vkl

lauantai: Muuttoapuna

Palaamme ystävän muutosta kämpille vasta puoli kahden aikaan yöllä. Vaikka se tarkoittaa hullun pitkää päivää, kun myös olen herännyt puoli kahdeksan aikaan aamulla univelkaisena, ei muuttamisen kiinnostavuudesta pääse mihinkään. Tarjoudun muuttoavuksi pyytämättä oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on, että olen muuttanut aika paljon ja tiedän olevani ripeää ja hyvää apuvoimaa muutoissa. Muutot eivät pelota minua. Niissä voi mainiosti harjoitella tavara kerrallaan ja asia kerrallaan - metodin järkähtämätöntä soveltamista. (Aivan kuten kirjan kääntämisessäkin. Pidän tuollaisesta järkähtämättömästä etenemisestä, joka ei vielä katso kokonaiskuvaa eikä esitä arvioita.) Tällaisen järkähtämättömän minusta on tehnyt ehkä vanhempieni seura, he nimittäin eivät osaa mitenkään ottaa tavaraa ja asiaa kerrallaan vaan hermoilevat ja maalailevat aina jonkin ennakko-oletuksiaan kumotessa, miten nyt kaikki tulee menemään pieleen. Olen kai jo aika pienenä muuttunut sellaiseksi, että annan heidän maalailla ja hermoilla ja huutaa ja nälviä ja samalla itse muutun kuin pieneksi robotiksi, joka ottaa järkähtämättömän asenteen ja ehkä vastaa iloisesti tyyliin ”joo niin varmaan, mutta otetaanpas nyt ensiksi tämä laatikko ja laitetaan se alle, koska se on raskas eikä särkyvä”. Vanhemmat ja lapsi ja näiden vuorovaikutustyyli onkin toinen syy, miksi haluan avuksi ystävän muuttoon. Haluan tavata vanhemmat tilanteessa, jossa he eivät ole vieraskoreita. Muutot ovat tähän erinomainen sauma.

Olen tavannut aika monen ystävän vanhemmat tällä lailla, tarjoutumalla auttamaan muutossa. Tein sitä jo ennen kuin havaitsin oikeastaan itsessäni vanhempieni piirteitä. (Mikä on aina yhtä karmaisevaa...) Skeematerapiassa sovellettu moodin eli minätilan käsite on saanut minut yhä kiinnostuneemmaksi tällaisista tarkkailumahdollisuuksista, koska usein toisistakin, ei vain itsestään, huomaa sellaisen selvärajaisen, erillisen minätilan, joka loksahtaa kohdalleen jonkin vastoinkäymisen myötä ja poikkeaa kovasti siitä, mitä toinen muulloin sanoo, tuntee ja mihin hän uskoo. Aika usein ne on vieläpä poimittu vanhemmilta. Nämä minätilat tuntuvat olevan niitä samoja, joista ihmiset sanovat ärtyneesti ja vähän hämillään: ”En oikein tiedä, mikä muhun meni, en halunnut sanoa niin mut se vaan jotenkin kävi niin ja se tuntui siinä oikeutetulta, mikä on ihan tyhmää.” Heh, tunnistan itsekin itsessäni muutaman tällaisen minätilan, joista yksi on juuri tuo vanhemmissani raivostuttava ”no niin, tästä ei nyt tule yhtään mitään, koska alkuperäisestä suunnitelmasta on poikettu, kaikki menee pieleen ja oikeastaan se on minun syyni, koska en ole tarpeeksi jipittänyt ja pitänyt huolta siitä, ettei suunnitelmasta poiketa”. Kun naksahdan siihen, minussa ei ole jälkeäkään järkähtämättömästä asia kerrallaan etenemisestä. Onneksi naksahdan siihen yhä harvemmin, ehkä siksikin, että olen oppinut tunnistamaan tilan ensioireet ja inhoamaan niitä pistävästi. Mitä vain muuta kuin tätä, kuuluu siinä tilassa ohje itselle. Voi vaikka pitää suunsa kiinni tai ottaa tavoitteeksi nostaa mielialaa. Tai muistuttaa siitä, miten vaillinaisin informaatioin suunnitelmat on aluksi tehty, eli että oikeastaan on järkevintä improta vaihe vaiheelta. Joskus tietysti on liian väsynyt huomatakseen ja kuulostellakseen oireita, ja siinä sitä sitten mennään!

Kesken muuttoa alan hihittää autossa, koska perheen äiti pitää äänensävyjä myöten aivan samanlaisen monologin jonka olen kuullut tyttärenkin pitävän useamman kerran. Se tuntuu hassulta, aivan kuin hän olisi jokin meedio, jonka tyttären henki on ottanut valtaansa. Kerron tietysti myös, mille hihitän. ”No me vissiin ollaan perhettä”, toteaa äiti myhäillen.

On jotenkin jännittävää tarkkailla näitä asioita, se tuntuu melkein kielletyltä. Olen nimittäin itse keskittynyt aika tarmokkaasti luomaan itselleni laajemmat edellytykset suhtautua leppoisasti elämään ja toisiin ihmisiin kuin mitä perheeni voisi koskaan taata. Ja, inhimillistä kyllä, oletan muiden ponnistelevan saman asian parissa. On niin sattumanvaraista, mihin on syntynyt. Tuntuisi hullulta jäädä sen kaiken armoille, ottaa se annettuna, todeta oman perheen riitaisa ja kriittinen (vaikka sitten toisella tavalla äärimmäisen tukeva ja miltei tukahduttava - ainahan tai ainakin yleensä kummallisuudet kun kompensoidaan jollakin toisella alueella) vuorovaikutustyyli seurauksiltaan ikäväksi mutta sitoutua siihen itsekin... ei, olen ainakin esiteini-ikäisestä saakka yrittänyt tietoisesti etsiä jotakin parempaa perustaa, jotenkin armollisempaa ja hyväksyvämpää ja rakastavampaa ihmiskuvaa ja luontosuhdetta, jotenkin järkähtämättömämpää kummallisuuksien ja vastoinkäymisten hyväksymisen kulttuuria. Ja sen perusteella, mitä olen vanhemmiltani kuullut, olen heti puhumaan opittuani alkanut osoittaa heille, etten aio tehdä asioita kuten he ja että minulla on oikeus tehdä omalla tavallani. (Toki minua on siihen kasvatettukin, ei se tyhjästä tule. Vanhempani toivovat tietysti, että minulla olisi heitä paremmat tiedot ja taidot, ja eivätkö vanhemmat yleensä teekin juuri niin, mutta ei sitä ole aina helppoa hyväksyä tai iloita siitä, ei etenkään enää, jolloin saatan perustella jotakin heistä huikaisevan epäsovinnaista kantaa pitkällisesti ja heidän kannalleen epäsuotuisasti ja olla itsepäinen muuli, jos olen varma heidän kantansa kestämättömyydestä.) Ja kaikesta tästä poispäin ponnistelusta ja maailmaan kasvamisesta huolimatta lähtökohta, perhe, on ja pysyy. Ja aina välillä joutuu kavahtamaan sitä, että puhuu jonkun toisen suulla kiihtyneessä tilassa.

Paitsi että kuulen äidin valittavan samalla lailla kuin tytär, huomaan joidenkin tyttären muualla vähän hassujen piirteiden sopivan kuin nakutettuna perheen sisäiseen vuorovaikutukseen. Ei se tietysti mikään yllätys ole - jossakinhan nuo piirteet ovat saaneet perustan nykyiselle muodolleen, jota ne varioivat nykyisissä tilanteissa. Ystävä rauhoittaa hermoilevia ja riiteleviä vanhempiaan, eri ratkaisulla kuin itse voisin rauhoittaa omiani (koska jos minä puhuisin vanhemmilleni noin, se vain räjäyttäisi torailun aivan uudelle tasolle ja käytännön asiat loppuisivat kuin seinään - nämä vanhemmat taas tuntuvat talttuvan hyvin tästä tyylistä), mutta aivan tunnistettavasti ja aivan samalla keinolla kuin hän lähestyy ystävää, jonka pelkää hermostuneen itseensä. Hämmennyn myös siitä, etteivät vanhemmat ole tuoneet suuria vuoria ruokaa, jota he jakelisivat niin kauan, että lapsen pitäisi viimein ilmoittaa, että nyt on hei käytävä hommiin, syödään vasta sitten kun on hommat kasassa, vaan vaativat kovaan ääneen ja vasta urakan loppupuolella lapseltaan virkistystaukoa kahveineen, pizzoineen ja jäätelöineen. Hauska ero, koska minun on täysin mahdotonta kuvitella, että omat vanhempani tulisivat muuttamaan minua ilman aprikoosi- ja mansikkarasioita, hiivattomia ruislimppuja, termariteetä ja Stockan herkusta ostettuja kasvissafkoja. (Ja huvittavaa kyllä, olen vähän samanlainen tässä kuin äiti ja isä - mietin nytkin, onko ok mennä auttamaan muutossa tekemättä mukaan sammiollista raparperikiisseliä, koska heistä olisi varmasti kauhean mukavaa syödä rapsukiisseliä, kun he ovat kuitenkin istuneet autossa jo jonkin aikaa. Onneksi huonosti nukuttu yö lötkistää sen verran, että suunnitelma torpedoituu.)

Muutto sujuu hauskasti ja mielenkiintoisesti. Enkä nyt tarkoita vain valppaana kuulostelemista, vaan myös tavaroiden kantamista ja hissi- ja autopinoamista. Ystävä on pakannut tavaroitaan enimmäkseen muovi- ja muihin kasseihin. Ne ovat toisin sanoen vaikeasti pinottavia nyssäköitä, joista osassa on yllärinä särkyvää tavaraa. Se lisää muuton kiinnostavuutta huikeasti verrattuna huomattavasti tasaisemmin etenevään muutto- tai viinilaatikkomuuttoon, jollaisissa olen aiemmin ollut auttamassa tai muuttamassa. (Omat muuttoni ovat viinilaatikkomallia ja särkyvien laatikkoihin on piirretty iso musta ruksi.) Koska on kesän ensimmäinen helleilta ja samalla koulujenpäättymispäivä, kassialmaraahaustamme säestää puistoista kuuluva ja harmonialtaan haastavahko hoilaus ja alkoholin siivittämien askeltajien satunnainen väisteleminen. Onneksi sekä lähtö- että tulotalo ovat oviltaan Kallioksi suhteellisen rauhallisilla kohdilla.

Muutto on mielenkiintoinen myös siksi, että kohdetalon luonne valkenee itselleni ensimmäistä kertaa. Kuljen usein molemmalta puolelta korttelia ympäröiviä katuja, koska kortteli on meistä seuraava keskustasta katsoen. Mutta olen kuvitellut, että taloissa on jokin suljettu sisäpiha, kuten Kalliossa usein, eli olen kuvitellut saman talon etu- ja takapuolta eri talojen etu- ja takapuoleksi ja sinne väliin vielä sisäpihan... Nyt sain mielessäni parsittua yhteen talon etuoven puolen ja sitten takapuolen, joka on ihan kuin toisesta maailmasta. Kas, siksipä tuntuukin, että se kortteli on kummallisen litteä. Siinä onkin vain yksi talo eikä kahta rinnakkain. Tietysti heti kun asia valkenee, pidän sitä ihan itsestään selvänä ja hämmästelen, mitenkä en ole aiemmin tullut ajatelleeksi koko juttua. Hassua. Näyttää siis siltä, että sen lisäksi, että kaupunkiin jää valkeita alueita, epäkohtia, joiden olemassaolosta hämmästyy (”Ei tässä kohden voi olla tilaa kortteleille!”), sinne muodostaa itse tuollaisia kuvitteellisia tiloja, joille ei ole tarkalleen ottaen spatiaalisia puitteita mutta jotka yhtäkaikki tuntuvat ajatuksissa samalla lailla todellisilta kuin nuokin talon kaksi nähtyä puolta. Paikkoja, jonne kuvittelee voivansa mennä, jos vain löytää porttikongin ja avaimen porttiin.

Sunnuntai: Parin tunnin yöunien jälkeen herään aamuun. Voi että, haluaisin osata nukkua pidempään, mutta kello ON puoli kahdeksan, sitä ei käy kiistäminen. Koneisto raksuttaa, olo on raskas. Onneksi tekemistä on luvassa. Virkkaan isoäidin neliöitä ja kun kyllästyn, revin miesparan sängystä yhdeltätoista ja siitä eteenpäin emme hengähdä ennen iltakymmentä. Pyöräilemme siirtolapuutarhaan ja käännämme maasta kultapiiskua ystävien mökillä ja tukahdutamme japanintatarta mustien muovisäkkien alle. Piha näyttää joltakin performanssitaiteen punkhenkiseltä helmeltä ollessaan verhottu mustaan muoviin kukkivien omenapuiden alla. Mikähän mörkö täällä on ennen ollut, kun on istuttanut tuollaisia legioonalaiskasveja, jotka marssivat kaiken muun yli? Kolmen aikaan tajuamme, että meille on tulossa kiire. Möksän ullakolta on löytynyt oksapahvirullia, ja haluan ne palstalle. Pyöräilemme raskaassa rullakuormituksessa Vanhankaupunginlahden ympäri, kielot ja tuomet tuoksuvat ja linnut huikkailevat puista. Pyörä kuulostaa erilaiselta raskaassa lastissa, se humisee hiljaa. Vähän kuin hyräilisi... Palstalla levitämme oksapahvia poluille katteeksi. Ja sitten suhaamme kotiin kovaa kyytiä, koska on ehdittävä jalkapallopeliin jonnekin lähiöön. Emme meinaa löytää kenttää, kävelemme monen tyhjän kentän ohi ja alamme käydä epätoivoisiksi. Onneksi viimein tärppää. Peli on pelottavaa, jännittävää ja hikistä. Sen tiimellyksessä päästän ihan erilaisia ääniä kuin koskaan muulloin, teräviä sähähdyksiä ja ähkäisyjä. (Kuuntelen nyt tarkasti, koska minua on pyydetty yhteen kiinnostavaan äänimaisemaprojektiin ja haluan miettiä ääniä sitä varten tai ainakin sen inspiroimana...) Muut varoittavat, että seuraavana päivänä kyljet ovat kipeinä. Se tuntuisi hassulta, ellei olisi nähnyt jalkapalloa. Juostessa ja läähättäessä ja ihmetellessä ja sählätessä ei oikein ehdi ajatella omaa asentoaan, mutta muista näkee kyllä, miten he taipuvat ja singahtelevat kuin vieterit ja miten heidän keskivartalonsa lieruaa käännähdyksissä, hypähdyksissä ja potkuissa. Sitten peli on ohi, äkkiä ja silti hitaasti, koska olen jo niin väsynyt kaikesta, muutosta ja maankäännöstä ja liian vähästä unesta. Voi maata ruohossa ja tehdä yin-joogaa vähän, sidekudosvenytyksiä, ei ole kylmä... ihanaa. Mies makaa siinä vieressä ja venyy myös. Juna-asemalta kävelemme kotiin, koska "eihän sinne ole pitkä matka." Kun olemme syöneet, kello on äkisti puoli yksitoista.

Väsyttää, kuu on valkea puolikas. Kuukautiset ovat alkaneet, ne ovat siirtyneet johonkin kummalliseen piittaamattomaan rytmiin. Levottomuus katoaa, kaikki on hyvin, elämä ja kaupunki kohdallaan, kaikki hirveän rakastettavaa ja kevyttä ja leikkisää, ja vaikka välillä tuntuukin pelottavalta, käykö varpaille jotakin, ei käy. Ja nyt saa nukkua... luksusta...

Tuntuu hassulta kirjoittaa kun ei ole kuin ihanuushuokailuja asiana. :D

Rakkauden meri

Aamulla kun vesijuoksen turkoosissa, tuoksuu ja kuulostaa turkoosilta. Jokin nyrjähdys on tapahtunut. Ensimmäinen kuuma päivä hohkaa maasta, puista, talojen seinistä, tunkee veden viileäänkin. Niin, vesi todella tuntuu tänään viileältä, toisin kuin edeltävinä päivinä. Suljen silmät, venytän rankaa, syvähengitän. Välillä avaan silmät ja panen merkille, miten eri tavoin ihmiset altaassa liikkuvat. Joku rehkii oikein olan takaa - tosiaan, lavat muljuvat kuin silppurin terät. Toinen pyörittää jalkojaan kuin istuisi polkupyörän päällä. Aika moni juoksee aikaa tai matkaa, ei itseään. Tai ehkä olenkin väärässä - ehkä he identifioituvat aikaan ja matkaan tai jompaankumpaan. Joskus se ärsyttää, nyt se tuntuu lähinnä hassulta ja huomaan rakastavani aivan kaikkia altaassa. (Kaikki eivät rakasta minua ja allasmeditaatiotani, selvähän se. Liikun aika hitaasti, koska haluan olla tarkka ja nauttia samalla. En ole tullut polttamaan kaloreita tai pumppaamaan tehoja vaan rasvaamaan koneistoa. Liikunta helpottaa hyvinvointiani. Ja joskus ohitse tarpovat vilkaisevat vihamielisesti, sen huomaa, kun avaa äkisti silmät.)

Vesi tukee ja kannattelee, silittää. Se ei rajaa kehoa kuten kylmä ilma. Kun nousen altaasta, aurinko on entistäkin korkeammalla. Silti märkä iho merkkautuu selvästi kananlihalle. Mutta kun ihon kuivaa, on mahdollista viettää hetki bikineissä ulkosalla palelematta, hengittää aurinkorasvojen ja kloorin hajua, panna merkille yksinäinen hahtuva, joka kuljettaa siementään viistosti katsomon ylitse.

Ihmisissä on uutta valppautta. Ja uutta levollisuutta.

En ole saanut nukuttua edellisenä yönä paljonkaan, ja siksi olen nyt aika juurtunut. Istun takapuoli pehmustamattomalla puulla ja virkata kiskon aurinkohatun silmukoita. Linnun varjo ylittää jalkani. Edellisenä päivänä olen istunut hetken kasvitieteellisen puutarhan omenoiden alla, ne kukkivat hurjana, katsonut valoa kukkien läpi ja sitten jalkojani, jotka ovat varjojen pilkukkaiksi tatuoimat. Helpotus on tulvinut minuun, mies on ojentanut kätensä ja kietonut sen ympärilleni, olemme ylittäneet sillan yhtäjalkaa, ja se kaikki on soveliasta ja tuntuu hyvältä, mies hymyilee ja haluaa nukkua. Kesä väsyttää hänet, minä tulen unettomaksi.

Tuntuu uskomattomalta olla näin keveässä, onnellisessa, rakastavassa tilassa. Ilmiö kerrallaan horjauttaa jonnekin itkun ja naurun rajamaille, syvään liikutukseen ja hämmennykseen. Maailma ei heitä naamaan räntää, kylmää viimaa, väsyneitä hahmoja, ei, ei mitään sellaista. Puistot tulvivat nauravia ihmisiä, he ovat saaria, lepäävät samalla maalla, ovat jo yhtä muutakin kuin havaintoni osina. Tapaan pienessä, ranskanpastillitalojen reunustamassa puistossa ihmisiä sattumalta ja tarkoituksella. Snautseri tulee kerjäämään rapsutusta. En jaksa avata anatomian kirjaa.

Näinkö helppoa se tosiaan on? Aurinko, kaiken elämän annostelija täällä, on tosiaan voimakas kuin siinä sadussa, j0ssa pakkanen ja aurinko kamppailevat, kumman voima on suurempi. Auringolle ja kesälle ja kaikelle tälle voi vain antautua, avautua, haistella, kuulostella, liikuttua. Ihmiset, nuo hauskat nisäkkäät nyt hieman ohuemmissa vaatteissaan, ryhmittyvät nurmille.

Haluaisin pitää kutsut, jonne kutsuisin kaikki etäisestikin tuntemani ihmiset. Kutsut voisivat tapahtua vaikka metsän pilkukkaissa saleissa tai lämminneen meren rannalla. (No, siihen toki kuluu vielä hetki.) Hassussa päivän virittämässä unelmassa kaikki olisivat selvin päin ja tuntisivat olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. (Sitä varten tarvittaisiin ehkä tuokio naurujoogaa.) Verannalla olisi piano ja sivummalla rauhallisia, kiireettömiä alpakoita. Onko kuviteltavissa mitään paratiisimaisempaa? Voi ei, ei varmasti ole!

Loppuillasta kaikki seisoisivat vedessä ja katselisivat taivaalle.

Mistä nämä kuvat tulevat? Ehkä alan taas kallistua piiru kerrallaan, natisten ja vaivalloisesti, kohti yhteisöllisyyttä yksinäisen kauden päätteeksi. Ainakin nyt minusta tuntuu selvältä, että kaikki seisovat, istuvat ja tanssivat samalla maalla, ovat samaa maata, auringon loitsuamia.

Siihen kaikkeen liittyy viiltävä, etäinen suru, koska muistan ajan, jolloin kyllä pidin muita tuohon taikapiiriin kuuluvina, mutta itse pelkäsin ja vyöttäydyin valkoisten miestenpaitojen panssariin helteelläkin, halusin olla näkymätön ja yksin, olin täydellisen irrallinen ja haluton myöntämään, että läheisyys saattaa tuntua hyvältä. Se tuntuu huimaavan kaukaiselta, mutta ei niin kaukaiselta, ettenkö muistaisi, ettei ketään saa pakottaa seuraan eikä seurassa valehtelemaan, että on hyvä olla, vaikka oikeasti tahtoisi itkeä.

Se maailma on kadonnut jonnekin, onneksi.

Ja vähitellen kevätlevottomuuteni on laajentunut kipukohdasta valtavaksi mereksi, josta ihmiset pilkistävät. Haluaisin äkillisen kesäsateen itselleni, mutta en sittenkään, koska tiedän, että muut puistossa tuskin arvostaisivat sitä. Halu on keveä, pyörähtää ja katoaa. Ja meri on ympärilläni, se kannattelee, liikauttelee raajoja, kadottaa pinnanalisen.

Lisää sormiharjoituksia

Hassu juttu, miten suunnan käännähtäessä sanat saavat uusia merkityksiä. Olen ennen tarkoittanut sormiharjoituksilla kirjoittamista, joskus sitä ennen luonnosten piirtämistä. Mistä sana tulee, pianotunneiltako? No, nyt sillä on uusi sisältö. Haluan näppivoimaa, tarvitsen sitä ensi syksynä.

Tarjoudun kuuraamaan eräästä seitsemän vuotta poikamiesboksina toimineesta yksiöstä saastaa ennen kuin seuraava poikamies muuttaa sisään. Kirjoitan "saastaa", koska en oikein keksi kauniimpaakaan nimeä: vaikka en ole mitenkään siisti, kämpän kunto jotenkin vavahduttaa jopa minua, joka yleensä puhun siitä, miten ankeaa on siivota kotona, kun ei ole kunnon likaa kuten talleilla.

Ehkä riittää, että kerron jynssänneeni pahaista liettä ja sen ruskeaksi rappautunutta emalia kolme tuntia ennen kuin liesi alkoi vaikuttaa puhtaalta. Leikin hammashoitajaa, joka poistaa hammaskiveä. Sellaista saattaa tapahtua, kun on väsynyt ja ajatus lieden kuuraamisesta, varovaisesta rapsuttamisesta ja otsa hiessä hinkkaamisesta alkaa maistua puulta. Kun saan lieden puhtaaksi, jynssään valkoisen kaakelilattian vessassa. En tiennyt, että kaakeleihin voi tarttua likaa sillä lailla. Lika vaikuttaa sellaiselta, jota voisi matkia sekoittamalla tervaa ja sulaa purukumimassaa ja ehkä vähän margariinia ja levittämällä tätä seosta ohueksi kerrokseksi.

Poikamiehillä voi olla kummia tapoja.

Jynssääminen on sormiharjoitusta siinä missä aurinkohatun virkkaaminenkin.

Huhkiessa päässäni soi hieromista käsittelevän lainakirjan lause, jossa todetaan, että hierominen on työtä, jota saa tehdä vauhdikkaasti ja hiki hatussa.

Ihmeellistä, miten erilaisia töitä onkaan olemassa. Päivänä minä hyvänsä saan kirjakäännökseni oikovedokset tarkastettavaksi, ja sitten minun on istuttava sängyllä tai satulatuolilla pöydän ääressä, ehkä mieluummin kuitenkin sängyllä, niin voi venyttää samalla alaselkää, ja tiedän jo, millaiseksi se työ muokkaa ilmeeni: tarkaksi, kriittiseksi, erottautuvaksi. Niin, se on hyvin erilaista kuin jynssääminen. Pidän molemmista.

Jynssäämisestä jää silti parempi jälki kehoon, siihen miten elän tässä ja nyt. Nyt makaan sängyssä ihanan väsyneenä, en sillä lailla kun joskus tekstin jäljiltä, vaan toisella tavalla, mieli virkeänä ja iloisena, raajat raskaina. Olen varma, että uni ymmärtää tulla tänä yönä. Vaikka onkin heleä. Vaikka onkin kesänheleä, vaikka pilvet hohtelevat vasta aavistuksen verran lämmintä iltavaloa, vaikka kuu on oikeanpuoleisen ikkunan vasemmassa yläreunassa pilviä kylmemmän värinen kynsäisy, vaikka näyttää aamulta tai päivältä.

Kas, nyt pitää vain muistaa kohtuus sormiharjoituksissa, ettei tule jännetupen tulehdusta.

Nettikatkoksia

Kirjoitukseni harventuvat teknisestä syystä: meidän nettilaitteemme on korjattavana tai mitä sille nyt sitten tapahtuukaan. Viimeksi (noin kuukausi sitten) saimme kokonaan uuden laitteen tilalle. Olen vähän tympiintynyt nettisopimukseeni, joka on kahden vuoden mittainen ja jossa laitteen takkuillessa (mitä tapahtuu ilmeisesti aika usein tai sitten meillä on ollut huonoa tuuria matkassa) ei saa tilalle heti lainalaitetta vaan joutuu olemaan ilman nettiä korjausajan, siinä viikon. Kunhan korjausaikaa kilahtaa kokoon täysi kuukausi, soitan firman asiakaspalveluun ja pyydän mitätöimään seuraavan kuukauden laskun. Maksan palvelusta, en sopimuksesta.

Kesästä ei voi erehtyä. Taivaan olennoista voi. Luulen hetken kaukaista lentokonetta harvinaisen suoraviivaiseksi pääskysristiksi taivaalla. Pääskysiä on nyt taas paljon. Herätessäni avaan silmät ja katson ikkunasta taivaalle ja pääskysiin.

Toisaalta on hyväkin, etten ole voinut kirjoittaa, sillä sen seurauksena olen edistänyt aurinkohattuani ja nyt on enää lierin tekeminen jäljellä. Kovaa pellavalankaa on kiskottava virkkuukoukulla voimallisesti, jotta kudoksesta tulisi tiivis. Illalla sormien koukistajat särkevät ja kahdessa sormessa on iso rakkokin, mutta tervehdin niitä ilolla. Sormitreeniähän tässä tarvitaankin ennen hierojakoulun alkua! Rakotkin laskevat yön aikana, ovat vain kivistäviä tummempia alueita sormien syrjissä siinä missä virkkuukoukun kokomerkintä hiertää silmukoita kiskoessa. (Mikä ajatuskin sekin on, painaa hiertävää kohokuviota koukkuun... eikö varren voisi pitää pyöreänä ja numeron maalata?)

Eilen iski surullisuus heti aamusta, yhtä aikaa ukkosilman kanssa. Itkin uimalan altaassa aurinkolasien takana. Sitten alkoi sataa ja lasit oli nostettava otsalle. Lopulta oli noustava altaasta salamavaaran takia. En osaa tarkalleen sanoa, mitä itkin. Jotenkin vain lipsahdin sellaiseen moodiin, jossa mieleen tulee pelkästään asioiden surullinen puoli. Muistin rysähdyksenä kaikki surulliset asiat ja tunsin itseni kauheaksi ja epäkelvoksi ja en saanut itkua pidettyä. Altaan reunalla seisoi entinen liikunnanopettajani ja ohjeisti kuuroa tyttöä tulkin avulla. En tervehtinyt opettajaa, koska olen kerran ennen tervehtinyt ja sitten joutunut kertomaan, kuka olin, ja sietämään opettajan kiusaantunutta, kysyvää ilmettä, joka ei edellisellä kerralla missään vaiheessa helpottunut tunnistamiseen ja muistamiseen.

Olin vaivihkaisen surumielinen vielä illallakin, vaikka silloin olikin Annalan taimitori, jota olen odottanut pitkään ja hartaasti. Kävelin rauhallisesti alueella ja ostin kiinnostavia perennoja vapaalla valtakirjalla ystävää varten ja itselleni muutaman yrtin palstalle. En kuitenkaan ollut siinä innostuneessa palossa, joka yleensä luonnehtii tunnelmia taimitorilla. Ei itkettänyt, mutta ei innostanutkaan. Ehkä aamu vain poltti jaksamisen loppuun ja suru haalistui epämääräiseksi alakuloksi?

Tänään tuntuu ihan toisenlaiselta. Millä lailla? Sitä on vaikeaa yksilöidä. Ei ainakaan itketä lainkaan. Siitä onkin itse asiassa aikaa, kun olen viimeksi ollut sillä lailla itkettynyt kuin eilen. Ehkä se kaikki liittyy ihastusasian hautaamiseen, en ole sitä itkenyt tietoisella tasolla, joten ehkä suru tuolla tavalla sitten etsii purkautumistiensä? Oli kyseessä mikä seikka tai olotila hyvänsä, tänään on tosiaan toinen olo. Jotenkin päättäväinen ja toiveikas. On vain liikaa ohjelmaa. Koko ajan on mentävä jonnekin, kunhan kirjoittamasta pääsen. Olisi niin paljon hoidettavaa, se tuntuu ahdistavalta. Eikös tämän pitänyt olla se kesä, jonka lepään ja vapailen?

Onneksi huomenna näen kollegattaren ja vien tälle haalimani perennat (mehitähtiä, maatiaissyysleimua, valkoista tuoksuorvokkia, liuskasalkoruusua ja muuta ihanaa). Kollegatar elää samantyyppisessä myllerryksen tilassa kuin minäkin, ja hän ymmärtää kauhean hyvin, miltä tällainen elämäntilanne tuntuu. Tavallaan odotan tosi paljon koulun alkamista ensi syksynä, koska sitten kun koulu alkaa, minulla ei taatusti ole ollenkaan paukkuja pohtia sitä, onko parisuhde sittenkään kellekään tai ainakaan minulle sopiva elämäntapa, miten voisin äkkiä asua yhteisössä alpakoiden kanssa ja niin edelleen. Kuten yksi tiiviin uusopiskelun aloittanut ystävä sanoi taannoin, elämässä ei vain silloin ole aikaa millekään ihmissuhdesotkuille tai niiden ajattelemiselle. Ehkä ei ole aikaa epämääräiselle itkeskelyllekään, ja se kuulostaa aika mahtavalta. Toisaalta päivittäinen kouluilu kuulostaa hieman pelottavalta. Olen viimeksi tehnyt jotain tuollaista lukiossa ollessani, ja siitä on sentään aika tavalla aikaa jo. Lukiossa en ollut erityisen onnellinen tai tyytyväinen tai ihmissuhdemäreksimätön. Mutta ehkä se kuvaa enemmän murrosiän ja hormonituotannon alun myllerrystä kuin lukio-olosuhdetta. Toivottavasti...

Haluaisin vaikuttaa kokonaiselta ja määrätietoiselta samalla tavalla kuin muutama ystävä, jotka eilen näin taimitorilla. Vaikka ehkä kyse on vain sisäpuolen ja ulkopuolen välisestä jännitteestä: ulkopäin kaikki näyttävät aina niin määrätietoisilta ja kunnollisilta ja selkeärajaisilta, kun taas ajatukset, toiveet ja kiinnostuksenkohteet kimpoilevat, hajoavat ja hahmottuvat aika kaoottisesti, ja kun tuota omaa sisätilaansa tarkastelee samalla katseella kuin toisia, ei voi kuin voihkaista epätoivosta: siinä ei näy sellaista yksittäisen ihmisen valpasta hahmoa kuin toivoisi. Tai ei, se on liian ankara arvio. Joskus kyllä näkyy, joskus on täysin hereillä ja suuntautunut ja naulinnut koko huomionsa tiettyyn asiaan, koko keho kihisee sitä kohti, mutta useimmiten ei... useimmiten jostakin pilkahtaa kysymyksiä, päänpudistuksia, ärtymyksen säie, hiven kauhua, tunne itsehallinnan menettämisestä.

Keskustelimme eilen Vompsun kanssa mielenkiintoisesta seikasta, itsensä uhriksi kokemisesta. Huomasin, että niin surkea ja itkuinen kuin olinkin, minua ei oikein saa sellaisenakaan tungettua uhrin rooliin vaan kamppailen vastaan hurjasti. En halua jäsentää itseäni miksikään uhriksi, se ainakin selvisi. Ja kun koetin sovitella tuollaista roolia hypoteettisesti ylleni, ihan vain kokeillakseni, mikä siinä tökkisi (koska Vompsun oli vaikeaa ymmärtää, miksi uhrin rooli oli minusta ikävämpi kuin pahiksen tai ainakin ikäviin asioihin osallisen ja niiden hiljaisen hyväksyjän rooli), luontaantyötävyydeksi paljastui se karmea avuttomuuden tunne. En haluaisi rohkaista sellaista itsessäni, en todellakaan. Ja ehkä siksi kavahdan uhrin rooliin astumista. Siitäkin huolimatta, että on asioita, joissa vaikutusmahdollisuuteni ovat varsin vähäiset, kuten nyt vaikka meidän nettikapineemme toimimattomuus.

Hmm, kuulostaakin kyllä vähän hassulta, että olisi netittömyyden uhri.

Seestymistä

Huh, onneksi alan vähitellen seestyä koko pöntöstä ihastumiskuviosta. Sain eilen puhuttua aiheesta Hurinan ja toveri Timon kanssa, välillä festareilla kävellen ja törmäten kaiken sortin ex-filosofeihin, jotka kai useimmat nykyään harrastavat jotakin meditaatioon ja kehotekniikoihin ja joogaan kalskahtavia asioita (tuntui myös rikkaudelta, että omat kollegat ovat sijoittuneet niin monille elämän aloille ja opiskelleet niin monia ja erilaisia toisia ammatteja, tilanne olisi ehkä vähän erilainen jollakin toisella koulutuspohjalla, heh, filosofit soluttautuvat kaikkialle ;)...), välillä Timon työhuoneella istuen ja isoäidin neliöitä rooiboksen ääressä virkaten, ja siinä sitten tajusin, että ehkä tilitykseni kuulosti heistä vähän hassulta, kun en kuitenkaan sillä lailla ollut ajatellut tehdä mitään asian suhteen, antaa vain olla, olin aistivinani pientä hämmennystä angstistani. Ja kun pohdin sitä, tajusin kyllä syynkin - ihastun aika harvoin ja olen vähän tottumaton sellaiseen aikuisiällä. (Teininä ja pississinkkuna, äh, no, se on toinen olotila!) Olen kuitenkin elänyt enimmäkseen ihan hyvässä, toimivassa suhteessa ja suunnannut tarmoni kaikkeen muuhun kuin pariutusmisspekulaatioihin. Lähinnä kai eläimiin ja kasveihin ja tanssimiseen ja läsnäolon ja esteettisen kokemuksen pohtimiseen. Ja sitten niinä kahtena edellisenä kertana kun olen kesken suhdetta kunnolla havahtunut siihen, että olen nainen ja minulla on jotakin hämärää hormonaalista toimintaakin, joka ehkä on epäsopivaa tässä ja nyt (mutta en usko, että tämä on sellaista yhtä rajua, jos vain annan asian olla), olen totisesti tehnyt isoja elämänmuutoksia: Ensimmäisellä kerralla vaihtanut miestä lennossa, mikä tuntui kurjalta, sai aika monen suhtautumaan minuun vihaisesti tai pettyneesti ja epäilemättä satutti pahasti miestä, jonka jätin. Ja sitten toisen kerran kun aloin tulla levottomaksi sillä lailla, että ihastukset oikein versoivat minusta, en halunnut loukata ketään sillä tavalla ja katkaisin melkein kymmenen vuoden suhteen sen takia, että pelkäsin, että jotain sellaista kuitenkin kävisi. Toki suhteessa oli silloin paljon muutakin jo pahasti pielessä. Mutta ei sen pahemmin kuin useimmissa tosi pitkissä suhteissa. (Ajattelen nyt sukulaisteni suhteita, harvat ystäväni ovat seurustelleet kovinkaan pitkään ja sitten ne, jotka ovat niin tehneet, ovat nyt lapsellisia ja heidän kanssaan olemisen tapa muuttuu aika tavalla lasten tultua, sitten istutaan lattialla yhdessä risti-istunnassa ja lauletaan "on sika kunnossa", eikä silloin tule puhuttua tuollaisista asioista kuten että ottaako jokin asia heitä päähän niin kovasti, että he haaveilevat erosta ja sinkkuelämästä. Sukulaisten elämää on sillä lailla päässyt tarkastelemaan lähempää, koska saattoi havainnoida sitä lapsena, jonka ei ajateltu ymmärtävän. Mutta pienillä padoilla on isot korvat ja aika monesti myös norsunmuisti. Ja myöhemmin ne ymmärtävät näkemänsä. Aikuisina.) Minä en vain tiedä, haluaisinko sietää niin pahasti pielessäolemisia, ainakaan en enää haluaisi suhteessa sellaiseen rooliin enkä myöskään vastapuolen roolia kellekään... Minusta on parempi erota kuin päkistellä väkisin. Se vaatii enemmän päättäväisyyttä ja toiveikkuutta kuin huonosti toimivaan suhteeseen jääminen, mutta on pidemmän päälle epäilemättä parempi. Mutta tuollakin kerralla ne ihastumiset antoivat lopullisen niitin siihen, että nyt pitää lähteä. Tämä suhde nyt on ihan toisenlainen. En ole suunnitellut mitään lähtemisiä tai sotkeentumisia kehenkään muuhun. Tuntuu kurjalta sitten reagoida kuin nainen johonkuhun toiseen, tai ei oikeastaan vain kurjalta, kivalta myös, ehkä vain säikäyttävän yllättävältä.

Mutta nyt siis säikähdys on menossa yllätyksestä ohi ja tavoitan taas itseäni. Pyöräilen aamulla palstalle, Vompsu jää nukkumaan. On lämmin, satakielet klunksivat ja kottaraiset hyppivät silkkisinä ja suittuina pellonlaidalla, heitän paidan pois ja kitken biksan yläosassa ja löysissä farkuissa. (Biksan yläosiin on kirjottu melonien kuvia, mitähän sekin suunnittelija on oikein miettinyt? Hassua. Minusta se oli niin hauska läppä, että ostin biksat uusina. Se onkin ainut aikuisiällä uutena ostettu uima-asuni.) Maasta puskee rikkaruohoja, siitä näkee, että on tarpeeksi lämmin kylvää huomenna herneet. Ajattelen hierovani maata, se on vähän hassu ajatus, suostuttelevani sitä tietynlaiseen olemisen tapaan, rauhoittavani ja vetreyttäväni sitä. Koska ihan samalla lailla kuin hierominen virittää uskomattoman rakastavaan ja melkein liikuttuneeseen tilaan, myös maan muokkaaminen, kitkeminen ja kääntäminen saa melkein vedet silmiin. Se on vain niin keskittynyttä, rauhallista, loogisesti etenevää, tarkoituksellista... Siinä ei luoda eikä löydetä mitään, ainoastaan muokataan.

Palstoja reunustava nurmikaistale on ajeltu jonkinlaisella ruohonleikkuukoneella, ehkä semmoisella pienellä, äänekkäällä traktorintapaisella. Se on jättänyt jälkeensä paitsi takkuisaa nurmea, myös pieniä ruohosilppukasoja, joita haravoin kokoon sormin. Olen monesti miettinyt, pitäisikö minun ostaa palstalle harava tätä tarkoitusta varten, mutta en ole ryhtynyt siihen, koska pidän siitä, että voin olla polvi-istunnassa, kurkotella eteenpäin ja kammata nurmen tukkaa harottavin sormin. Olla lähellä, tuntea sormenpäin. Harava ei sillä lailla ole hyvä käden jatke, että sen piikeissä ei ole tuntoa. Sillä työskentely menee helposti romputtamiseksi, vaikka sekin on toki paljon meditatiivisempaa kuin suurin osa puuhista. Kädellä ei oikein voi romputtaa, ja se on hyvä.

Katsellessani maasta hurjasti pukkaavaa raparperia ja parsaa ja köynnöspinaattia mietin sitä, mitä kuulimme käydessämme alkuviikosta luomuyrttiviljelmillä. Kuulemma luomuyrttien kasvatuksessa saa käyttää ihan tavallista kananlantalietettä, koska vastaavaa luomulannoitetta ei ole saatavilla. Niinpä, kurjaa kyllä, tukiessaan luomuyrttejä tulee tukeneeksi, tietysti aika pienesti, tehokanalaa. Tilalla työskentelevä nainen oli asiasta hieman vihaisen oloinen, mikä on ymmärrettävää. Koetan lohduttaa: no, se on tätä siirtymäkautta... Voi, kunpa joku perustaisi luomulannoitetehtaan, jossa raaka-aineena voisi olla esimerkiksi typpipitoinen nokkonen tai ruohosilppu... En tiedä, ehkä se ei toimisi sitten isommilla viljelmillä ja kaupallisilla kasvutavoitteilla, mutta on siinä jotakin kieroa, miten makkilantaa ja tuollaisia kasvilannoitteita ei käytetä, vaan mieluummin sitten joko öljypohjaisia lannoitteita tai tehokanalan kakkaa. Ja jopa useat palstaviljelijät, joilla olisi mahdollisuus pienimuotoisessa viljelyssään harjoittaa ja kehitellä kestäviä lannoitusmenetelmiä, menevät samaan teholannoitevillitykseen mukaan ja ostavat kaupasta lannoitesäkin. Se tuntuu vähän surulliselta. Mutta tietysti moni heistä tulee palstallekin autolla ja niin edelleen, aika harvalla varmaan on ekologinen maailmankatsomus kovin systemaattisena. Joskus kun näitä ajatuksia tulee mieleen, sitä vakavoituu ja katselee surullisena Kellomäen valkeina kuohuvaa tuomimassaa, joka tanssii tuulessa ja levittää ihanaa tuoksuaan kauemmaskin. (Metsän läpi pyöräillessä sen sijaan en osaa olla ajattelematta pyöräilevänä vessanraikastimen sisällä.)

Onneksi alkukesällä kestää ajatella raskaita, surullisia asioita hyvin. Maailma on vain niin kaunis ja rikas, harakat nauravat voikukkien lomitse tepastellessaan, mustikoiden punaiset lyhdyt ja kielojen valoiset hohtavat metsissä, ihmiset näyttävät iloisilta ulkona kävellessään. Ja kaikki on niin avoinna ensi vuotta lukuun ottamatta. Mitä sitten tapahtuu? Ja millaista koulussa on? Ja saanko joskus asua sillä lailla, että minulla olisi piha, johon voisin rakentaa monia muinaishaudannäköisiä kukkapenkkejä ja voisiko joku kuvitella asuvansa kommuunissa Vompsun ja minun kanssa koska kahdestaan on vähän tylsää asua, haluaisin välittömämpää tapaamista, pakkotörmäämistä, koska se tekee hyvää eikä kukaan jaksa järjestää enää niin usein näkemisiä, ja niinä kertoina kun tapaa jonkun tutun, sitä liikuttuu jo melkein kyyneliin ja nauraa ihan villinä siitä ilosta, että on ihminen, jonka kanssa voi puhua, siis joku muukin kuin Vompsu, häntä nyt mitenkään haluamatta väheksyä... mutta kukin ihminen on vain yksi näkökulma, ja tarvitaan useampien kuuntelemista, ennen kuin mitään kokonaiskuvaa jostakin asiasta alkaa muotoutua. Tuo kommuunijuttu on sillä lailla vähän pelottava, että voi olla ihan hyvin, ettei kukaan oikeasti haluaisi. Koska haalisin tietysti eläimiä ja kasveja ja puhdetöitä, heh. Ja olisin laiska siivoamaan ja toivoton tiskari.

Ääh, nyt kun pääsen kirjoittamaan tätä vasta yöllä nettitakkuamisen takia, huomaan, ettei tekstistä tule ollenkaan otsikon mukaista eli seestynyttä vaan alan hurista tuota hippikommuuniasiaakin. Huooh. Luulisi, että vähitellen alkaisi väsyttää, kun olen herännyt seiskan maissa ja liikkunut kuitenkin 7 1/2 tuntia aktiivisesti tänään. Mutta ei se niin taida mennä...

No, nyt käyn joka tapauksessa nukkumaan, koska huomennakin pitää jaksaa touhottaa!

Irti päästäminen ja muuta omituista

Kirjoitan ystävälle pitkää kirjettä. Koetan pitää sen lyhyenä, mutta välillä meinaan tempaantua. Jokin minussa kuitenkin pidättelee, koska tiedän, että on parempi puhua sitten pitkään kun hän palaa, istua jossakin puistossa, istua ja puhua ja kuunnella vähintään yhtä paljon, kuulla kuinka sanoo itse asioita, joita ei tiennyt tietävänsä. Kirjoittaessakin se on mahdollista, mutta sitä ei huomaa samalla tavalla. Sen huomaa vasta jälkeenpäin, jos malttaa lukea läpi kokonaisuudessaan sen, mitä kirjoitti. Hämmennys: Onko minulla tämmöisiä ajatuksi? Ihanko todella?'

Ehkä sanan "minulla" voisi poistaa tai ainakin korvata sanoilla "minun ulottuvillani". Eivät ajatukset ole omiani, eivät edes nämä sormet, jotka painelevat näppäinkirjaimia tai kirjainnäppäimiä, miksi toisin on oikein ja toisin muka väärin, kuka ei muka ymmärrä näppäinkirjaimia... mutta ajatukset voivat olla ulottuvillani tai voi olla, etten saa niistä kiinni. Miksi jostakin ajatuksesta ei saa kiinni? Termit voivat olla vieraita tai ne voi käsittää väärin tai sitten on riidanhaluisella tuulella ja saivartelee niiden merkityksen kanssa ja räksyttää päänsisäisesti. (Onneksi sitä enää harvemmin, ajattelen sitä ammattitautina, josta nyt voin kasvaa poispäin.) (Ah, ja sitten alan saivarrella sanasta "minulla", sen omistusoletuksesta... dear, dear.) (Nyt lopetan tästä aiheesta. HETI.)

Koetan pitää kirjeen keveänä, luettavana. Vaikka luettavuus taitaa olla enemmän tilanteen kuin kirjeen ominaisuus, sanojen nälkää.

Takerrun siihen mistä aloitan, vaikka koetan kirjoittaa jostakin muusta, irti päästämisestä. Siitä nimittäin koetan kirjoittaa. Enkä tiedä, onnistunko. (Mutta tiedän, että sinä luet tämän ja ehkä tämä onkin se toinen näkökulma, joka päästää sinut sisäänsä. Mistä sen voi tietää.) Mutta minusta tuntuu, kun olen ajatellut lukemaani päivän tai kaksi ja sulatellut sitä kuten boa jotakin suurta ruhoa, hiljaisena ja tyytyväisenä, auringonläikässä (kyllä vain, myös sateella, sade on minun aurinkoani myös, valokeila, joka tuo ihoni ja kehollisuuteni esiin, tanssittaa), että eikö tässä kaikessa olekin eräs kuvio, suuri ja toistuva ja raivostuttava ja silti kauhean inhimillinen ja ymmärrettävä ja helposti armahdettava, nimittäin takertumisen kuvio, ja että takertuminen on kuitenkin jotakin, jota ei tehdä näpein, ei paitsi silloin kun säikähtää oikeasti jotakin, tämä on mielikuvituksella takertumista, ja että sitä luonnehtii ennen kaikkea yksi pelko.

Mitä enemmän olen puhunut ystävien kanssa aiheesta, sitä selkeämmäksi alkaa käydä, että tämä pelko voisi olla nimeltään "olen vahingoittanut häntä, olen toiminut typerästi, annetaanko minulle enää anteeksi" tai jotakin sinnepäin. Vompsulla pelon nimi on ilman sitalopraamia tai sertraliinia suunnilleen "jälkeeni on jäänyt konkreettinen vana ruumiita, jotka ovat kohdanneet , tuhonsa silkkaa omaa ajattelemattomuuttani ja huolettomuuttani, vastuuttomuuttani" ja omani on ehkä "tuhoan sinut ennemmin tai myöhemmin vaikken tarkoitakaan mitään pahaa, jokin vain menee pieleen, olen ajattelematon ja vähän kömpelö". Se on raivostuttava pelko, koska se hajottaa läsnäoloa tilanteissa. Tarvitaan monta altistusta tietyn ihmisen läsnäololle, hänen jota pelkää vahingoittaneensa, ennen kuin pelko vähitellen löysää puristustaan ja kykenee aistimaan ja päättelemään, että ei, arpi jonka jätin tähän ihmiseen, ei ole kuolettava. Siihen ei ehkä enää tartu aurinko, mutta entäs sitten. Sitä ei huomaa, ellei sitä hakemalla hae.

Kukaan ei ole koskaan särkenyt sydäntäni. Olen tullut surulliseksi, ollut vihainen, tuntenut itseni laiminlyödyksi ja hylätyksi, mutta kukaan ei ole särkenyt sydäntäni. Se on jyskyttänyt sormenpäissä, korvalehdissä, tuntunut riittämättömältä paineessaan joinain huonostinukuttujen öiden aamuina.

Ja ne möykyt, joita minulla on ollut, tai jotka ovat olleet ulottuvillani, hah, tässäpä hyvä itsen piikittelykeino, lempeä ja naurava - niin, ongelmat ulottuvillani - ovat olleet omaa anteeksiantamattomuuttani lähes läpikotaisin. Tietysti sitä on välillä ruokittukin, mutta olen itse päättänyt nielaista vihjaukset ja syytökset ja möykynnyt itselleni, mutta sanonu enimmäkseen ääneen, että minulla on vaikeaa nykyään olla sen ja sen kanssa. Eihän minun nyt tarvitsisi olla huolissani siitä, että ystävä ei vaikka nähdessä hymyile kertaakaan tai vaikuttaa jäykältä ja jotenkin vihaiselta, ei se ole minun asiani, en todennäköisesti saa asiaa muuttumaan miksikään. Se on siinä tilanteessa, niin vain on, voisin silti sanoa, mitä haluan sanoa. Joskus se onnistuukin. (Tänään saan yhden asiakkaan nauramaan hänen syytellessään synkeänä säätä. Menen siihen mukaan ja synkeilen niin antaumuksella, että hän herahtaa nauruun. Ja sitten sanon virnistäen: "Mut puut tykkää!" Ja asiakas nauraa ja kiittää, huiskaisee paperilla. Mikä hänet tarkalleen saa nauramaan, en tiedä. Mutta tulen itsekin hyvin iloiseksi.) Mutta jos toisen vaikeana oleminen tuntuu vaikealta, pian ollaan vaikeuden pyörteessä. Kuka uisi ensiksi rannalle ja ojentaisi naurun nyörin toiselle?

Jotenkin mitä enemmän tätä asiaa pyöritän, minua alkaa pyörryttää. Mihin mieli takertuu? Johonkin kuvitelmaan. (Sen huomaa selkeästi kuvitelmaksi silloin kun havahtuu.) Omaan kuvitelmaan, joka ei siedä päivänvaloa ja jota siksi suojelee tarkasti, piilottaa sen pimeään komeroon ja käy siellä hiplailemassa sitä. Minä olen niin kauhea ihminen, byhyy.

Miten se sopii yhteen sen kanssa, että maailma on tanssi, jossa tuulet kääntyvät ja vuodenajat pyörähtelevät sylipainia ja rusokirsikkapuu niiaa tuulta ja pudottaa sateella terälehdet, ja ihmiset kohtaavat aukioilla ja kaduilla, eleet pulppuavat heistä esiin silloinkin kun sanat pyrkivät kieltämään kaiken? Miten, kysynpä vain! Rusokirsikat eivät odota minulta mitään. Eikä pilvien vana (joka on joskus alhaalla roikkuva tukahduttava peitto). Miksi sitten odotan itseltäni jotakin? Odotanko joltakulta toiseltakin? Ehkä joskus, mutta se on aika haurasta toivomista. Mutta vähemmän, toiset ihmiset, heille on helpompi antaa anteeksi, kun he luettelevat tekemiään karmeuksia, häivähtää hämmästys: mikä tässä nyt niin karmeaa tai vakavaa on? Itsensä kohdalla tekee jonkin kumman poikkeuksen ja tolkuttaa: niinmutku kukaan muu ei voi muuttaa mua, niinmutku jonkun pitää välittää, niinmutku jotakin on tehtävä, en saa satuttaa toisia.

Ja silti satutan toisia, ihan huomaamattakin.

Entä jos en halua satuttaa toisia, mutta jotenkin niin vain käy? Pystynkö päästämään irti surusta ja siitä möykystä, että voi hitto, nyt olen taas kömpelyyttäni jotenkin saanut asiat kaaokseen? En nimittäin usko, että suru ja pelko ovat hyviä opettajia. Eivät ne suuntaa innokkaasti uusiin asioihin. Niiden luota voi paeta, mutta pakeneminen ei ole innokasta. Siitä puuttuu kiinnostus, paneutuminen, se hetki, läsnäolo siinä hetkessä.

Yksi päivä seurasin vesijuoksualtaassa erään miehen edesottamuksia. Hän jutteli kaikille juoksijoille. Jo pitkältä saattoi erottaa, miten moni jäykistyi, lasitti katseensa ja katsoi toisaalle tai virittäytyi vastaamaan tavalla, joka tukkisi toisen suun. Koska eihän se nyt käy, että vesijuostessa jutellaan, ihan tuntematon tyyppi! Aluksi kun en vielä kuullut, mitä mies sanoi, ajattelin hänen ehkä kommentoivan naisten kehoja, sen verran lukossa monen kehonkieli oli. Mutta kun liikuimme hitaasti lähemmäs vastakkaisia kaistoja pitkin, kuulinkin hänen puhuvan säästä! Niinpä kun hän puhui minulle säästä ja säärystimistäni, vastasin ystävällisesti ja helpottuneena. Minusta oli oikeastaan aika mukavaa tulla puhutelluksi sillä lailla. Mutta suurimmasta osasta altaassa olijoita ei selvästi ollut. Ja tulin mietteliääksi, että tajusikohan se mies, miten moni nainen pelkäsi hänen lähestymistään? Mies oli toisen miehen seurassa, ja tälle toiselle puhuessaan hän vaikutti jotenkin soveliaammalta. Kuitenkin kuulin, miten hän puhui ihan samoja asioita tälle toiselle miehelle kuin ohittamilleen naisillekin, niille, jotka jäykistyivät ja olivat hyvin kiusaantuneen näköisiä. Tuo seuramies ei vain reagoinut häneen inhoten, ja siksi silloin hän vaikutti jotenkin - no, vähemmän aggressiiviselta. Se oli jotenkin antoisaa tarkkailua, koska tajusin, miten aggressiiviselta vaikuttaminen riippuu paljon siitä, miten se, jolle puhutaan tai elehditään, suhtautuu saamaansa huomioon. Olisi uteloittavaa tietää myös, ajattelivatko muut juoksijat, ne jotka jotenkin jäykistyivät, että tunsin miehen ennestään tai jotain, koska suhtauduin häneen neutraalin ystävällisesti.

Tietysti he saattoivat ajatella, että olen yhtä kajahtanut, jotakin sellaista he kai ajattelivat nimittäin, puhua nyt vieraille ihmisille noin, miehen puheessa oli oudon soittorasiamainen sävy, jotenkin hieman hysteerinen, sekö heidät säikäytti? Itse olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että yksinkertaisesti päätin olla huolestumatta ja ajattelin, että voin aivan mainiosti jutustella ystävälliseen sävyyn ja että jos tilanne jotenkin kehittyy uhkaavaksi, reagoin vasta sitten torjuvasti. Useimmat eivät tehneet tällaista päätöstä. Ehkä heidän elämänsä on kiireisempää. Minulla on nyt aikaa ja rauha. Tilanteeni on jokseenkin hyvä. Sen pitäisi säteillä toimintaankin, ja tuossa ainakin niin tapahtuikin.

Kummallisinta miehessä oli se, että hän lähestyi kaikkein kärkkäimmin juuri niitä, jotka torjuivat hänet inhoavimman näköisinä. Silti minusta miehen elekieli ei ollut kiusaajan elekieltä. Ei, hän haki kontaktia. Ja minulle hän ei sanonut enää mitään yhden ystävällisen juttutuokion päätteeksi. Kai hän totesi jo saaneensa kontaktin ja halusi sen kaikkiin. Omituinen tapaus, mutta tavallaan hyvin ymmärrettävä. Minulla on joskus ollut miesten suhteen vähän tuommoinen vinouma. No, enää ei kyllä ole. Nykyään kutsun töykeyttä ja varautuneisuutta ihan töykeydeksi ja varautuneisuudeksi, en arvoituksellisuudeksi tai miksi nyt sitä sitten olisin kutsunutkaan. Siitä on niin kauan etten oikein muista enkä ymmärrä, mikä kotkotus sekin lie ollut.

Hmm, ajauduin tähän jotenkin irti päästämisestä.

Ei aavistustakaan, miten.

No, ainakin osaan päästää irti aiheestani... ;)

Toivon, että tänään saan rapatanssia kunnolla Maailma kylässä -festareilla. Tanssiminen on vain niin ihmeellistä. Se päästää irti kaikesta siitä, mitä on oppinut aikuisesta liikkumistyylistä. Haa, äkkiä kädet heiluvat, jalat rummuttavat, pää kallistelee, torso lieruaa eestaas.

Joskus herkkinä hetkinä minua itkettää se yksi lause, jonka mukaan ainoastaan Merleau-Ponty tanssi kaikista niistä sen ajan ranskalaisista filosofeista... Voiko se olla totta? Tuntuu kauhealta ja synkeältä. Mitkä ovat ne ajatukset, jotka estävät kehoa liikahtelemasta musiikin tahtiin, sulautumasta siihen, tulemasta yhdeksi tilanteen ja koko maailman kanssa? Ovatko ne samoja tai sukua niille, jotka äkkiä räväyttävät kesken ilon ja innostuksen silmien eteen tuomiopäivämäisiä näkyjä, joissa ystävät suuttuvat ja pyörittelevät päätään, jälkeen jää loukkaantuneiden ja kauhistuneiden ihmisten vana ja jossa inhoaa itseään elämänsä loppuun saakka?

Miten turhia ja vahingollisia ajatuksia.

En erotu muille niin, en pistä esiin maisemasta, olen osa ihmismassoja tai puiston kasvillisuutta, melkein kiinnikasvanut siihen. Kuljen puiden lomitse ja alitse ja katselen rastaita ja oravia ja kukkia ja huolestus lakkaa.

On myös ihmisiä, joiden kanssa en tunne huolestusta.

Heidän seuransa tekee hyvää, auttaa päästämään irti. Havahtumaan, ravistamaan tomua turkista. Näitä ihmisiä ei ole paljon, mutta muutamakin saa aikaan paljon.

Ilmainen vessa nimeltään katalyysaattori ja muita kesäasioita

Jaa, kauankohan siitä lienee, kun olen viimeksi ehtinyt istahtaa koneen ääreen siinä syvyydessä, että olisin malttanut kirjoittaakin? Alkukesät näyttävät olevan kohdallani se aika, jolloin minun on kaikista vaikeinta keskittyä johonkin paikallaan olemista vaativaan. Ja kirjoittaminen on aika liikkumatonta. On tapahtunut paljon, ei mitään järisyttävää, mutta kuitenkin: olen syöttänyt Näkymättömän tytön kanssa oravanpoikaselle mocheja ja timjaminmakuista terveyssuklaata japanilaistyylisessä puutarhassa, lähettänyt naimasukulaiselle mangoldinsiemeniä pikkupaikkakunnalle, jossa niitä ei myydä kaupassa, osallistunut ensimmäiseen käsityövaihtooni ikinä, kirkunut useammankin vuoristoradan kyydissä miehen työpaikan virkistyspäivänä ja ihmetellyt ja ihastellut rauskuja ja meduusoja Sealifen akvaariossa ja miettinyt, miltä tuntuisi katsella noita ihmeellisiä ja ihania kaloja ja katkarapuja, jos olisi mieli raskaana niiden syömisestä, ja tuntenut riipaisevaa surua nähdessäni tuon ainutkertaisen elämän suljettuna pieniin akvaarioihin. (En itse enää tukisi rahalla paikkaa, joka asettaa eläimet näytille tuolla lailla, ainakin oman myötätuntoni herättelyyn ovat riittäneet television luontodokumentit, mutta toisaalta, en malttanut olla menemättä, kun saimme joka tapauksessa ilmaisen lipun. Tiesin kyllä jo etukäteen tulevani todennäköisimmin surulliseksi ja tuntevani epämääräistä syyllisyyttä menemisestä, mutta sellaista se on. Tämä kuvio on toistunut eläinsuhteessani alusta saakka: halu lähestyä ja sitten surullistuminen useimmista eläintenpidon tavoista. Niin kävi niilläkin talleilla, jossa hevosia kohdeltiin kauniisti. Ja hitto vie, olen vähän surullinen meidän zenkivikissoistammekin. Ja itsestäni! Myös minä olen eläin, joka ahdistuu ympäristön keinotekoisuudesta etenkin talvisin, kun ulkona ei tarkene olla niin paljon.)

Tänään olen voinut olla Näkymättömän tytön rentouttavassa seurassa, ja vaikka pitkä viikonloppu tai mikälie oli poikinut kahteen kolmesta kohteestamme ovilapun, jossa pahoiteltiin tämän päivän kiinnioloa, näimme silti rusokirsikat kukassaan ja joimme vihreää jasmiiniteetä kuuportin luona ja kävimme Valtterin kirppiksellä ja löysin kirjavan amerikkalaiskankaan ja kaksi paitaa Vompsulle, sinisen mukin ja vihreän kannun ja oranssin lankakerän isoäidin neliöihin. Kävimme myös vessassa, jonka ovessa luki katalysaattori. Hmm. Ja nyt sataa oikein roimasti, istun kotona ja juon yrttiteetä ja tunnen väsymystä, hyvää voipumusta. Ystävältä ulkomailta on tullut pitkä kirje, lähennymme, se tuntuu hyvältä. Ja ehkä tänne Helsinkiin järkkäytyy decoupage-ilta, se kuulostaa hauskalta kuin mikä.

Antibioottikuurista on jäljellä enää neljä tablettia: tämäniltainen ja huomiset kolme. Varpaassa on vielä vähäsen mätää, mutta aika pienesti, ehkä se siitä, antibioottivoidettakin on vielä vaikka kuinka. Ihastumislevottomuus alkaa hitaasti kulua, haalistuu päivä päivältä, ehkä törmäsin askarruttavaan ilmeeseen ja ihmiseen vain vääränä päivänä, ovulaatiohetkellä. Alan nimittäin unohtaa ilmeen, ja voi olla, että parin kuukauden kuluttua olen sullonut koko levottomuuteni niin syvälle tiedostamattomaan, että hämmästyn, jos jokin muistuttaa minua siitä. (Kokemukseni mukaan vain toinen vastaavanlainen ihastuminen nostaa pinnalle edelliset, ne ovat ilmeisesti teineisyydessään muuten liian kiusallisia käsitellä. Tai sitten ihastumistekstin lukeminen.) Silti jotakin kummallista on noussut pintaan, tietty valveisuus, suurempi kuin ennen, näen taas Vompsun ja itseni erillisinä, hyvin kaukaisina, vähän samalla lailla kuin seurustelun alussa, ymmärrän taas kipeästi suhteen haurauden ja sattumanvaraisuuden, sitoutumisemme haavoittuvuuden. Ja tunnen syvää surua Vompsun puolesta, surua siitä, että hän on päättänyt elää minun kanssani, koska olen välillä aika mahdoton. Tai eihän hän näe sitä mahdottomuutta, paitsi ehkä sotkuisuuden ja huolettomuuden. Jos hän näkisi vapaudenkaipuuni muutenkin kuin sellaisissa eleissä kuin kieltäytymisessä vihkisormuksen kantamisesta, hän ei ehkä olisi uskaltautunut suhteeseen kanssani. Kun yritän puhua asiasta, hän vain sanoo, että kyllä häntäkin välillä vituttaa olla minun kanssani. Ymmärrän sen paremmin kuin sen, kun hän välillä sanoo, että hänen on hyvä olla kanssani. Ja silloin saatan pelästyä ja tulla hyvin surulliseksi, koska en ymmärrä sillä hetkellä, mikä meitä pitää yhdessä, ellei sitten tottumus tai itsepäisyys. Ja joinakin päivinä vain nauran ja ajattelen, että kaikissa ihmisissä on hyvät ja huonot puolensa ja että kumpikin meistä katsoo aika montaa toisen ärsyttävää piirrettä läpi sormien ja molemmat ovat kuitenkin myös mukavia monin tavoin, vaikka kumpikaan ei olekaan erityisen viehättävä eikä älykäs, menestyvä eikä haluttava.

Mutta varmuus on kadonnut, ja se tekee vähän surulliseksi ja levottomaksi, valppaaksi.

Onneksi kesäasiat ovat enimmäkseen rauhoittavia, kuten vesijuoksu ja palstan perkaaminen. Mutta jotenkin toiveikkuuden puuska on lasehtinut surumieleksi kaikista kukinnoista huolimatta. Kaipa se on vain tätä, että itse pysyy ongelmineen ja möykkyineen samana, vaikka elämä alkaakin hitaasti kääntyä uuteen suuntaan. Sen haluaisi kääntyvän nopeammin, haluaisi puhaltua tuulten mukana useiden kaupunkien ja ehkä valtamerienkin yli, mutta elämä ei toimi sillä lailla, ja silloinkin kun niin käy, siitä on vaikeaa iloita, enimmäkseen on vain tuskallisen hereillä ja ilman merkitysvarmuutta.

Mikä edes olisi ihannetila: Varmuusko? Ei se siltä tunnu, koska useimmiten se tarkoittaa sokeutta. Valve? Se taas sisältää suuren määrän tuskaa, voiko sitä jaksaa kantaa? Olen halunnut kantaa sitä kaikkea, mutta sitten jotakin tapahtui ja ajauduin vale-varmuuteen. Ehkä ihannetilalla ei ole edes väliä, on tämä tila tässä ja nyt, on alkukesä. Huomenna on viimeinen lauantai töissä tällä erää. Seuraavan kerran, kun menen lauantaitöihin, opiskelen jo hieromista.

Ollapa kärsivällinen, mutta haluan tanssia, heittäytyä, tempautua. Onhan sentään kesä.

Kosminen kompostikehä

Olipa hyvä, että järkeilin antibioottien olevan semmoinen hevoskuuri, että voin ihan hyvin viedä tulehtuneen varpaani maaseudun mullanheittelyyn ilman suurempaa vaaraa. Varvas voi nimittäin hyvin, ja mikä tärkeämpää, muukin kroppa on tyytyväinen järjestelyyn. En sentään uskaltaudu kaivamaan moreenimaata sandaali jalassa (ohjeisiin kuuluu, ettei ihottuma saa myöskään hiota, eli pidän paljasta jalkaa sandaalissa ja toinen jalka komppaa samaan tyyliin). Sen sijaan punon kohopenkin viereen ympyriäisen kompostikehän lepästä, jonka risusavotoin varaston ja puuceen välistä. Siitä vierestä on kätevää neuvoa Vompsua ja Välittäjää, jotka huhkivat kaivaen ensin kuoppaa ja kasaten sitten risupatjaa, lantaa, vanhaa lehtikompostia ja viimeksi kuopankaivuumoreenit suureksi keoksi. Välittäjän vauva tuhisee vaunuissa eikä juuri häiritse hommia.

Mikä ilo tehdä työtä ympäristössä, jossa aineksia on saatavilla runsain mitoin! Lantaa saa naapurin hevoselta ilmaiseksi, vanhaa lehtikompostiakin on kokonaisen vallihaudanmittaisen kohopenkin aineksiksi ja moreenimaa on helppoa kaivaa. Tämä on jotakin aivan muuta kuin kaupunkiviljely, jossa saa metsästää ruohonleikkuumuhmua sitkeänä sissinä öisin puistoistakin, ja jossa viereisiltä hevosilta saa kyllä paskaa, mutta se maksaa kympin säkki.

Aluksi tuntuu vähän pelottavalta, kun naapurin tyypit, jotka sentään ammatikseen kasvattavat yrttejä, tulevat kuikuilemaan aidan yli ja ihmettelemään kohopenkkiä. (Kehä on siinä vaiheessa vielä maahan tökittyjä tukiseipäitä.) Mutta vähitellen alan rentoutua, koska eivät he sittenkään tunnu tietävän kohopenkkiviljelystä. Jotenkin tuntuu vähän hassulta neuvoa sillä lailla viljelyasioissa, kun naapurissa olisi alan ammattilaisiakin... No, ainakin penkistä tulee hulppea! Koska moreenia kaivellessa maasta on noussut useita järkälemäisiä lohkareita, päätämme reunustaa kohopenkin vielä kivin. Ne vasta lämpöä keräävätkin! Siitä tulee todella kurkkujen ja tomaattien suosikkipenkki. Kun kiviä on ladottu reunukseksi penkille, se muistuttaa aivan komeaa muinaishautaa. Ihailemme penkkiä ja Välittäjä on riemuissaan myös kehästä, jonka punoin. Se tuntuu vähän hassulta, koska en osaa ajatella kompostikehän punomista erityisen vaativana tehtävänä, ja olisin kyllästynyt puolikuoliaaksi vain toisia komentaen. Maallahan on kuitenkin parasta, että voi väkerrellä vaikka mitä! Toki kehä onkin mainion näköinen, oikein sievän pyöreä ja käsintehdyn näköinen, kun matskuna ei ole pajupiiskoja vaan juuri savotoidut lepänoksat lehtineen kaikkineen. Kehä muistuttaa etäisesti jonkin kaukaisen pakanauskonnon uhriaitausta.

Kun lähdemme sitten yöpyneinä ja kävelleinä ja nokkos- ja vuohenputkiruokia kylläisinä päivää myöhemmin kohti kotia, unohdamme kameran. Se taitaa olla melkein hyvän retken merkkikin, että kamera unohtuu lopulta. Se osoittaa, että melkein kaikki on annettu... Vauvaparka varmasti helpottuu kovasti, koska se alkoi pari kertaa itkeä, kun ensin hyvin sujuneen kontaktin innostamana imitoin sille ensin veteen loiskahtavaa Linnanmäen vuoristorataa kirkumisineen ja sitten vähän myöhemmin lehmää matalasti mylvien. Välittäjä kyllä vain naureskeli, että ehkä vauvaa hämmästyttää se, kun se on tottunut aikuisten olevan järkeviä ja hillittyjä ja vastuullisia, ja nyt sitten vieraina olemmekin Vompsu ja minä kova kikatus ja kirkuna ja pelleily päällä. Vähän kuin kutsuisi rekallisen mölyapinoita kotiinsa, tuumin itsekseni myhäillen. Kaipa sellaiseenkin tottuminen on vain hyväksi. Normaalioletukset ovat yleensä aika ahdistavia, ja siksi on hyvä nähdä riittävästi kummallisuutta voidakseen sitten myöhemmin päättää, ettei tarvitse torsota itseään vain ollakseen jokin hämärä "normaali".

Takaisintulomatkalla bussia pitää vaihtaa Porvoossa. Koska meillä ei ole kiire, jäämme sinne pariksi tunniksi, kävelemme kai kaikki vanhan Porvoon kujat läpi ja ihailemme kerrankin järkevän kokoisia (eli tarpeeksi pieniä) puutaloja. Kameran puuttuminenkaan ei jaksa harmittaa. Kovin pitkään Porvooseen ei kuitenkaan huvita jäädä, sillä mystisesti kaikki kahvilat tuntuvat sulkeutuvan iltakuudelta. Mitä ihmettä? Eikö juuri iltaisin olisi paras hetki istua ja hörppiä yrttiteetä ystävien kanssa kahvilassa?

Nyt kotona tuntuu ihmeelliseltä. Itse asiassa koko Helsinki vaikuttaa kummallisen suurikokoiselta ja asutulta kaiken maaseudun vehreyden ja hiljaisuuden ja pienten möksien ja Porvoon pittoreskien pikkutalojen jälkeen. Arabianjasmiinin nuppukaan ei ole petollisesti auennut poissaollessamme, ja huomenna on taas uusi päivä pyöräillä pellolle ja antaa tuulen tanssittaa hiuksia, kaivaa maasta pari paakkua sitruunakissanminttua ystävälle vietäväksi.

Ihmeellistä, miten hyvältä elämä juuri nyt tuntuu.

Joku toinen herää

Olemme lähdössä maalle, haluan sinne ja kaikille on ookoo, etten sitten kaivakaan multaa, vaan ainoastaan huutelen kauempaa ohjeita varjellen varvasparkaani. Tai oikeastaan varvas ei tunnu enää niin paralta, antibiootit alkavat selvästi vaikuttaa. Turvotus ja punoitus on laskenut, nyt kun vielä mätärakkulat kutistuvat, se alkaa taas vaikuttaa varpaaltani eikä joltain lihailmapallolta. Mutta muuten kehoni on muuttunut joksikuksi toiseksi. Maku suussa on erilainen, kitkerä. Huimaa vähäsen.

Ainoastaan aamulla täysin hereille hätkähtäminen ilman välittävää transsia tuntuu tutulta.

Tuntuu vähän pelottavalta, kun suu maistuu niin vieraalta. Ei vieraalta samalla lailla kuin silloin kun on aloittanut suhteen jonkun vieraan ihmisen kanssa tai yöpynyt voimatta pestä kunnolla hampaitaan tai krapulassa. Silloin omaan makuun sekoittuu vain jotakin kummallista. Mutta nyt oma maku on kadonnut, on vain vieras maku.

Silloin kun vielä ajattelin, että erikoistuisin filosofiassa henkilöidentiteettiin tai persoonalliseen identiteettiin, eli siihen, mikä juuri tarkalleen tekee itsestä itsen - myöhemmin hylkäsin aiheen kiukkuuntuneena siitä, että tuntui niin tyhmältä tivata, mikä tarkalleen, miksi se olisi vain jokin tietty asia, ja koska ehdotukset siitä, mikä identiteettiä kantoi, olivat niin puhuvaapäätä: muistia, mieltä, ja sitten ehkä vain vähän mausteeksi temperamenttia ja luontaisia taipumuksia - en kai lukenut mistään opuksesta tällaisesta asiasta, mausta suussa. Tai keho- tai liiketajusta. Tai siitä, että hahmottaa omat ruumiinosansa omikseen. (Mutta sekin on tärkeää, sen saa selville, kun lukee Oliver Sachsia.)

Kuitenkin nyt minusta tuntuu, että tämä on aika oleellista, tämä vieras maku suussa. Se saa minut tuntemaan, että olen joku toinen. Tietysti tiedän, että kyse on vain antibioottikuurista. Vieras maku suussa on sen sormeilua siinä missä varpaan turvotuksen ja tykytyksen laskeminenkin. Yksikään oikeusistuin ei lukisi minua syyntakeettomaksi käyttäytymisestäni siksi, että minulla on vieras maku suussa tai antibioottikuuri.

Mutta entä minä itse? No, olen vähän kammottunut.

G. H. Mead kirjoittaa jossakin kohdin tekstikorpusta, että jalan menettäminen ei muuttaisi ihmisen identiteettiä, tekisi tästä toista ihmistä. Minusta se ei voi mennä niin. Koska en koe, että tärkeää on vain se, minkä nojalla voidaan olla sitä mieltä, että tämä heräävä on sama minä, joka meni eilen nukkumaan, vaan myös miten se itseys tai identiteetti ilmenee, miltä se tuntuu. Minusta tuntuu, että sitä olisi aika vaikeaa erottaa tarkasti tuosta "tämä on sama keho kuin tuolla viisivuotiaalla, jota kuva esittää". Toisin sanoen, olen haistavinani taas jälkiä mind-body -erottelusta. Tai substanssin ja tyylin erottelusta. Ja aargh, että se on raivostuttavaa.

Toki kyse lienee vain sävyerosta tässäkin. Hyväksyn esimerkiksi, että tämä nainen on mummu, vaikka olenkin (ristiriitaista tai ei) sitä mieltä, että hän on eri mummu kuin se, joka hoiti minua ollessani lapsi. Jokin on muuttunut niin paljon, että jatkumo säröilee. Eikä vain muisti, joka kieltämättä on kuihtunut, vaan myös tyyli. Esimerkiksi tyyli kohdella toisia ihmisiä. Enkä osaa ajatella, että hyväksymäni "tämä nainen on mummu" kertoo filosofisesta henkilöidentiteetistä, mummusta metafyysisenä oliona, ja "hän on eri mummu" jostakin toisesta oliosta, jostakin psykologisesta identiteetistä. En vain halua erotella niitä toisistaan. En näe syytä sellaiselle erottelulle. Hmm, ehkä minun pitäisi nähdä, koska taatusti sanon jotakin aika hassua, nimittäin että ihminen on sama ja eri kuin ennen. Ei, ei sittenkään. Jos ihminen hahmotetaan prosessina, muodonmuutoksina, ei kai tuossa ole mitään hassua.

Ääh, ehkä pitäisi olla kirjoittamatta näitä sekopäisyyksiä. Joka tapauksessa, koska kaikki tuo identiteettipuhe on niin hämärää, en vakavissani usko mihinkään erilliseen, itselliseen metafyysiseen itseen. Ja jos sitoisin itsen johonkin, niin ehkä kehoon. Jos Vompsun ja minun mielet vaihtaisivat paikkojaan yön aikana, seurauksena lienisi silti kaksi psykoosipotilasta, joilla on varsin vähän tekemistä illan väsyneiden mutta kohtalaisen selväpäisten tyyppien kanssa. Kehon voisi silti tunnistaa ulkopuolelta. Mutta kuka toisaalta tahtoo identiteetin määritelmän, jossa tunnistaminen tapahtuu nimenomaan ulkopuolelta ja jopa asianomaisen sanaa vastaan...

Hitto, ei voi olla totta, että väännän tätä nyt.

Minun piti kirjoittaa vieraasta mausta suussa ja siitä, miten tunnen itseni joksikuksi toiseksi.

Kaikesta huolimatta lähdemme siis maalle, ja se kuulostaa mukavalta retkeltä, keitä lähtijät sitten olivatkaan.

Varvasräjähdys saa lääkkeet

Kun äiti näkee räjähtäneen varpaani maalausurakan jo loputtua, häntä ei enää pidättele mikään. "Sinä menet NYT lääkäriin." Nurisen, että on sunnuntai, enkä koe kuoleskelevani sitä tahtia, että joutaisin päivystykseen. (Uuh, voin vain kuvitella, millaista porukkaa siellä on sunnuntaina kauniin ja lämpimän kevätlauantain jälkimainingeissa.) "Sinä menet Mehiläiseen, nyt. Minä maksan." Äidille on vaikeaa sanoa vastaan, kun hän saa jotakin päähänsä. Maksoi mitä maksoi, minun jalkani on hoidettava heti kuntoon. Niinpä menen Mehiläiseen yltä päältä maalissa, jonka sävy on nimeltään suureellisesti Palace.

Yhdeksälläkymmenelläneljällä (!) eurolla lääkäri puhkaisee mätäpaiseet ja tiristää mädän ulos ja liimaa laastarin ja kirjoittaa kaksi antibioottireseptiä, sisäisen ja ulkoisen. No, osan rahasta saa sentään takaisin Kelasta. (Ei minulla tietysti mitään kela-korttia ollut mukana.) Puutarhatyöt ja muut mullanmyllerrykset on kielletty pariksi päiväksi, mutta uimassa saa käydä. Paha kyllä meidän pitäisi mennä huomiseksi ja ylihuomiseksi puutarhatalkoisiin ystävän möksälle Pernajaan. Jaa-a, haluan kyllä lähteä enkä tunne itseäni sairaaksi ollenkaan. Ehkä jos en itse sotkuttaisi mullassa, vaan olisin vain päällysmiehenä komentelemassa...? Mutta kun rakastan muokata, käännellä ja tasoitella, miten ihmeessä maltan pysyä sivussa? Hemmetin koipi!

Äh, pitää odottaa, että Vompsu tulee töistä kotiin, niin päästään neuvottelemaan ja pähkäilemään asiaa.

Sinänsä kyllä ihan hyväkin, että tähän väliin syön antibioottikuurin, josko se vaikka hieman hillitsisi elämänvoimaani. Yleensähän kuuri väsyttää. Se voisi nyt olla ihan hyväksikin... josko vaikka pikarauhoittuisin. Vähän kyllä epäillyttää, voiko sellaista tapahtua. Ehkä elämässäni on vain tapahtunut taas niin voimallinen jumien avautuminen ja uuteen suuntautuminen, että se pyyhkäisee minut jonnekin tuntemattomaan. Eikä silloin voi rauhoittua, vaikka voikin pysyä hyväntuulisena ja tilanteen tasalla ja koettaa kestää omituisia reaktioitaan. Ei, silloin on valpas. Ehkä levollinen, muttei erityisen tietoinen siitä, missä on, vaikka tietääkin, minne liikkuu.

Au, varvas jyskyttää, puhkottu jalkaparka. Lääkäri sanoo, että jos tällaista tulehdusta ei hoideta ajoissa, seurauksena voi olla tulehduksen leviäminen jalkapöytään ja sitä myöten jalkaruusu. Kuuntelen sitä vähän alistuneena ja korvat luimussa ja mietin, että vai niin, sillä lailla siis kävi ennen antibiootteja, ihmiset saivat jalkaruusun. Se saa minut päättämään, että syön antibiootit ihan kiltisti, vaikka hengitys ja iho sitten tuoksuisivatkin väärältä ja olisin väsynyt viikon tai kaksi.

Maalari maalasi taloa...

Parasta tämänhetkisessä elämässäni on sen yllätyksellisyys. Kuten tämä työkeikka, työhuoneen maalaaminen. Luulin maalin olevan vaaleansinistä, sellaisesta oli etukäteen puhe, mutta se olikin vaalean possupinkkiä. Luulin, että minulle menee yöhön asti, mutta pääsinkin kotiin jo yhdeksän aikoihin ja sain työn paljon edemmäs kuin olisin kuvitellut. Minulla oli näet apulainen, vaikken ollut sitä arvannutkaan. Apulaisen työtyyli oli toinen kuin omani: nopeasti vaan! Ja niin syntyi jälkeä!

Minä olisin varmasti kasvanut kiinni seinään maalitelan välityksellä, olen sen verran haaveellisessa tilassa, vaikka koetankin antaa sille kenkää ja leimata sen räikeänpunaisin kissakirjaimin: KUVITTELUA, LUULOA, SPEKULAATIOITA. Ääh, tunnen itseni pöljäksi, olen nähnyt eroottista unta toisesta miehestä kuin Vompsusta ja ahdistuin siitä älyttömissä määrin. Vompsusta se on vain helpottavaa, koska hän tuntee nyt itsensä vähemmän roistoksi omien unelmiensa takia. (En tietenkään kerro yksityiskohtia enkä kenestä on kyse, koska en halua Vompsun kiduttavan itseään niillä.) Olen kyllä sanonut Vompsulle jo aiemminkin, että turha niistä mielteistä on pillastua ja tuntea itseänsä roistoksi, mutta yhtäkaikkisesti Vompsu on tuntenut niin, koska olen itse onnistunut tähän saakka kanavoimaan seksuaalisuuteni täysillä kohti häntä ja tuo vastavuoroisuuden puute on kiusannut häntä. No, nyt en selvästi onnistu enää tässä ainakaan mielikuvituksen suhteen. Normaaliahan se kai onkin pidemmän päälle seukatessa.

Erityisen hullunkurista on, että juuri kun tein Facebookissa kyselyn, jossa kysyttiin, olenko ihastunut, ja vastasin, että ei, ja että onneksi en, koska en vielä silloin tuntenut näin, maailma kiskaisee maton helpotukseni alta ja päng, enkö vain olekin täysin kyvytön työntämään yhtä ilmettä pois mielestäni. Hullunkurisinta on, että kuten kai aina tällaisten ilmeiden ja eleiden kanssa, en nytkään osaa tarkalleen sanoa, miltä toinen näyttää tai kuulostaa. Pystyn palauttamaan mieleeni vain sen ilmeen ja sen laukaiseman tunteen itsessäni, sen käsittämättömän levottomuuden ja riemun ja seinätkaatavan vapauden kuohunnan, jota mikään järkevyys ja turvallisuuden arvostaminen ei tunnu liikuttavan pätkääkään. Se kuohunta on jotenkin ihanaa mutta samalla vaarallista. Ja tuntuu kuin itse todella jakautuisi kahteen puoleen: toisaalta on hyvä, kiltti ja järkevä nainen, joka osaa sitoutua ja ajatella asiat empaattisesti toisten kannalta ja tuhahtaa ihastumisille, ja sitten toisaalta on se nainen, joka on ketunvalpas ja täysin hereillä ja vailla kunnioitusta sovinnaista moraalia kohtaan, koska tämä tässä on tämä ja tässä ja nyt, ja tämä ja tässä ja nyt on tärkeämpi kuin muut asiat jossain muualla tai muiden mielissä.

Niin, en ihan turhaan mieltynyt juuri niihin esteetikkoihin, jotka haluavat tuoda seksuaalisen tai eroottisen mielikuvituksen estetiikan keskiöön sen sijaan että se kiellettäisiin "moraalittomana" tai "liian pyyteellisenä olemaan esteettistä". Jokin minussa ei vain asetu eikä kesyynny, ja minusta sen pitääkin pysyä tällaisena. En ole suostunut pitämään sormustakaan kädessäni, en halua olla mitään polttomerkittyä karjaa, en ole säyseä enkä vaistojani menettänyt, se on aivan liian arvokasta ainesta, aivan liian intensiivistä havahtuneisuutta tullakseen hukatuksi sovinnaisuuden tai ristiriidattoman kiintymyksen tai minkä hyvänsä takia. Mutta on kyllä hauskaa seurata, miten tavattoman intensiivinen hetki ikään kuin valuu ympärilleen ja aiheuttaa siellä, toisaalla, hajamielisyyttä ja haaveellisuutta. Ihan totta, voisin melkein liimautua seinään tela kädessä. Siinä kohdin en ole kovinkaan hyvin valveilla enkä läsnä.

Tunnen itseni vähän hassuksi niin haaveillessani jostakin, minkä toteutumisesta tuskin ilahtuisin lainkaan. Ja toisaalta pysyn toiveikkaana: olen tavannut monta äärettömän viehättävää ihmistä, ihastunut heihin ja sitten ystävystynyt heihin mutkattomasti ja milloinkaan asioita millään konkreettisella hankaloimatta. Heidän kanssaan vain olen ystävänäkin enemmän läsnä, ei siitä mihinkään pääse, he ovat opettaneet jotakin hyvin tärkeää ihmisistä ja ihmissuhteista sillä lailla hätkähdyttäessään hereille. Ja sitten on niitäkin, joiden kanssa olen antautunut johonkin konkreettiseenkin (no, kylläkin silloin kun minulla ei ole ollut itselläni suhdetta) eikä sekään ole ollut mikään katastrofi vaan ystävyys on pysynyt, ehkä jopa syventynyt, tullut hyväksyvämmäksi ja hyvin intensiiviseksi luottamukseksi. Kummallista, miten oikeastaan vain ne suhteet, joihin molemmat ovat koettaneet sitoutua ainoana suhteena, ovat päättyneet niin kirvelevään pettymykseen, että toisen näkeminen saattaa tuntua vaikealta. Tuntuu vähän hurjalta ajatella näin, kun on mennyt kuitenkin naimisiin. Huh. En haluaisi satuttaa ketään, en haluaisi itselleni tuumaakaan valtaa satuttaa ketään.

Haluaisin kulkea maailmassa kuin sammalilla, ilman kenkiä ja äänettömästi, vahingoittamatta. Miten se sovitetaan yhteen sen tanssin kanssa, jonka suhteen kukaan ei kysy minulta, haluanko osallistua, joka vain tapahtuu? No, toisaalta, niin kauan kuin se tapahtuu vain ilmeiden ja eleiden tasolla ilman fyysistä kosketusta, se ei toivottavasti saa kauheaa vahinkoa aikaan. Mutta en voi olla miettimättä, että enkö nyt suuntaudukin maailmaan toisella tavalla? Ja joudun vastaamaan: kyllä vain, totisesti suuntaudun toisella tavalla...

Todennäköisesti mitään ei tapahdu, ihastus laantuu. Ehkä olen turhaan huolissani ja mietin, voinko luottaa riittävästi siihen, että osaan ottaa etäisyyttä, jos tarve vaatii. Olen todistettavasti ollut siinä aika kehno aiemmin, mutta ehkä olisin jo oppinut jotakin itsehillinnästä? Ah, ja tietysti tunnen itseni viheliäiseksi roistoksi epäillessäni omaa itsehillintääni. Mutta parempi kai kuitenkin, että olen tietoinen mahdollisista vaaroista kuin että vain syöksyn suinpäin ja itseäni luotettavaksi vakuutellen vaikeuksiin?

Tänään maalausurakka jatkuu ja nyt onkin urakan suhteen enää kevyt päivä: kattomaalin ja seinämaalin rajan teippaaminen ja seinän yläreunan telaaminen.

Varvasräjähdykseni on myös saanut nimen: kynsivallin tulehdus. Siihen kuulemma määrätään yleensä antibiootti, mutta kun oma tulehdukseni tuntuu olevan laantumaan päin ja olen monet kerrat saanut pahat ihottumat antibioottikuurin jälkeen, koetan nyt ainakin jonkin hetken katsoa ja vartoa, josko tuo varvasräjähdys menisi ohi ihan itsekseenkin. Jotenkinhan ne ovat parantuneet ennen antibioottejakin, eikö vain? Eikä antibiootteja ole ollut käytettävissä kovinkaan kauan.

Nyt pitää mennä, työmaa odottaa.

Tulehdus ja väsymys

Kummallista, miten jokin ihan pieni tulehdus voi vetäistä olon äkisti väsyneeksi. Mitä silloin tarkalleen tapahtuu? Voiko kutina, kirvely, tykytys ja turvotus yhdessä ainokaisessa varpaassa tosiaan olla näin rasittavaa? Olen lätrännyt jalkoihin kertakäyttöistä sienilääkettä ja jalat tuntuvat samalta kuin kädet decoupagen jälkeen: niitä peittää tasainen, ohut, narskuva kalvo. Kenties tulehdus on jumalten rangaistus siitä, että unohdin desinfioida jalat yksi päivä maauimalassa. Ehkä pitäisi viisastua ja alkaa käyttää läpsykkäitä. Ongelma vain on, että tunnun aina unohtavan ne altaan reunalle. Olen kadottanut sillä tavalla jo parit läpsykkäät. Ja vaikken kadottaisikaan niitä ja hakisin ne löytötavarahuoneesta, mitä hyötyä niistä on, jos kävelen kuitenkin aina altaasta pois ilman niitä... ääh.

Voisin saman tien tilata uuden pään. Jos päitä nyt myytäisiin jossakin. (No, ehkä se ei sittenkään olisi hyvä idea. Ehkä uusi pää ei olisi innostunut nykyisistä suunnitelmistani ja esimerkiksi heittäisi langat roskiin ja peruisi hierojakoulun ja palaisi yksinomaan teoreettisiin asioihin. Uusilla päillä on kokemukseni mukaan tapana tehdä tuollaista. Vanhemmiten päät käyvät leppoisemmiksi ja käytännöllisemmiksi.)

Onneksi mies sai ystävältään Spotify-kutsun, joten voin maata jalkaparka koholla ja kuunnella lempikappaleita kymmeninä eri versioina. Kuka olisi ikinä arvannut kaksikymmentä vuotta sitten, että jotakin tällaista voisi olla? Toisaalta pidän siitä, että voin itse tehdä soittolistan ja valita siinä kaiken, mutta arvatenkin kyllästyn Spotifyhin nopeammin kuin last.fm:ään, joka on harmillisesti käynyt maksulliseksi. Lastiksesta sai koko ajan uusia suosituksia, jotka ainakin minulle avasivat ihan uudenlaisen musiikin maailman. Oikeastaan vasta lastiksen myötä aloin hahmottaa, miksi en pidä perusrokista ja -popista: en pidä kapuloilla lyötävistä rummuista, kämmenellä läpättävissä rummuissa on paljon sympaattisempi, sydänmäisellä tavalla nielaiseva ääni. Tajusin ensimmäistä kertaa pitäväni myös siitä, että laulajan ääni kuuluu selkeästi, pistää esiin musiikista.

No, ehkä Spotifyn myötä tulee lisää oivalluksia.

Olo ei vain oikein tunnu oivaltavalta tänään, vaikka tietysti jokaisessa hetkessä olisi mahdollisuuksia vaikka mihin... makaan ja kuuntelen musiikkia ja olen äkkiä hyvin väsynyt ja vähän alakuloinenkin.

Ihmeellistä tuntea tällä lailla väsymystä kaikkien voimaa säteilevien päivien jälkeen. Ehkä se on vain eilinen punaviinilasillinen tai sitten tulehdus. Nautin tästä uneliaasta ja hieman surumielisestä olosta, koska vaikka surumielisyys tuntuukin tutulta, uneliaisuus on itselleni aika vieras asia. Yleensä minun on vaikeaa nukahtaa ja herään täysin virkkuna, enkä sillä lailla valvota itseäni väkisin, jolloin joutuisin iltaisin tällaiseen tilaan. Mutta näin yllättäen se tuntuu aika hauskalta kaikessa outoudessaan.

Ei hanamia, mutta toisia oivalluksia

Meillä oli maanantaina suhteen vuosipäivä. Kirjoitin sen facebookiinkin ja sitten yksi ystävä kysyi, että mikä vuosipäivä, ja kun vähän mietin, jouduin toteamaan, että kaipa seurustelun, vaikka vastaus ei oikein tyydyttänytkään minua. Olimmehan Vompsun kanssa tunteneet toisemme kuitenkin jo pari vuotta ennen kuin aloimme maata keskenämme ja alusta lähtien oli kai molemmille selvää, että välillämme kulki jonkinlainen sähköinen linja, jota pitkin toisen ilmeet ja eleet siirtyivät omaan tietoisuuteen poikkeuksellisen vahvoina, siinä määrin, että saattoi unohtaa itsensä toisen kanssa keskustellessa. En jotenkin hennonut kirjoittaa Facebookiin, että vuosipäivä juhlisti konkreettisen seksin alkamista. Se olisi kuulostanut aika morbidilta. Kirjoitin kuitenkin, että kaipa seurustelun, vaikkemme me aluksi kaavailleetkaan, että alkaisimme seurustella, mutta että kai se aina menee niin ihmisillä. Tai ainakin minulla menee. En ole koskaan halunnut seurustella, niin vain käy. Ei huonompi juttu, toisaalta. Mutta kolme vuotta sitten tunsin kyllä oloni jotenkin kummaksi: toisaalta olin ihmeissäni siitä, miten voimakkaasti reagoin kaikkeen ja toisaalta tunsin itseni ilkeäksi seksituristiksi, joka matkasi vieraaseen kaupunkiin runsaasti nuoremman miehen luokse ja tämän alkaessa kysellä, mitä sitten tapahtuisi, vastaili vain, että on parempi, ettei ainakaan mitään kiintymistä tapahdu. Olin vielä ihan liian rikki aloittamaan suhdetta, mutta niin kyllä oli Vompsukin. Minä olin rikki edellisestä suhteestani, Vompsu siitä, ettei kukaan halunnut suhdetta hänen kanssaan.

Ja mitä sitten tapahtui? En osaa tarkalleen vastata. Vompsu halusi tulla vastavierailulle, ja siinä vaiheessa huokaisin ja annoin periksi ja ajattelin, että katsotaan nyt sitten, mitä tästä tulee. En ole kovin hyvä sanomaan ihmisille, että näiden pitäisi suksia kuuseen tai että haluan vielä tasapainoistua ja itsenäistyä lisää ennen kuin syöksyn suhteeseen kenenkään kanssa. Hieman yli puolen vuoden päästä Vompsu muutti luokseni käytyään sitä ennen toisesta kaupungista joka viikonloppu (minä en voinut matkustaa sinne, koska olin lauantaisin täällä töissä). Olin asiaankuuluvan ahdistunut, mutta tiesin, että ahdistukseni liittyi enemmän siihen, miten edellisessä suhteessa oli käynyt, kuin siihen, mitä oli tapahtumassa. Enkä halunnut silloinkaan antaa peloilleni valtaa.

Kaikesta tästä juhlinnan syyn epäselvyydestä huolimatta juhlimme eilen vuosipäivää, koska maanantaina Vompsulla oli kaksi lääkäriä ja työ, ja silloin ehdimme vain pikaisesti vesijuosta yhdessä lääkäriaikojen välissä. Koska rusokirsikat kukkivat Kumpulassa ja Annalassa, päätimme tehdä pyöräretken Roihuvuoren japanilaistyyliseen puistoon. Keitimme mukaan valkoinen kruunu -oolongia termokseen, sen parempaa teetä en keksinyt, kun olimme jo aamulla hörppineet ihanaa keltaista teetä, ja halusin jotakin muuta. Sencha oli harmittavasti loppunut. Kukicha olisi ollut täydellistä, mutta sitäkään ei juuri nyt ole, ja haluaisin juoda vanhat pois ennen kuin ostan uutta.

Puisto oli aivan mahtava! Se piiloutui kerrostalojen väliin, mutta sen sisällä oli helppoa siirtyä jonnekin aivan toisaalle. Rusokirsikat olivat vielä nupullaan, joten jäimme paitsi klassista hanamia. Teenkin joimme penkillä istuen sen sijaan että olisimme nojailleet selkiä kukkivien rusokirsikoiden runkoihin. Mutta ei lainkaan hassumpaa sekään - selkämme takana oli tiheikkö marjakuusta, jonka suojassa oli ainakin talitiaisen ja varpusen pesä. Poikaset pitivät meteliä ja vanhemmat kuskasivat syötävää. Lennon varjot leikkasivat hiekkamaahan alkukesän kuvion. Puistossa oli paljon koettavaa. Siellä oli monia rakenteita, joista olen aiemmin lukenut vain ympäristöestetiikan teorian yhteydessä: kuunportti, kivinen mainingeille haravoitu meri, vekille taitetut pitkospuut. Kun huudahtelin ilosta näistä asioista, Vompsu intoontui kysymään, miksi ne on tehty näin ja näin, ja yllätyksekseni huomasin muistavani asiasta yhtä sun toista. Ja kun siinä selitin, tajusin taas konkreettisesti, miten lähellä hierojaksi kouluttautuminen on aiempaa tietäni, miten saumattomasti: kosketuskin on keino tuoda tähän-nyt, juurruttaa mieli uudestaan kehon tuntemuksiin. Monet ympäristöestetiikan pohdinnat koskevat ihan samaa asiaa.

Tuntuu hauskalta sillä lailla vierailla puutarhassa ja huomata äkkiä, miten paljon tietää erilaisista rytmin ja mittakaavan vaihdoksista, jotka auttavat näkemään sen, mitä on tässä ja nyt, uusin, innokkaammin silmin, haistamaan, maistamaan, liikahtelemaan kivenmurikan ympäri, kiipeämään ja laskeutumaan, pujahtamaan läpi, keskittymään askeliin, jottei astuisi sivuun astinkiviltä tai vain jyskyttäisi menemään suoraan pitkospuiden tehdessä vekin. Ja siinä kun ajattelin näitä apukeinoja muuttaa puistossakulkijan rytmejä ja hänen havaintonsa mittakaavaa, tajusin äkkiä, miten tavallaan vaikeuksiin ja vaikeisiin ihmisiin voisi suhtautua samalla lailla, muistuttaa itseään siitä, että kaiken muun lisäksi he auttavat itseä pysähtymään hetkeen tässä ja nyt ja kokemaan voimakkaasti, hahmottamaan omat toiveet rajoista ja niiden linjauksista, samoin rajattomuudesta ja asioiden soljumisesta. Hahmottamaan, etteivät omat toiveet ja maailma pidä yhtä.

Olen tietysti miettinyt tätä kehotusta aiemminkin, mutta en puutarhan estetiikan yhteydessä. Nyt kun saan sen suhteellistettua johonkin jo aiemmin tuntemaani ja hyödylliseksi kokemaani, on ehkä helpompi oikeasti ilahtua vaikeuksista ihmissuhteissa. Tai työelämässä, tai missä vaan.

On ihmeellistä istua kauniissa puistossa ja kuunnella lintuja ja mummoja ja muutamaa juoppoa ja kulkea kuunportin läpi ja kiertää kivisen zenpuutarhan alueen ympäri ja ihmetellä, miten kivenmurikkasaaret muuttavat luonnettaan, kun itse hieman liikkuu. En usko, että kokemus olisi yhtä vaikuttava, jos ei olisi lukenut nivaskoittain puutarhojen estetiikasta tai ei olisi miettinyt useita vuosia ennen kaikkea työvälineitä muokata kokemusta kohdentumaan siihen, mikä on tässä ja nyt. Ja toisaalta, voisihan se mennä pieleen toisinkin tavoin: niin, että sitten puutarhassa vain pedantistai kävisi läpi mielessään kaikki lukemansa teoriat ja tunnistaisi rakenteet näiksi-ja-näiksi ja jäisi kokonaan ihmetyksen ulkopuolelle. Mutta niin ei nyt käy. Kaikki aiemmin luettu sulaa saumattomaksi kiinnostukseksi, joka etenee määrätietoisesti kuin soraan haravoitu aalto ja pyyhkii eri puutarhan puolia.

Yhden kivisen saaren lipan alla kasvaa pieni yksinäinen orvokki. Lokki saapastelee yli elämänmeren kävellen vetten päällä. Vomponautti valittaa, että on vaikeaa olla zen, kun juopot mökästävät, ja vastaan huvittuneesti, että sekin taitaa kyllä on zen, että on mökästäviä juoppoja ja että heihin ärtyy. (Juopot ovat muuten aika tehokkaita tuomaan tähän ja nyt, ei ehkä hyväksyvällä tavalla, mutta kohtaamaan tämän hetken ja sen haasteet.) Rusokirsikoiden nuput ovat kovat ja kiinteät ja tummat ja sileät. Koivujen neonvihreä kiiltää kuin ilmaan heitettyjen paljettien ryöppy uhkaavan pilvenharmaan edessä.

Päätämme palata kesän hieman edettyä takaisin. Ei vielä sakuran aikaan, siihen on varmasti vain muutama päivä, ja olemmehan jo retkeilleet rusokirsikoiden alla tänä keväänä. Mutta myöhemmin, kun vihreä on syventynyt ja laajentunut. Ehkä kangasajuruoho soran laitamilla aikoo silloin kukkia? Ja silloin voisi mukaan pakata varovaisesti pyyhkeisiin käärittyinä tekemäni rakukupit, termokseen kukichaa tai senchaa, mukaan matchaa ja mocheja ja ostaa lähikaupasta soijajäätelöä ja lilliä matchaa siihen sekaan...

Vähitellen puutarhasta voisi tehdä vanhan tutun, johon liittyisi sama ihmetys kuin Fleminginkatuun: Miten erilainen se on talvella ja kesällä! Miten vähän aikaa sitten siinä kulkeminen oli epämiellyttävää, silmät veteen pieksävää! Miten erilaisia värejä nyt näkee kuin silloin! Miten erilainen on kävelyn tuntu tukevin talvikengin ja pyöreäpohjaisin sandaalein... Miten erilaista on, kun sade ja maa tuoksuvat.

Ihana sade

Tänään sataa taas ihanasti. Ensimmäiset merkit näkyvät, kun kuljen Erottajaa pohjoiseen. Tuuli puhaltaa valtavaa harmaata vuorta alhaalla alhaalla yksinäisten tummempien yläpilvien eteen. Pilvi on hyvin alhaalla, jyrisee. Ihmiset tapaavat kiirehtiä askeliaan tällaisissa kohdissa, ja ohitseni säntäileekin lounaskansaa molempiin suuntiin. Itse taas hidastan tahtiani, koska en halua kävellä päin liikennemerkkien pylväitä ja sen sellaisia, ja tiedän, etten kuitenkaan malta olla tuijottamatta taivasta.

Mannerheimintien kulmassa ensimmäinen pisara tipahtaa nenänpiille. Tuoksut pöllähtävät esiin porttikongeista, seinistä, asfaltista, ohikulkijoiden takeista. Kostea kantaa tuoksua. Kadun varrella seisova mies nostaa kauluksen pystyyn. Häivähtää se minullekin, entä jos flunssa ottaa uuden alun, mutta ei, en halua elää pelkoelämää. Tuijotan taivaita, hymyilen niille, komennan mielessäni lisää sadetta, nyt, lisää! En toki usko kenenkään kuulleen kehotusta, mutta alkaa sataa kovemmin ja sehän sopii. Koska olen päättänyt suhtautua hilpeästi kastumiseen, kävelen hitaasti ja nautiskellen ja kiskoen sieraimiini päihdyttävää kesäsadetuoksua, ja seuraan ihmisten taisteluita sateenvarjojen, kaulusten, talojen ulokkeiden kanssa. Mitä kaikkea ollaankaan valmiit tekemään, ettei iho kostuisi!

Hiukset ovat entisestään märät jo, allasmärät, suihkumärät. Ei ole pelättävää, paitsi fleece, se tuntuu märkänä ikävältä. Mutta ei ole puuskainen. En osaa siis huolestua. Jos on tyyntä ja paita märkä, ei pyöräillessä tule kylmä, ja pyörä on lähellä, jalassa lenkkarit, pyörälle voisi vaikka juosta. Mutta ei kiirettä. Ensin langat.

Olen luvannut itselleni muutaman langan Sypressistä. Haen ne, vaikka tulisi hirmumyrsky. Mutta en näe salaman salamaa, ainoastaan sateen ja sen sännättävät ja sisäänheittävät vaikutukset. Kiseleffin talon ovilla värjyy hermostuneita pystyeläimiä, jotka pälyilevät ulos. Ostan langat ja astun uudestaan ulos. Sade laantuu jo.

Hullunkurisinta on, että tiedän, että jos minulla olisi sateenvarjo, olisin levittänyt sen, ja sitten olisin ollut kiukkuinen kaikista niistä pisaroista, jotka menivät varjon alle, läiskähtivät farkkuihin. Jos minulla olisi meikkiä, olisin niin ikään hermostunut. Taitaa siten olla parempi, ettei kanna sateenvarjoa eikä meikkaa. Kyllä, ehdottomasti, niin nyt ajattelen. Kuljen iloisesti, on keveä hengittää ja riemuitsen ruohon ja puiden näkökulmaan pujahtaessani. Oi sade, sade, lätäköitä on ilmestynyt kuin taivaan paloja asfaltille, ne muuntavat kävelijöiden monotonista jaloittelua harppauksia ja hyppyjä ehdotellen.

Kun pääsen kotiin, virkkaan loppuun Vompsun aurinkohatun lierin. Lanka, jonka hain askartelukaupasta, onkin aika paljon vaaleampaa kuin hatun runko ja lierin alku. Se voisi tuntua konstikkaalta ja siten huonolta ratkaisulta, mutta olisi oma konstikkuutensa myös alkaa metsästää täsmälleen oikean sävyistä nyöriä - ilmeisesti erä on vaihtunut, kenties toimittajakin, koska kauppa oli sama ja viimeksi oli vain yhdenlaisia nyörejä ja niin nytkin, mutta tämä uusi onkin vaaleampaa ja tanakampaa. Siten totean vain, että onhan se konstailematonta sekin, että antautuu sattumalle. Tulkoon kirkas lierinreunus, siis. En ole tiennyt osaavani virkata tuosta noin vain omasta päästäni kaavoittaen aurinkohattua mutta eihän se ole ollenkaan vaikeaa. Pitää vain tarkkailla, miten haluaa muodon kehittyvän ja tutkia ja antaa mennä. Ei se ole oikeastaan sen vaikeampaa kuin astian muovaaminen savestakaan. Hattu on mukavan näköinen ja lierikin tuntuu oikein tukevalta. Nyt ehkä Vompsu välttää paremmin migreenit, valo selvästi laukaisee niitä eivätkä aurinkolasit tunnu yksin riittävän suojaamaan auringon heleydeltä.

Nyt kaikki taimikylvöt ovat nousseet sirkkalehdille, ja vien hassujen pienten langanohuiden ruipeloiden sekä kurpitsojen ja kurkkujen töpäköiden alkujen joukot tuuletusparvekkeelle puoleksi tunniksi, ensimmäistä kertaa. Sade tulee uudestaan tervehtimään, mutta nyt se on hyvin lempeää, ja annan sadeveden kastella taimet. Niiden on totuttava sateeseen ja aurinkoon, tuuleen ja kylmän puraisuun, ennen kuin ne voi viedä avomaalle. Pienet taimet ovat kuin vauvoja, ne eivät vielä tiedä maailman koettelemuksista mitään, ja ne on karaistava vähä vähältä sitkeiksi ja tarmokkaiksi. Tänään puoli tuntia, huomenna tunti, sitten kaksi ja niin edelleen. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä auringon paahtaessa suoraan keskitaivaalta. Kaikkeen on totuttava. Haen taimet sisään lempeän sateen sormeillessa varovasti parvekkeen lattiaa ja hiuksia ja jalkapöytiä.

Mietin, onkohan jokin mennyt monen ihmisen karaisussa pieleen, kun niin moni näyttää vihastuvan sateen tullessa. On toki puuhia, joita sade estää, kuten pyykkien kuivattamisen ulkosalla, maan kääntämisen (maa on liian märkänä hirveää limaa ja pynttäytyy heti liian tiiviiksi), auringossa loikoilemisen ja järkevän sienestämisen, mutta useimpia asioita pystyy kyllä sateella tekemään yhtä hyvin kuin poudalla tai kuivalla pilvisäälläkin. Esimerkiksi kävelemään hyväntuulisena ja kumartumatta. Tai sitten heidän ihonsa reagoi sateeseen ehkä jotenkin ikävästi, vähän samalla lailla kuin oma ihoni reagoi kylmään nousemalla nokkosihottumalle ja kuivumalla ja kutisemalla. Mutta ei kai useimmiten liene sellaisesta kyse.

En tiedä, millainen satu heille pitäisi kertoa. Minusta tuntuu aina mukavalta ajatella veden kiertoa ja sitä, että sade on tullut tervehtimään ja luon intiimin kotoisen sormeiluäänen kaikkialle, ajatella kasveja ja lintuja ja hyönteisiä, niille sade on tärkeä. Kosteaturkkisia poneja ja lampaita, pisaroita rusokirsikoiden terälehdillä ja terälehtiä, jotka sade on varovasti irroitellut ja ripotellut puiden alle maahan. En osaa ajatella sateen loukkaavan. Se virittää riemun, pikemminkin, sen alla kävellessään tai polkiessaan tuntee olevansa korostetun elossa, tuntoinen, haistava...

Haluaisin löytää moneen muuhunkin asiaan yhtä hyväksyvän tulokulman. En kaikkeen, ei sentään. Mutta useaan asiaan.

Helpottava päätös

Illalla jutskaamme Vompsun kanssa pitkään asuntoasiasta. Että rakastan tällaista suhdetta, jossa asioista voi puhua ihan avoimesti! Se on niin helpottavaa, ettei toinen loukkaannu, jos haluaa käsitellä jonkin asian ja hurista siihen liittyviä kummia päähänpinttymiään ja pelkojaan. Kumma kyllä Vompsu ei edes muista valittaneensa, että vessanpytyllä on kurjaa lukea. Hmm. Minä muistan sen ihan selvästi. Jommankumman muisti pettää tai valehtelee, mutta ei se ole olennaista. Molemmat ovat tyytyväisiä tämän hetken asuntoon ja molemmat pitävät enemmän ajatuksesta, että jäämme tähän. Loistavaa! Keskustellessa selviää sekin, että kumpaakin tavallaan kutkuttaa kyllä ajatus paikanvaihdoksesta, mutta ei huonompaan suuntaan... Kumpaakin viehättää myös ajatus tavaroiden karsimisesta ja huuto.nettiin laittamisesta, ja kun puhumme siitä, tajuamme äkkiä, että oikeastaan muuttopuuhat olisivat pois siitä ajasta ja että voimme myydä tavaroitamme pois vaikkemme muuttaisikaan. Pyhä jysäys miten yksinkertainen ihminen saattaa olla. Että sitä ryhdistäytyisi vain jos on pakko. Ehkä ryhdistäytyminen kävisi ilman pakkoakin... huh, mikä ihmiskuva. Ei ole kivaa saada itseään semmoisesta kiinni!

Nyt kun asia on sitten päätetty, voin töissä virkata hyvillä, rauhallisilla mielin alpakkaista kaularättiäni. Teen sitä tuplapylväillä. Kuulostaa kartanolta, mutta näyttää kivalta. Oikeastaan pitäisi varmaan jokin päivä ottaa kuva kaikesta käsillä tekemästäni. Sitä alkaa olla paljon.

Aamulla tulen töihin sateen juuri puhjettua, hassulle jutulle koko matkan hihitelleenä ja riemuitsen sateesta niin, että ovella unohdan kokonaan, miten olen laittanut ovelasti työpaikan avaimen jo kaulaan roikkumaan. Tongin laukun sisällöt kenkärallin päälle kastumaan, kääntelen epämääräistä sisältöä eestaas ylösalas, mutta ei, avainta ei ole missään. Sitten seison ja mietin pitkään, koska tiedän, että käsittelin avainta aamulla - seison taas punaisessa eteisessä, myhäilen itsekseni keksintöä... mitä keksintöä? Näen vain grafiikanlehden, jossa koira soittaa trumpettia. Äh. Koetan soittaa työkaverille, mutta hänen puhelimensa on äänettömällä tai pirisee jossakin tyhjää. Seison sateessa kirjaston oven ulkopuolella pienen läpän alla... koetan muistaa. Kun luovutan ja koetan, onko sade jo kastellut fleecen niskan, käteni tapaa avaimen hihnan.

Joskus narutan itseni ovelilla keksinnöilläni. Varmat paikat ja hyvät keksinnöt, niitä sietää varoa.

Sade on ihana. Rakastan sitä niin, etten välitä ollenkaan siitä, miten sandaalijalat ovat märkäsukkaiset. Ja vaaleanpunainen tirolilaishame hytisyttää kuin märkä lakana. Puut kaipaavat juuri nyt sadetta, samoin ruohovartiset kasvit, ja palstalla maa on pölynnyt pahasti. Nyt kun sataa, tiedän voivani kylvää huomenna matkalla vanhempien luo mangoldit ja salaatit ja pellavat.

Ihanaa, kun kaikki selviää. On jotenkin hauskaa olla jännittynyt ja tulevaisuus avoinna, mutta kyllä lyhyen tähtäimen selkiäminenkin tuntuu hyvältä. Kaipa tärkeintä on vaihtelu, rytmi: levon ja jännitteen, sateen ja paisteen, talven ja kesän, supistuksen ja rentoutumisen rytmi.

Asumisen poetiikkaa

Tämä asuntoasia näyttää kaivautuvan yhä syvemmälle maailmankuvani luihin ja ytimiin. Jotenkin haaveilin, että eilisellä puhumisella Vompsun kanssa asia selkiäisi tai hän ainakin sanoisi jotakin johonkin suuntaan, mutta Vompsullapa oli takanaan yliopistouransa toisiksi laajin tentti ja sen jännityksen lauetessa ilmaa siipiensä alle kauhova migreenin alku. Niinpä söimme ravintolassa intialaista ruokaa ja olimme enimmäkseen vaiti (minäkin olin väsynyt, koska kitkin niin raivopäisesti, kuten aina kun pinnan alla on jokin ongelma - en ajattele ongelmaa ollenkaan, mutta se saa jossakin tietoisuuden alla möyriessään aikaan sen, että suoritan vimmaisella teholla), mitä nyt välillä totesin aina, että ai niin, sitten asuntoon liittyy vielä tällainen juttu.

Tänään aamulla toivoin asian olevan ratkennut, mutta ehei. No, onhan sunnuntaihin vielä kaksi yötä aikaa. Kolmessa yössä luulisi asian kuin asian ratkeavan. Ainakin alustavasti... Ongelmalliseksi jutun tekee se, että osaan kuvitella meidät tyytyväisinä molempiin asuntoihin. Rakastan tätä asuntoa ja Vompsukin pitää siitä. Toisaalta tiedän, että Vompsua kiinnostaisi se, että asunnosta saisi pidettyä osan valoisana ja osan nukkumapimeänä - ja tuossa toisessa kämpässä voisi askarrella kirjahyllystä ja verhosta valoeristeen, ikään kuin alkovin seiniksi, futonin ympärille. Tänne sellainen ei mitenkään mahtuisi. Vompsu heräilee usein öisin ja on kyllästynyt lukemaan vessanpytyllä istuen. Se on ymmärrettävää.

Kun koetan oikein porautua siihen, mikä tarkalleen minua epäröittää siinä, että saisimme samalla rahalla aika paljon isomman asunnon, huomaan epäilysten haiventen takertuvan sellaisiin seikkoihin kuin kadulleastumisen tuntu, ikkunamaisema, rapun valoisuus ja avaruus sekä tietysti huoneen poetiikka. Tämä nykyinen kämppä on niiden suhteen jokseenkin suvereeni. Ympäröivät talot ovat sieviä, kohta rauhallinen, pidän jopa liikenteen äänistä ja siitä, että katukuiluun on viritetty vaijeriin lamppu, joka pimeinä öinä heijaa seinälle varjojen puutarhan, jossa toistuvat ikkunakasvien rakkaat hahmot. Rappu on avara ja valoisa, suuret lasi-ikkunat ja -ovet tuuletusparvekkeille tuovat siihen jos ei nyt juhlavaa, niin ainakin hyväarkista tuntua. Ja ikkunamaisema on joskeenkin täydellinen: kaksikymmentäluvun talo sievine ikkunoineen, kattoineen, savupiippuineen, ahtaan katukuilun toisella puolin. Jotenkin tämä kaikki on niin vanhakaupunkimaisella tavalla urbaania ja inhimillistä, etten voi olla rakastamatta sitä.

Puhumattakaan sisätilasta. Tässä asunnossa tuntuu siltä kuin asuisikin korurasiassa. Ei, ei tämä ole mikään asunto tai huoneisto, tämä on lasikuisti viidennessä kerroksessa ja vessa suoraan Pompeijista.

Toinen talo on aivan toisenlainen, kuusikymmentäluvulla rakennettu. Sen kerrokset ovat matalammat ja asunto tuo mieleen lukuisia asuntoja, nimenomaan asuntoja ja huoneistoja, joissa olen käynyt. Esimerkiksi huone on leveämpi kuin sen ikkuna eikä ole kokonaan leveyssuunnassaan erkkeriä. Sen voisi kalustaa kuin, no, huoneen. Pohja on käytännöllinen, mikä tarkoittaa sitä, ettei asunnossa ole pitkää eteiskäytävää eikä suurensuurta kylpysalia vaan pienet, vaatimattomat eteis- ja vessatilat. Huone on ehkä kaksi kertaa sen kokoinen kuin meidän nykyinen lasikuistihuoneemme. Pimeämpi, tietysti, koska ikkuna on hivenen matalampi, kuten huone muutenkin. Jotenkin tuohon asuntoon on helppoa kuvitella käytännöllisiä, realistisia ihmisiä, jotka arvostavat tehokasta pohjaa. Ja pitävät pohjoismaisesta sisustustyylistä. (Se johtuu varmaan siitä, että asunto tuo mieleen monet opiskelijaboksit, joissa olen käynyt. Sen tietyn sisustustyylin, johon kuuluvat marimekkoverhot ja värikkäät Teema-astiat. En osaa kuvitella itseäni sellaiseen.)

Mietin, onko ihan hullunkurista muotoilla asiat tällä lailla. Niin moni kuitenkin perustelee asuntoasioitaan sillä, että sieltä sai enemmän neliöitä tai että tässä pohjassa eteiseen ja vessaan ei mene niin paljon tilaa. Jotenkin minua myös ärsyttää se, että toisen asunnon hyviä puolia itselleni listatessani ne kaikki tuntuvat liityvän jotenkin kuluttamiseen: sinne mahtuisi kirjahylly tilanjakajaksi, pakastinarkku... ne pitäisi tietysti ostaa ja täyttää jollakin, selvähän se. Mahtuisi enemmän tauluja seinille. Jaa-a. Jotenkin minua kismittää ja jurppii tajuttomasti se, että laitan plussapuolelle sen, että mahtuisi sitä, tätä ja tuota. Koska en toisella tasolla ajattele ollenkaan, että lisätavara tekisi ihmisen jotenkin onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi, päinvastoin. Olenhan asunut isossa asunnossa ja ahdistunut sen tavaramäärästä ihan tajuttomasti. Tiedän, miten huono olen pitämään siisteyttä yllä, ja mitä suurempi asunto, sen tainnuttavampi on se lopullinen kohta, jossa on PAKKO siivota. Sellaiseen siivoukseen menee helposti kolmekin päivää aamusta iltaan enkä tahdo sellaista elämää. No, eihän tämä asunto tietysti ihan niin suuri ole, hyvänen aika, mutta silti, en oikein ole varma siitä, onko lisätila nyt tosiaankaan plussaa edes tällaisissa neliölukemissa kuin 19 ja 25 neliötä kahdelle ihmiselle ja kahdelle kissalle. Ei se tunnu sillä lailla itsestäänselvyydeltä kuin ihmisten yleinen puhetapa antaisi olettaa.

Tietysti olisi tavallaan realistista olettaa tavaroiden salaa lisääntyvän tällaisessa yhteiskunnassa, mutta jokin siinä tuntuu pakkopullamaiselta inhorealismilta. Ei, en halua uskoa, että tavarat kuin itsestään luikertavat luokseni ja että minun on niiden takia tehtävä yhä enemmän töitä, jotta saan säilöttyä ne lämpimään ja kuivaan tilaan, jossa töiden takia ehdin olla niiden luona yhä vähemmän aikaa. Toisaalta kai on inhorealismia sekin, että annan itselleni luvan olla niin vaikutelmista viehtynyt, että heitän kovafaktamaiset neliöt romukoppaan päätöksessä. Voisin varmasti muuttuakin, jos tahtoisin. Mutta ehkä en tahdo, ja se tuntuu vähän inhorealistiselta. Ja olen huolissani siitä, onko Vompsulla ehkä jokin kanta, jota hän ei vain tohdi sanoa ääneen, jos hän on hiljaisesti päättänyt, että skitsoan kuitenkin asumisen suhteen enemmän. (Se on totta, sillä on minulle enemmän väliä, olen asunut elämästäni 9 1/2 vuotta asunnoissa, joissa en erityisemmin viihtynyt ikkunoiden suuntien ja asuntojen suuruuden takia, ja olen päättänyt olla tarkka ja pitää puoleni tästä lähin, mitä asuntoasioihin tulee.)

Jokin siinä toisessa asunnossa tökkii, ja vaivoin saan sen ponnistettua itsestäni esiin: Siinä ei ole mitään erityistä. Se on niin tavanomainen, tasapainoinen ja tylsä ihan-kivuudessaan. Jotenkin tahtoisin, että se asunto, jonne tästä muutan, olisi jotakin erityistä, koska tämäkin koti on. Tämä on elämässäni toinen niistä kodeista, josta olen tosissani pitänyt (toinen oli Tähtitorninmäen kämppä sen jälkeen kun olin eronnut), ja se tekee minusta kai vähän säikyn muuttamiskysymyksessä. Olen joutunut lapsuuteni asumaan asunnoissa, joissa kukaan perheestä ei viihtynyt, koska vanhemmillani oli neliöfiksaatio ja halpuusfiksaatio ja niinpä he tekivät tylsistä ihankivoista asunnoista uskaliaita tarjouksia kaiken aikaa ja aina välillä tärppäsi ja sitten me muutimme saman kaupunginosan sisällä yhden portaan ylemmäs, mitä neliöihin tulee. Usein se tarkoitti tunnelman suhteen romahdusta, joskaan lähtötasokaan ei ollut edes tyydyttävä. Lapsena ihmettelin kovasti toisia perheitä, joissa asuntonäyttelyt eivät olleet jokasunnuntainen huvi. Usein nuo perheet asuivat vähän ahtaasti, mutta kotoisasti, jossakin kivassa vähän vanhemmassa talossa. He tuntuivat melkein kuin joltakin etuoikeutetulta lajilta, joltakin ihan erilaiselta elämänmuodolta. (En tietysti silloin tiennyt sanaa elämänmuoto, mutta en muutenkaan taida päästä tarkalleen lapsuudensanoihin ja elämänmuoto on kaikenkattavuudessaan aika hyvä käsite kuvaamaan sitä, miten koko elämä sujuu.) En kai koskaan päättänyt, että minä aion ainakin asua kivasti. Satuin vain löytämään tämän asunnon, olin onnesta ymmyrkäisenä, ja sitten myöhemmin kaduin tästä pois muuttamista niinä vuosina, kun asuin suurissa, varjoisissa asunnoissa, joihin ei tullut huikaisevaa kirkkautta, vaikkei pitänytkään verhoja. Taloa olisi pitänyt kääntää, jotta iltapäivällä olisi paistanut sisään ja auringonläikissä olisi tarjennut alusvaatteisillaan. Minusta tuntuu jopa, että aika iso osa senaikaisen suhteen kuihtumisesta on attribuoitavissa siihen seikkaan, että olin salaisesti vihainen siitä, että minut oli riistetty ihanasta lasikuististani ja sullottu "kahdelle ihmiselle järkevän kokoiseen" asuntoon. Ja että olin antanut sen tapahtua ihmeemmin rutisematta. (No tietysti olinkin aluksi valtavan rakastunut, eikä siinä huumassa muista aina, mihin kaikkiin asioihin on itse asiassa aika vaikeaa haluta sitoutua pidemmän päälle.)

Olen monesti ajatellut (vähän huolissanikin), etten ole oikein osannut katua elämässäni mitään. Mutta kun mietin tätä asuntoasiaa, niin tajuan, että sitä kyllä kaduin, että suostuin muuttamaan tästä asunnosta aiemmin pois. Silloin minut suostuteltiin juuri noilla samoilla neliöargumenteilla ja mahtumispuheella. Ei siis ihme, että olen aika luimukorvainen...

Jotenkin pienuus viehättää. Se, ettei voi alkaa hamstrata tavaraa, esimerkiksi, on pelkästään hyvä asia tällaisessa yhteiskunnassa, joka toitottaa ostamista kehdosta hautaan saakka. Ja minusta on niin hauskaa asua korurasiassa tai lasikuistilla ja kieltäytyä haluamasta suuria varjoisia asuntoja, siinä on jotakin villiä, ennakoimatonta. Se tuo mieleen vähän sen hassun kehotuksen, jonka hyvä ystävä joitakin vuosia sitten antoi - että minä tarvitsisin miehen, joka hoitaisi käytännön asiat kuntoon, niin että saisin liihotella keijukaisena niityillä ja metsissä. (Itse asiassa tämä on muunnelma vanhempieni ikuvirrestä, joka varioi teemoin "nai maajussi niin saat niitä eläimiä", "nai mies jolla on perittyä rahaa niin voit elää leppoisasti", "miten sinulle nyt käy, kun sinulla ei ole miestä pitämässä sinusta huolta" jne. jne. - Onko kauhea ihme, että minun on ollut todella vaikeaa erota, aina, ja etten siksi meinannut ymmärtää, kun yksi ystävä kuvasi kaksikymppissuhteitaan "kaksikymppissuhteiksi, jotka lopetettiin vain siksi, että toinen keksi haluavansa katkaista suhteen vaikka tultiin toimeen tosi hyvin"? Onneksi jo nykyään tiedän, että osaan tehdä muutakin kuin liihotella. Osaan myös elättää itseni ja selviän hyvin käytännön hommista kuten hyllyjen kiinnittämisestä seinään, vasaroimisesta, poraamisesta, pyörän renkaanvaihdosta, laskuttamisesta ja niin edelleen.) Tavallaan ystävä varmaan osuikin tietyssä mielessä oikeaan. Sillä vaikka osaan selvitä käytännön asioista itsekin ja jopa pidän niistä, tahdon muutakin kuin ne. Haluan jotakin kutkuttavampaa, leikkisämpää, seikkailevampaa. Usein se on myös vaativampaa ja joskus tosi raivostuttavaakin, mutta parempaa silti kuin tylsä ihankivuus. Jokin osa minussa kieltäytyy päättäväisesti käyttäytymästä odotetulla tavalla asuntoasiassa. Ei koska kieltäytyminen olisi itseisarvo, olen varmasti liian vanha ja kukkahattutäteinen arvostamaan kapinahenkeä an sich, ja itse asiassa epäilys siitä, että jostakin semmoisesta voisi olla kyse, tuntuu vähän nololta, vaan enemmänkin kai koska olen huomannut aiemmin elämässäni, miten noihin odotuksiin sopeutuminen on tehnyt minusta onnettoman.

Eivät niitä kai heijastakaan minuun muut kuin vanhemmat ja sitten ne, jotka eivät tunne minua, ja sitten ehkä - auts! - se, joka asuu kanssani.

Haluaisin kuunnella tarkkakorvaisesti olojani asumisen suhteen. Ja toisaalta tiedän, että olen melko sopeutuvainen, ja että todennäköisesti emme asuisi tuossa asunnossa kauankaan. Vuoden, pari maksimissaan. Mutta senkin ajan voisi asua täällä. Sopeutuisin varmasti ja olisin ihan tyytyväinen, mutta olisinko onnellinen?

Voi, taidan olla taipumassa siihen, etten halua muuttaa tästä. Enkä tiedä, mitä Vompsu siitä tykkää. Tavallaan hänestä on kauhean kivaa, että olen niin kummallinen ja itsepäinen joissakin asioissa, mutta ehkä se voi tuntua välillä hirvittävän rasittavaltakin silloin kun tällaisen ihmisen kanssa pitää yrittää elää joka päivä. Itse tavallaan ihailenkin sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvaisesti ja harkitsevaisina siirtyvät elämänvaiheesta toiseen jotenkin oletetussa järjestyksessä. Ensin he opiskelevat köyhäillen, seurustelevat lyhyesti, sitten he menevät kihloihin ja naimisiin ja muuttavat isompaan asuntoon, hankkivat vakityön ja saavat lapsen. Jotenkin se kaikki on ainakin markkinoitu näyttämään tasapainoiselta ja kypsältä. Mutta oma elämäni ei yksinkertaisesti taivu tuollaiseen polkuun!

Opiskeluaikana asuin kumppanini suuressa omistusasunnossa ja rahasta ei ollut pulaa. Kun valmistuin, erosin ja siitä pitäen olen ollut hilpeä tyhjätasku, joka asuu miniasunnossa ja sitten löysin tuon nuoren siippani ja naimisiinkin menimme pankin ehdotuksesta ja nyt alan sitten kolmivitosena opiskella itselleni oikeaa ammattia. Dsiissus. Olen ollut myös ulkomailla laittomana siirtolaisena töissä alle kaksikymppisenä ja käynyt ensitreffeillä yli kolmikymppisenä. Mutta voi tietysti olla, että se kuva siitä, miten elämä yleensä sujuu, on ihan markkinointipaskaa ilman todellisuuspohjaa. Muistan monen kommentoineen täälläkin kommenttiboksissa, että heilläkin nämä asiat ovat menneet kummassa järjestyksessä. Jotenkin olen ollut aina aika vastustuskykyinen sille, että ystävät ympärillä näyttävät elävän tietyllä tavalla, ja että oma elämäni juoksee ihan toiseen suuntaan. Saatan angstata, mutta en siinä määrin, että oikeasti hankkisin kokopäivätyön tai muuttaisin muuten elämääni normimmaksi, jos epäilen sen tekevän minut kenties tyytymättömäksi joko selvästi havaittavalla tai sitten sillä vielä vaarallisemmalla, salaisella tavalla, jossa mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta innostus puuttuu ja jollakin epämääräisellä tavalla tajuaa elävänsä säästöliekillä. Se on kaikista pahinta. Sillä jos ei hahmota tyytymättömyyttään, ei tajua oikein pistää toimeksikaan.

Onneksi päätös asunnosta pitää tehdä jo sunnuntaina. Ja huomenna istun töissä hyvän ystävän kanssa, luulen, että hänen kanssaan puhuminen selvittää päätäni asian suhteen taas hieman. Ja sitten on enää yksi ilta ja sitten sunnuntai, ja päätöksen pitää olla valmiina.

Pidän tästä temposta. Ei vetkuttelua eikä empimistä. Onneksi minulla on myös varmuus, että tyydyttävä ratkaisu löytyy varmasti, koska molemmat asumisratkaisut ovat tyydyttäviä. Ne vain tekevät meistä Vompsun kanssa ihan eri ihmiset ja siksi kyseessä on aika iso asia. Keitä me tahdomme olla?

Kas niin, nyt minulla taitaa olla oikea kysymys, jonka voin esittää Vompsulle ja jota voimme miettiä yhdessä.