti: se olisi pahempaa kuin haluta kuolla - se olisi halua olla elävä kuollut.) Halun osata olla välittämättä. Halun osata sulkea toisen paha olo ulkopuoliseksi.

Ja raivon, raivon siitä, että minussa on noin inhottavia haluja. Ja sitten äkisti väsähdyksen, mitä hyödyttää raivostua itselleen, ja sitten äkisti huokaisevan armollisuuden: epätyydyttävät ratkaisut taitavat olla osani, niillä mennään eteenpäin, niistä on ponnisteltava ylös, ei maailma niihin kaadu.

Mutta on kyllä todella kummallista, jos joku oikeasti kokee olevansa hyvä ihminen, joka tekee oikeita ratkaisuja. Omat ratkaisuni ovat parhaimmillaankin siedettäviä ja armahdettavia, epätäydellisiä ja hetken terällä improvisoituja hyvin vaillinaisista aineksista, ajattelemattomia tai jostain malliopitusta matkittuja, lyhyeen helpotukseen assosioituja. Ja silloinkin kun teen mielestäni hyvän ratkaisun jonkun oman elämäni yksityiskohdan suhteen, ratkaisun, joka painaa lyhyen aikavälin tuntemukset sulkumerkkien sisään jonkin pidemmän aikavälin suunnan vakauttamiseksi, minusta tuntuu, että olen kulmikas ja kauhea ihminen, joka rikkoo kaiken ympäriltään vaaliessaan omien rajojensa ja mielteidensä koskemattomuutta. Mutta se ei ole vain kauheaa, siinä on hullunkurinenkin puolensa. Tarkoitan: ei se tee elämästä synkkää.

Pitäisi kai olla vinhempi perfektionisti, jotta jaksaisi masentua toistuvista epäonnistumisistaan.