tiistai 10. maaliskuuta 2009

Rakkautta vaan...

Vietämme miehen vapaapäivää osittain lukemalla Sternbergin kirjaa ja tutkimalla, millaiset tarinat vetoavat meidän rakkauskäsitykseemme. Pontta hommaan on antanut muutama keskustelu, joita olen käynyt viimeisten kuukausien aikana. Ne ovat saaneet minut hyvin uteliaaksi sen suhteen, mitä kaikkea ihmiset sisällyttävät sanaan "rakkaus". Ja omakin käsitykseni on sillä lailla vaikeasti tartuttava ja tarkasteltava, että otan mieluusti avuksi asiaa tutkineen psykologin karkeat tarinamallit, ainakin näin alkajaisiksi. Jostakinhan on lähdettävä!

Sternberg kirjoittaa rakkaustarinoista näin:

Kuvittelemme toiseen ihmiseen tutustuessamme, että sijoitamme "fiktion" sijaan ei-fiktion antaman "todellisuuden". Jos kuitenkin ajattelemme ensivaikutelmia, rituaaleja, jotka ovat kaikkialla kosiskelun ja avioliiton kuvioiden ympärillä, mainitun kaltainen korvaamissijoittelu ei useinkaan ole se, joka prosessissa todella tapahtuu. Me astumme suhteeseen mukanamme kimppu ennalta valmiita ajatuksia. Nuo ajatukset eli tarinat eivät välttämättä ole sellaisenaan oikeita tai vääriä, joskin ne saattavat olla enemmän tai vähemmän sovelluskelpoisia - so. enemmän tai vähemmän toimivia ajatellen niiden käyttöä apuna ympäristöön sopeutuessamme. ... Se, mikä nähdään "todellisuutena", on pikemminkin subjektiivisia käsityksiä todellisuudesta - tarinoita. Tarina antaa suhteelle tarkoituksen elämämme kontekstissa.

...

Jokaisella meistä on monta tarinaa, jotka yritämme saada sopimaan yhteen rakkaussuhteissamme. Yleensä emme ole tietoisesti selvillä noista tarinoista emmekä myöskään siitä, että osa tarinoista vaikuttaa meihin vahvemmin kuin toiset. Toisin sanoen pidämme toisia tarinoita parempina kuin toisia. Eri partnerit tuovat esille meissä olevat erilaiset tarinat.

Sen seurauksena se, minkä tietyssä vaiheessa hyväksymme tyydyttäväksi tai jopa hyväksi rakkaussuhteeksi, saattaa varsin pian vaikuttaa riittämättömältä, mikäli toinen potentiaalinen partneri pystyy nousemaan rooliin toisessa tarinassa, sellaisessa joka sijoittuu ylemmäksi suosimisasteikollamme.

....

Tarinan avaamasta näköalasta riippuen me muokkaamme ympäristöämme ainakin yhtä paljon kuin ympäristö muokkaa meitä. Emme yksinkertaisesti vain reagoi siihen, mitä tilanne kulloinkin eteen tuo. Pikemminkin me rakkaustarinoiden tai muiden maailmaan tuomiemme tarinoiden kautta osittain luomme maailman, johon me reagoimme. Usein me emme kuitenkaan tunnista tai pane merkille tätä aktiivista roolia, ja sen vuoksi saamme monesti kuulla sanottavan: "Sellaista vain sattuu minulle."

Niin, voisiko olla kiinnostavampaa ja omaan nilkaan kalahtamattomampaa aihetta?

Kirjaa lukiessa ja sen testejä tehdessä en voi olla panematta merkille, kuinka pieniin asioihin jotkut tarinat tökkäävät. Esimerkiksi käsityötarina tuntuu aluksi aika järkevältä, kunnes todetaan, että siinä rakkaus on täysin konstruktio, tehty ja päätetty, ja että käsityöhön tarvittava design ja työtapojen valinta ovat kokonaan räätäleistä kiinni. No mutta, tuollaiseen en sentään pysty uskomaan. Niin kovasti kuin itse tahtoisinkin tuoda suhteeseen parhaat materiaalit, olen kyllä monissa pesuissa haalistunutta, venynyttä ja kitistynyttä kamaa. Ja niin taitaa olla jokainen mahdollinen kumppanikin... Se on vähän kuin koettaisi ommella kuumailmapallon parista flanellitilkusta. Ole siinä nyt sitten luova ja "tee tästä ihan mitä tahdot"! Silti tuollainen koordinaatiotarina, "rakkauden nähdään kehittyvän siitä, että partnerit työskentelevät yhdessä luodakseen tai ylläpitääkseen jotakin", osoittautuu Vompsua ja minua yhdistäväksi maaperäksi (matka- ja puutarhatarinan muodossa) ja saa molemmilta suurimmat pisteet. Se kontrastoituu räikeästi siihen, miten jotkut tarinat, kuten kaikki eksplisiittiseen vallanjakoon ja valtakiistoihin liittyvät tarinat, alistamissuhdetarinat, taloudelliseen yhteen hiileen puhaltamisen tarinat ja salaperäisyyttä ja fantasiaa korostavat tarinat lähinnä herättävät molemmissa aivan käsittämätöntä hilpeyttä ja epäuskoa ja sitten myöhemmin myös tyrmistystä. On hauska huomata, miten yhteisellä maaperällä liikumme. Molemmat nauttivat melko paljon (mutta Sternbergin asteikolla "ei rakastumiseen riittävästi" - joskus aiemmin se olisi kyllä riittänyt minulle, mutta ei enää...) myös science fiction -tarinasta, jossa suhteen toinen osapuoli on kiehtova osittain käsittämättömyytensä takia (en voi olla herkuttelematta ajatuksella, että kenties juuri vannoutuneisiin scifirakkausihmisiin vetoavat Mars- ja Venus-metaforat), ja historiatarinasta, joka korostaa yhteisen menneisyyden tärkeyttä. (Edellisessä liitossani historiatarina osoitti voimansa siinä, että minua ei koskaan lakannut hiertämästä suhteen alkamisen tapa; tietysti suhteen alkamiset hiertävät minua tietyllä tapaa aina, koska rakastuneena ei ole erityisesti vastuuntuntoisimmillaan eikä terävimmillään, enkä pidä itsestäni sellaisena heittäytyvänä, sokeana kiihkosubjektina. Haluaisin harkita kaikessa rauhassa ja työstää tuntojani ja tehdä ratkaisuja, joista voin myöhemmin olla tyytyväinen. Voi olla kuitenkin esimerkiksi hyvin vaikeaa saada itselleen takaisin oikeuksia, joista on hetken huumassa suostunut aluksi luopumaan... ja jotta voisi vahtia oikeuksiaan, pitäisi olla tarkkana kuin mikä. Ja se on aika mahdotonta rakastuneena!) Taideteostarina, jossa toisen fyysistä vetovoimaa ihaillaan, on tietysti sekin aika tärkeänä; en oikein usko, että kukaan mielellään seurustelisi ihmisen kanssa, joka ei vetoa fyysisellä tasolla. Tietysti fyysisen tason vetoavuus on monissa tapauksissa opittua. (Kiitos joustavista aivoista, kiitos!) Kauniina tarkasteleminen on melko pitkälti asennekysymys, ja huomaan ainakin omalla kohdallani, etteivät minun mieltymykseni ole aina kovin valtavirran mukaisia. (Ja esimerkkilauseet ovat todella visualistisia... kyllä minusta taideteokseen kuuluu myös esimerkiksi ääni, tapa liikkua ja etenkin tuoksu. Ah, miehen tuoksu. En ymmärrä, miten rakastuminen voisi olla mahdollista ilman toisen haistelemista!)

Tarina-analyysi kiinnittää melko tarkasti myös ne kaksi kohtaa, jossa suhteemme klappaa. Ei kuolettavasti, mutta joskus aika ärsyttävällä tavalla. Kumpikaan kohta ei yllätä minua, mutta on mukavaa saada niistä tarkempi sanallistus, jota voi alkaa vähitellen muokata kuvaamaan tarkemmin juuri tätä suhdetta ja sen ongelmia.

Toinen on opettaja-oppilas -asetelma. Vompsu kaipaisi opettajaa, mutta minä en suostu sellaiseksi. (Omat pisteeni tuon roolituksen suhteen osoittavat, että itse asiassa minäkin kaipaan paljon enemmän opettajaa kuin oppilasta! Tiedän hyvin, miten samperin huteria teoriani ovat haluan jonkun osoittavan niiden aukkokohdat ja toisen tavan tulkita asiat. Vaikka oppiminen on ahdistavaa, valitsen mieluummin ahdistuksen kuin tyytyväisen yksisilmäisyyden.) Kun saan Vompsun kiinni siitä, että on luopunut jostakin uskomuksestaan tuosta noin vain koska olen ollut toista mieltä, rähisen ja ärisen kuin vanha äkäinen koira. En halua sellaista! Ja silti tunnistan asetelman kauhean hyvin - menen oppilaan rooliin helposti itsekin. Siksi kai se niin ärsyttääkin... Tajuan sentään jo sen, että parisuhteessa se ei ole hyväksi, se oli vain pakko oppia tajuamaan. Rakkaus ei voi tarkoittaa sitä, että ihailen ja kunnioitan toisen näkemyksiä niin paljon, että heitän omani tuosta noin vain hiiteen, niin kovasti kuin haluaisinkin oppia ja kehittyä.

Toinen kohdista liittyy genretarinoista huumoritarinaan. Minussa on hyvin vahvana halu olla koomikon yleisö. (Ei ihme, että rakastan Woody Allenin perusneuroottista ja neuroosistaan numeron tekevää mieshahmoa; eilenkin nauroin ihan kuollakseni, katsoimme Melinda & Melindaa ja kun kilpakosija mainitsi, että hän oli ampunut kaikki huoneessa näkyvät täytettyjen eläinpäiden eläimet, sanomalla "olen ampunut ne kaikki", päähenkilömies kysyi: "oletko ampunut huonekalutkin?", puhumattakaan tästä helmestä: "Hobie: You feel like we don't communicate anymore? Susan: Of course we communicate. Now can we not talk about it anymore?" ) Vompsukin haluaisi olla enemmän yleisö kuin koomikko, koomikkona häntä tuntuu pelottavan, olenko ilkeä yleisö, joka ei naura. Onneksi tahaton komiikka on joskus tehokkainta, ja toisaalta, saattaahan olla, että Vompsu kutsuu minusta itsestänikin koomikon esiin siinä määrin, että vaikka hän ei esiinnykään, hänen läsnäolonsa jotenkin mahdollistaa sen, että voin tehdä oman itseni yleisölleni koomisia esityksiä ja sanallistuksia. En ehkä keskellä kognitiivista dissonanssia, mutta kylläkin heti sen alkaessa purkautua. Silti on ihan selvää, etten jaksaisi sellaista ihmistä, joka koettaisi hoidella suhdetta vain huumorin avulla. Kyllä puutarhanhoitakin tarvitaan! Ja matkakumppanuutta! Mutta toisaalta, elämä sellaisen ihmisen kanssa, joka pitäisi asioiden huvittavan puolen säännöllistä tutkimista ja niillä tunnelman keventämistä ja asioiden käsiteltäväksi paloittelemista ärsyttävänä, pinnallisena tai suorastaan loukkaavana, ei varmastikaan olisi itselleni lainkaan mahdollista. Tai ainakin olisin huikaisevan onneton sellaisessa suhteessa.

On huvittavaa havainnoida, miten suuren tyrmistyksen jotkut tarinat herättävät. Ja epäuskon: mitä ihmettä, miksi joku lähtisi tämmöiseen suhteeseen? Sitä on vain vaikeaa ymmärtää. Se vieraus on jotenkin puhuttelevaa... tunnistan sen vierauden vaikutuksen myös joissakin reaktioissa omiin ratkaisuihini ja niitä taustoittaviin tarinoihin. Esimerkiksi se, miten vähän olen kiinnostunut vallanjaosta ja taloudellisten kulujen vahtimisesta, on huolestuttanut monia ystäviäni kovasti, mikä tuntuu itsestäni aika hassulta. Ja toisaalta keskimääräinen kiinnostukseni tiedetarinaan ja suhteen tutkimiseen jos ei ehkä luonnontieteen niin kuitenkin kulttuurintutkimuksen keinoin - kuten nyt narraatioiden avulla - nostaa monien niskakarvat pystyyn. Niitä ystävyyksiä, jotka ovat kitkanneet tai kaatuneet haluuni tarkastella, sovitella vaihtoehtoisia sanallistuksia ja odottaa toiselta tarkennuksia ja asiaan osallistumista, ei ole yksi tai kaksi. Joskus aiemmin olen lähtenyt ominkin päin, kun olen tajunnut maailmanvatkaamisen tyylini ärsyttävän liiaksi. Nykyään uskon enemmän rikkomiseen ja korjaamiseen sekä siihen, että ihmiset kyllä osaavat - ja saavat - ärähtää, jos heitä ärsyttää se, että tahdon myös puntaroida ja tarkastella elämää, en vain liukua sen varassa.

Kiinnostavinta on saada itsensä kiinni siitä, että tuntee vierautta joihinkin tarinoihin, joiden osallisiksi on aiemmin riemusta kiljuen suostunut. Jotakin sentään on oppinut, ja se on hyvä!

Jotkut tarinat taas ovat sellaisia, ettei niihin ole ikinä tahtonut, että niille on jäänyt supervieraaksi. Kuten omakotitarina, jossa "pari kiinnittää lähes kaiken huomionsa kotiin ja siihen, että se on parhaassa mahdollisessa kunnossa". Äiti on koettanut syöttää minulle tätä lapsesta lähtien ja minua on peloteltu, ettei kukaan suostu naimisiin kanssani, kun olen niin sotkuinen. No, onneksi on muitakin tarinoita, koska olen muodostanut omakotitarinaan melko jämäkän vastareaktion. Hassuinta omakotitarinassa on se, että itse huomasin sinkkuillessani kyllä laittavani kotia pontevasti ja keskittyväni tarmolla kaikkiin kodin yksityiskohtiin, mutta kun minulla on suhde, sellainen ei voisi vähempää kiinnostaa! Löin läskiksi sillä sekunnilla kun tajusin, että voisin rakastua tähän ihmiseen. Ehkä, jos haluaisin. Mutta en halunnut, ja silti siinä kävi niin. Aargh! Voisin asua vaikka teltassa tyytyväisenä...

Kunpa joku kirjoittaisi tällaisen selventävän ja hauskan ja tarinallisen opuksen myös ystävyyssuhteista. Lupaan, että lukisin sen heti hotkien kannesta kanteen, kuten Sternberginkin luin.

2 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Sana "rakkaus" viittaa hybridiin statukseen, joka koostuu erilaisista osatekijöistä. Näitä tärkeimmät ovat:

(1) Taipumus tuntea tiettyjä positiivisia tunteita toista kohtaan.
(2) Sosiaalinen sitoutuminen, jonka täsmällinen luonne riippuu yhteisön normeista.
(3) Henkilökohtaisten prioriteettien asettaminen.

Huomio: tämä ei erottele eroottista rakkautta muista rakkauden lajeista tai vaikka ystävyydestä. Nämä erot voidaan tehdä lisäämällä tarkkuutta eri kohdissa.

Tiedän, että romanttisen kirjallisuuden mukaan rakkaus on erityinen tunnetila. En käsitä tätä näkemystä. Ihmiset eivät ole koko ajan jossain erityisessä tunnetilassa, mutta voivat silti sanoa rakastavansa, koska osatekijät (1)-(3) vallitsevat.

Tämän hybridi status -näkemyksen mukaan "rakkaus" ei siis viittaa johonkin yhteen asiaan, varsinkaan erityiseen tunteeseen, vaan joukkoon eri tyyppisiä yksilöä ja hänen vuorovaikutustaan luonnehtiviin ominaisuuksiin.

Veloena kirjoitti...

Joo,ei siinä minustakaan voi mistään tunnetilasta olla kyse. Rakastumisessa ehkä vielä hormonipöhnästä, mutta kuten me vanhat ketut tiedämme, se ainakin katoaa varmasti. :P

Mmh, ehkä toi ykkönen vois olla enemmän asenteita kuin tunteita? Tarkoitan tätä: jos ajatellaan, että esim. vanhempiaan rakastaa,ja no, kyllähän siitä, voivatko he hyvin, ei voi olla välittämättä, silloin heitä kohtaan sinun määritelmäsi mukaan pitäisi tuntea tiettyjä positiivisia tunteita. Itse en kuitenkaan aika usein näin tee. Suhtautumista hallitsee enemmän sellainen huoahtava kärsivällisyys (joka välillä repeää ihan karmeiksi kiistoiksi) ja tietoinen päätös sietää heidän oikkujaan ja omaa vaikeaa oloa heidän seurassaan. (Ts. en osaa jäsentää näitä "positiivisiksi tunteiksi" ja kiistoja ja sovituksia lukuunottamatta tunnen harvoin mitään oleellista vanhempien kanssa. Syvällä suojautujan moodissa, kai, tunnehanat tukittuina.)

Tietysti voitaisiin sanoa, että suhde vanhempiin on uniikki ihmisen elämässä, mutta on kyllä silmiinpistävää, miten moni lähtee rakkaussuhteilemaan ja ystävyyssuhteilemaan kotoa opituilla eväillä ja miten herkästi ne putkahtavat pintaan etenkin kriisitilanteissa. Huomaan tämän itsessäni selkeästi; en esimerkiksi lainkaan kestä lähestymiseleiden jälkeistä suomalaiskansallista mököttämistä, koska meillä kotona ei ole harrastettu sellaista eikä mikään voisi minusta olla hermostuttavampaa kuin pitkittää sovitusta. Toisaalta tiedän monen olevan ihan ymmyrkäisenä, kun he eivät voi ymmärtää, miten nopeasti ärtymykseni ja ärinäni muuttuu sovinnon eleiksi. Ei kai näiden erojen kanssa voi kuin elää, vaikka ne ottavatkin päähän... :)

Tuo ykköskohta, en ole ihan varma, haluaisinko itse muotoilla sen noin. Tuo on kuitenkin aika monimutkainen ilmiö... siihen liittyy musta ainakin se, että pystyy ajattelemaan itsestäänkin myönteisesti toisen seurassa. Se tuntuu olevan aika monessa tapauksessa paljon olennaisempaa kuin toisen aiheuttama ilo, ihailu tai suojelunhalu, jostain seksuaalisesta vetoamisesta nyt puhumattakaan. Mutta voi kyllä olla, että tämä heijastelee vain sitä tarinaa, jonka läpi tarkastelen ihmissuhteita ja että tämä on täyttä hepreaa monelle muulle.

Mihin ajattelisit, Matti, noiden tarinoiden paikantuvan? Kolmoseen?