Puistossa kävellessä huomaan kanien juurestaan nakertamat, kaadetut syreenit. Kävelemme koiran kanssa puskien luo ja kiskomme latvuksia irti. Kaatopaikallehan ne ovat muuten menossa, osa oksista jouta piristeeksi ennen päätymistään ajallaan biojätepönttöön ja sieltä kompostikassaan. Kuljemme leipomon ohi, tuoksu kietoo meidät sisäänsä. Koira hössöttää oksia, jotka se kai tulkitsee tavallista riukumaisemmiksi kepeiksi. Kotona trimmaan irti edellisvuoden siemenekodat ja kuolleet kohdat ja pönkkään oksat maljakkoon.
Pian ne puskevat vihreää!
Muutenkin tuntuu keväisemmältä. On vaikeaa eritellä, miksi ilma tuntuu lauhemmalta. Se vain tuntuu! Ja valoa on ainakin enemmän.
Siinä oksia asetellessani mietin erään ihmisen tiimoilta kuulemiani informaation palasia ja yhdistelen niitä kuin palapeliä. Siis hän tiesi jo silloin - ja hän sanoi näin, koska tiesi, etten minä tiennyt - tai ehkä hän ei tajunnut, miten asenne paistoi läpi - en tietenkään vielä silloin käsittänyt sitä, mutta nyt tajuan, mihin nuo sanat liittyivät - - ne liittyvät myös siihen, miten hän suhtautuu minuun ja muihin ympärillään, tietysti.
Tulen hyvin surulliseksi ja mietin, mihin ystävyyden siteet ulottuvat ja mitä ne vaativat. Meillä kaikilla on omat vaikeutemme, mutta kaikki eivät halua käsitellä asioitaan ja on tilanteita, joissa noiden asioiden tunkeminen käsiteltäviksi ei tunnu kohtuulliselta, kun muutenkin murhe varjostaa koko ihmisen elämää. Huomaan olevani sarkastinen ja päätän, että niin kauan kuin saan itsestäni kiinni tämän moodin, pidättäydyn keskustelusta.
Samalla tiedostan astuneeni taas askeleen kauemmas ystävyydestä. Tiedän, että minulla on oikeuteni tehdä niin, mutta on vaikeaa tuntea itsensä empaattiseksi tai ystävälliseksi ihmiseksi, kun tekee niin. Ja haluaa tehdä niin. Sillä eikö vaikeuksiin ajautunut ihminen tarvitsisi juuri tukea ja empatiaa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä? Mikä ihmeen tyyppi minä olen, jos en pysty ponnistamaan empatiaan? (Ei auta ollenkaan, että olen lukenut vastikään, että ammattilaisillekin tämä on usein kovien ponnistelujen takana. Eikä minulla ole edes työnohjausta tukenani. Ystävyydelle ei ole työnohjaajaa, ja se on hankala juttu. On vaikeaa suhtautua armollisesti omaan riittämättömyyteensä.) Koetan ponnistella löytääkseni toisen ihmisen näkökohdan, mutta törmään yhä uudelleen siihen äänensävyyn, jota en aluksi ymmärtänyt sen koko voimassa, ja joka nyt kauhistuttaa minut liikkumattomaksi. Olen myös jotenkin kauhuissani siitä, että jäsennän kysymyksen tällä tavalla. Toivon olevani väärässä, jankutan että minun täytyy olla väärässä. Koetan sekoittaa palat päässäni ja järjestää ne uudelleen. Mutta ne sanat ja niiden äänensävy vaivaavat minua, ne palaavat etualalle yhä.
Haluaisin juosta pakoon. Siitä ei ole mitään hyötyä.
Oksat maljakossa seisovat jäykkinä, odottaen lehtien puhkeamista. Niillä on nyt yhteys veteen, ne on pelastettu hetkeksi. Hengittelen syvään, silitän eläimiä ja katselen oksia. On raskasta huomata, että itsestä ei vain löydy voimia auttaa eikä tukea ihmistä, jota haluaisi auttaa ja tukea jonkin universaalin vastuuntunnon nojalla. Tai vain siksi, että on itse hankalissa tiloissa saanut apua ja haluaisi laittaa hyvän kiertämään. Tuntuu kauhealta tajuta, että tavoitteemme ja maailmamme ovat niin erilaiset, että ymmärrykseni yksinkertaisesti loppuu kesken.
En tiedä, mikä olisi oikea tapa toimia, en todellakaan tiedä. Odottaa ratkaisua, näin alkajaisiksi. Odottaa, että jokin suunnitelma muodostuu. Ainakaan hötkyilystä ei ole mitään hyötyä. Odottaa, hautoa, antaa ajalle vapaat kädet. Luotan siihen, että jokin näkemys muodostuu. Kunhan annan aikaa. Harkinta-ajan itselleen suominen on kai tärkeintä elämässä. Tai ainakin minusta tuntuu, että päätöksistäni kaikkein huurupäisimmät on tehty sillä lailla äkkihutikassa, kiireen tunnussa. Toki niistäkin oppii, mutten erityisesti tahtoisi koostaa elämää, joka on täynnä kiireen keskellä tehtyjä väliaikaisratkaisuja. Siksi inhoan puhelintakin: olisi vastattava heti, päätettävä heti. En ole usein riittävän valmistautunut kuulemiini asioihin, mikä on harmillista, koska haluaisin tehdä päätökset rauhassa, huolellisesti punniten. Mutta no, kai valmistautumattomuuden tunne on aika yleinen myös muilla. Ainakaan en tahtoisi sanoa mitään sellaista, joka saa toisen tuntemaan itsensä valmistautumattomaksi vastaamista ajatellen.
En yksinkertaisesti tajua, miten jostakusta elämä voi tuntua tylsältä. Minusta se on niin täynnä ärsykkeitä, ratkaisua vaativia pulmia ja aivopähkinöitä, että välillä hengästyttää, kuten nyt.
Istun ja katselen oksia maljakossa ikään kuin niissä olisi vastaus. Tavallaan onkin: asiat etenevät omalla painollaan. Ei minun tarvitse onnistua ratkaisemaan tätä nyt. Eikä hyvyyteni tai huonouteni ihmisenä ja ystävänä ratkea vain tästä yhdestä teosta tai tekemättä jättämisestä, tästä yhdestä suhteesta edes. Mutta se ei tietenkään estä halua olla täydellinen, ymmärtää mitä hyvänsä ja hyväksyä kaikki avosylin tuosta noin vain. Tietysti ristiriita on täysin itsessäni: en halua toisaalta myöskään hyväksyä avosylin tuosta noin vain ihan kaikkea. En halua hyväksyä huolimatonta suhtautumista kärsimykseen, esimerkiksi. En halua hyväksyä sitä, että suuret ratkaisut tehdään harkitsematta kaikkien asianosaisten etua. On asenteita, jotka hätkähdyttävät minua ja synnyttävät minussa halun ottaa etäisyyttä. Ei auta kuin repiä tätä rupea tarpeeksi kauan, jotta se lakkaa kutkuttamasta. Ei auta kuin päättää, tai pikemminkin: antaa päätöksen muotoutua, haluanko hyväksyä kaiken avosylin vai haluanko vetää rajan johonkin. Ei minun hyväksymiseni tai järkyttymiseni kosketa ketään muuta samalla tavalla, mutta minua se koskettaa. Se ulottuu syvälle minuuden luihin ja ytimiin: Millainen ihminen haluaisin olla? Mikä olisi hyveellinen tapa toimia tässä? Mitä ystävyys tarkoittaa? Ja - millaisen ihmisen teen itsestäni näillä valinnoilla? Millaisia ihmisiä teen toisista ympärilläni näillä valinnoilla?
Sillä en ole kuten syreeninoksat, tietyssä mielessä en. Voin valita, taittaako tämän vai tuon oksan tai ostaako mieluummin maljakollisen tulppaaneita. Vaikka vastaus muotoutuukin minussa, haluan tarpeeksi monta vastausta ensin, tarpeeksi monta skenaariota, joista voin huolellisesti niitä vertailtuani valita. Minun on valittava, kysymys on tässä, minä olen tässä, ja haluaisin valita viisaasti.
Kunpa ymmärtäisin paremmin.
Tekstit
すべり台
1 päivä sitten
5 kommenttia:
Eräs ystävyyden määritelmä: hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on.
Jep, se on hyvä tavoite. Mutta aika kryptinen. Miten sitten esimerkiksi, jos jokin ystävän tekemä huolestuttaa ja epäilee, ettei hän itse tajuaa asian laitaa? Itse olen huomannut, että tarvitsen molemmanlaista ystävyyttä (ja mieluiten samalta ihmiseltä mutta se taitaisi olla liikaa vaadittu jo): sitä, että toisaalta minut hyväksytään tällaisena kummallisena tapauksena, mutta että toiset toisalta tuovat julki jos heitä huolestuttaa, että jokin ajattelutyylini tai käyttäytymisen kuvioni saattaa vahingoittaa toisia tai itseäni.
Kai se ongelma, näin sen jotenkin itse ajattelen, on se, ettei ihminen "ole". Hän muuttuu kaiken aikaa johonkin suuntaan, useimmiten huomaamattaan ja vaivihkaa. Hän haluaa asioita ja tekee töitä niiden eteen.
Jos minun ongelmani olisi vain hyväksytty niistä mitään sanomatta, liekö olisin tullut koskaan niistä tietoiseksi? Tämä minua askarruttaa. Usein toisten ahdistus käyttäytymiseni takia on synnyttänyt minussa riittävän vahvan tahdon ja päätöksen siitä, että tälle asialle täytyy keksiä jokin muukin ratkaisu, jokin yleisesti tyydyttävämpi muoto, asia ei voi jatkua tällä tolallaan.
Minusta tuntuu, että tuo hyväksyminen tarvitsee rinnalleen vielä täsmenteitä. Vaikka tietysti sekin tarvitaan. (Ja tarkalleen ottaen se on ainoa mahdollisuus järkevälle ihmiselle: ei se, etten hyväksy jotakin, vielä muuta toista mihinkään, tietenkään.) Toisaalta minua mietityttää myös se, että mitä sitten jos rakastan kovasti jotakuta mutta hänessä on jokin ärsyttävä tai vahingoittava piirre, jolle hän on ilmeisen sokea. Pitäisikö minun vain todeta, etten hyväksy häntä aivan sellaisenaan (vaan vaikkapa "vain" 95-prosenttisesti tällä hetkellä) ja että siksi on parasta, ettemme enää tapaa? Minusta tuntuu, että sillä lailla ainakaan yksikään ystävyyssuhteeni ei olisi pötkinyt kovin pitkälle. Tuntuu että se hyväksyminen saavutetaan paljon paljon pidemmän ja aika ahdistavan prosessin kautta (paitsi muutamassa erikoistapauksessa), jossa ystävät ahdistuvat vuorotellen toistensa outoudesta ja ajattelemattomuudesta ja puivat asiaa ja siten oppivat vähitellen näkemään selkeämmin, kuka toinen on ja miksi hän tekee tällaisia ratkaisuja. Mitä paremmin toisen tuntee, sitä helpompi häneen on suhtautua empaattisesti. Tietysti tuohon voisi suhteuttaa tuon tarjoamasi määritelmän: niin, ystävyys on se kohta, jossa toisen tuntee niin hyvin, että hänet hyväksyy sellaisenaan.
Ehkä jotkut ovat nopeampia, mutta minusta vaikuttaa siltä, että tällaiset ystävyydet (jälleen kerran: harvoja poikkeustapauksia lukuun ottamatta) vaativat kehittyäkseen useita vuosia, hirveän määrän kokemuksen dataa. Sinne saakka ei auta kuin kysyä, kun ei ymmärrä, ja käsitellä yhdessä ystävyyssuhteen aiheuttamia tuntemuksia. Tai sitten päästää irti ja luovuttaa ja ajatella, että meistä ei voisi tulla ystäviä. (Monien kanssa se tietysti onkin järkevää, mutta en ole sen koulukunnan kannattaja, jonka mukaan hanskat kannattaa iskeä naulaan heti ensimmäisissä merkityskiistoissa. Kyllähän niistä oppivat molemmat valtavasti...)
Itse olen saanut jotenkin kauheasti tukea siitä ajatuksesta,ettei ystävyydessä saisi olla kiintynyt tekojensa tuloksiin. Eli ettei tekoja pidä tehdä siksi että niistä saisi kiitosta ja sitten suuttua, kun toinen ei reagoikaan toivotulla tavalla. Vaan että pitäisi kuunnella, mitä toinen itsen mielestä voisi kaivata, ja toimia sen mukaan ja ottaa toisen reaktio vastaan sellaisena kuin se on. Tavallaan tämä on tietysti juuri tuo hyväksyminen... mutta jotenkin aktiivisemmin ja prosessimaisemmin sanallistettuna.
Ehkä tuo on vain mulla liian kide ja sillä lailla kun olen helposti aika passiivinen, se saattaa kuulostaa korviini siltä, että minun pitäisi olla zen-kivi joka ei reagoi mihinkään mitenkään. Jos ystävä on hyppäämässä junan alle,seison rauhallisesti ja katselen ja hyväksyn sen sijaan että nykäisisin hihasta ja kysyisin, että hei, haluaisitko kuitenkin ensin kertoa, mikä sua vaivaa, jos me vaikka keksittäisiin yhdessä toinenkin ratkaisu... ;)
Jes, kiitos tuosta! Minusta tuntuu ihanalta nyt kun prosessoin tuota ja tulin kiertokautta siihen takaisin. Oh, ollapa ymmärtäminen helpompaa :D - mutta ei se tietty olis ollenkaan niin palkitsevaa silloin!
Ääh, sängyssä kirjoittaminen, huomaan käyneeni kryptiseksi itsekin :D: tarkoitin että tuo sitaatti oli mulle liian kidemäinen aluksi. "Toi on mulla liian kide", HUUOOH!
Hyvää pohdintaa.
Tulee ensimmäisenä mieleen, että ystävyys on aika velvoittava sana. Jonkinlainen ideaali, johon tuskin koskaan oikeasti kykenee. Ehkä realismin nimessä vaatimustasosta pitäisi joskus vähän joustaa...
Minustakaan ajatus ei tarkoita että tarvitsi "etukäteen" antaa hyväksyntä kaikelle mitä toinen saattaa joskus tulla tekemään, vaan juurikin tuollaista prosessia jossa käydään läpi erilaisia kriisejä ja sovituksia.
Ehkä voisi ajatella, että hyväksyn toisen sellaisena kuin tämä (lue: semmoisena kuin hänet näen) tässä ja nyt. Väliaikaisia konfliktivaiheita syntyy väkisin: molemmat muuttuvat, vaikkakin hitaasti, ja myös oppivat toisistaan lisää.
Alkuperäisessä ajatuksessa käytettiin sanaa määritelmä, jonka ymmärsin tarkoittavan sitä, että jos toista ei pysty enää hyväksymään, sitä ei voi enää oikein sanoa ystävyydeksi vaan se muuttuu joksikin muuksi. Ehkä vanhemmuudeksi, jonkinlaista vastuunottoahan se kai on? Suhde ei ainakaan ole enää tasa-arvoinen.
Voisi myös ajatella, että ystävyys aina perustuu eräänlaiselle idealistiselle kuvalle toisesta. Toisen hyviä puolia korostaa ja toisen huonoja puolia vähättelee. Jos näin ei pysty enää syystä tai toisesta tekemään, onko se enää oikeaa ystävyyttä?
On kauhean surullinen ajatus, ettei siihen koskaan pystyisi, mutta voi aivan hyvin olla, että niin se on.
Sitten pitäisi vain keksiä nimi niille suhteille, joita on ennen kutsunut ystävyyksiksi... välittämissuhteet?
Tai ehkä voisi ajatella, että suhde täyttää ystävyyden kuvauksen, jos se on avoin ja siinä esiintyy hetkiä, joissa ystävyys todentuu, vaikka koko ajan tuskin niin voikaan olla. (Vähän samalla lailla kuin rakkaussuhteissa on hetkiä, jolloin toisen jokin piirre yksinkertaisesti jurppii aika pahasti mutta sen yli päästään kyllä jos tahtoa löytyy molemmilta.) Itse huomaan olevani monimutkainen siinä suhteessa, että kaipaan aika paljon vanhemmointia, mutta olen aika tarkka siitä, missä sävyssä se tehdään. :D
Ja jos joku ei lainkaan vanhemmoi minua, on aika epätodennäköistä, että mitään kovin läheistä liittoumaa syntyy, koska on aika vaikeaa kunnioittaa ihmistä, joka koettaa miellyttää siinä määrin ettei koskaan ilmaise tahtoaan ja pahastumistaan ja ahdistustaan tai sitten ilmaisee sen oikutellen (se on vaan ihan p-stä). En missään nimessä väitä, etten tekisi itse näin... ehei. :P Joskus olen ihan lukossa ahdistukseni ilmaisun kanssa. Mutta toivon, että siitä huomautetaan. Alkmene sanoi ihan loistavasti, kun pelkäsin huolestuttavani häntä: että kyllä hän haluaakin, että hänen ystävänsä huolestuttavat häntä! Ja joskus huomaan oikuttelevani, kun en uskalla muuten purkaa jotakin asiaa (joka on tyypillisesti vielä jotenkin aika pieni ja merkityksetön sitten kun se saadaan käsiteltyä). Se on ihan raivostuttavaa, ja osoittaa ainakin sen, että tilanteelle on tehtävä JOTAKIN.
Kimuranttia... ihmiset ovat vielä niin erilaisia, ettei mitään patenttiratkaisua taatusti ole, ja se, mikä toimii yhden kohdalla, on kuolonisku toiselle suhteelle.
Lähetä kommentti