torstai 26. maaliskuuta 2009

Ensimmäinen paastopäivä

Aion kirjata nämä paastopäivien kirjoitukset tällaisten otsikoiden alle (ellen sitten unohda protokollaa, mikä sekin on mahdollista). Se ei tarkoita, että kirjoittaisin vain paastoamisesta. Mitä ylipäänsä muuten edes on "vain paastoaminen"? Elämä ei suostu rajautumaan siisteihin lokeroihin. Olen tavannut koko joukon ihmisiä, jotka ovat siitä äkäisiä. En aio itse äkämystyä. Lokeroiden hauraus - ne ovat vähän kuin semmoisia vanhan ajan aittoja, joissa on vain joka toinen hirsi, en tiedä, onko sellaiselle erityinen nimikin olemassa mutta kävin rippikoulun paikassa, jossa sellainen toimi kesäkappelina - ja niiden mahdollistama vuotaminen alueelta toiselle kun ovat pelastaneet minut usein.

Ensimmäinen paastopäivä on sujunut aika hyvin. Join glaubersuolan illalla ja sitten harmikseni luin netistä, että se valvottaisi minua juoksuttamalla vessassa. Kun luin tämän, olin jo niellyt koko puolen litran satsin ja en voinut kuin todeta stoalaisesti, että kai se sitten oli tarkoitettu menemään näin, ja että saisinpahan ainakin opetuksen siitä, mitä hötkyily teettää. No, mitään yömahamullistuksia ei kuitenkaan käynyt, koska olen syönyt jo kaksi päivää paastoonlaskeutumisruokaa hyvin kevyesti. Aamun jumppa oli peruttu, joten suuntasin uimahalliin. Vesijuoksin oloani kuulostellen ja kun pohkeet alkoivat krampata kahdenkymmenenviiden minuutin kohdalla, menin vielä kymmeneksi minuutiksi venyttelemään lämpimään altaaseen ja sitten saunaan ja pesulle. Liikunta vei nälän, mutta "söin" yhtäkaikki lounaan aikataulun mukaan ja osasin olla kiitollinen vihannesmehun ja suolattoman kasvisliemen hyvästä mausta. Maun viekoittelevuus hieman hämmensi - muistan nimittäin inhonneeni näitä makuja edellisistä paastoista. Ehkä olen silloin ollut jotenkin krantumpi yleensäkin? Vai oliko ihana maku vain kehon tarpeen projisointia liikunnan jälkeen? Useinhan käy niin, että kun nälkä oikein kiljuu, yksinkertaisinkin ruoka maistuu taivaalliselta. (Sama pätee mielestäni ihmissuhteisiin ja läheisyydentarpeeseen - kun seurustelee, on paljon krantumpi ystävyyksille, mutta yksin eläessä pienikin ystävällinen ele tuntuu valtavalta ja miltei kyyneliin asti liikuttavalta. Nykyään koetan suhtautua kriiseihin parisuhteessani siten, että voin niiden kanssa koetella sitä, miten kipeältä tuntuisi luovuttaa ja menettää suhde, jossa on niin paljon iloa ja keveyttä, tilaa ja hyräilyä. Jos ajattelen sitä kaikkea, jota Vompsulta saan, esimerkiksi yksineläjän näkökulmasta - siitä on sen verran lyhyt aika vielä, että muistan hyvin ja onhan minulla veloenaan tallennettuna sitä angstia ihan yllin kyllin, jos muisti pettäisi - en voi olla valahtamatta jotenkin kiitollisuuteen tästä kaikesta. Se on jotenkin ihan uskomatonta, niin sosiaalisesti tökerö kun olen ja sellainen rujo jääräpää.)

Nyt kun lounaasta on jo joitakin tunteja, huomaan olevani vähäsen kivistävä ja nälkäinen. Mutta en aio ottaa tuota nälkää vastaan pettyneenä vaan iloisesti. Haistelen salmiakkipussin suulta sitä elämää, jossa nälkää ja muita himoja voi syöksyä tyydyttämään tuosta noin vain. Sitten pistän salmiakkipussin takaisin sivupöydälle ja juon hieman yrttiteetä ja koetan suhtautua nälkääni ja kielellä pyörivään salmiakinmaun aaveeseen leppoisasti ja ymmärtäväisesti. Tätähän minä juuri haen. Elämänhaluani. Sitä laantumatonta paloa, joka ei koskaan saa kyllikseen. Olen maannut sängyllä ja lukenut Mark Epsteinia ja jatkan salmiakinhaistelun jälkeen. Epstein kirjoittaa länsimaisen psykoterapian ja buddhalaisuuden välimaastosta tai yhtymäkohdista, mutta yhtä hyvin mukana voisi olla Platonin Pidot, niin samalla lailla halu tässäkin jäsentyy joksikin rakastajan ja rakastetun välillä, kohdettaan saavuttamattomaksi daimoniksi. (Itse asiassa Epstein viittaakin Pitoihin, mutta vain palloihmisiin, ja veikkaan tietäväni miksi - koska psykoanalyyttisessä traditiossa on ollut kiinnostuttu lähinnä tuosta kohdasta, ei Diotiman puheesta. Epstein ei ole lukenut Pitoja ajatuksen kanssa tai on vain katsonut palloihmiskohdan tai lukenut siitä jostain, ja niinhän se vain menee: Ei ole ketään, joka olisi huolellisesti lukenut kaikki tekstit. Kirjoja on ihan liikaa. Ja se, mitä on opiskellut, muokkaa tulokulmaa, leimaa jotkut teokset tai niiden osat leimalla "relevantti" ja toiset "no jaa, ehkä sitku".)

Epstein on jossakin kohdin oikein selkeä, ja erityisesti nämä rivit huojentavat mieltäni kirkastessaan joitain asioita, joita en ollut vielä oikein buddhalaisuudessa nähnyt hyvin käsitteellistetyn (tämä kertoo kyllä ehkä vain lukeneisuuteni suppeudesta) enkä ollut saanut tyydyttävästi sanallistettua itse:

Vaikutuin vielä enemmän saadessani kuulla, että Buddhan käyttämä sana dukkha sisältää itse asiassa hienovaraisemman merkityksen "läpitunkeva tyydyttymättömyys". "Kärsimys" tuntuikin hieman melodramaattiselta, vaikka perusteellinen historiantutkimus näytti sitä tukevan. "Läpitunkeva tyydyttymättömyys" tuntuu osuvan paremmin asian ytimeen. Nautinnollisimpiinkin kokemuksiin liittyy häivähdys tyytymättömyyttä, koska ne ovat niin katoavaisia ja hauraita. Ne eivät poista meistä epävarmuutta, epävakautta ja levottomuutta.

...

Tahdoin itse asiassa kirjoittaa tämän kirjan voidakseni korjata sitä edelleen vallitsevaa väärinkäsitystä, että buddhalaisuus pyrkii tuhoamaan halun.

Puhuessaan dukkhan aiheuttajasta Buddha ei käyttänyt sanaa halu vaan tanha, joka tarkoittaa ehkä täsmällisimmin "janoamista". Se viittaa siihen, mitä voisi kutsua myös takertumiseksi: yritystä pitää kiinni katoavasta kokemuksesta, ei onnen tai täydellisyyden halua. ... Jos ihminen määrittää halun viholliseksi ja pyrkii tuhoamaan sen, hän pyrkii samalla tuhoamaan yhden arvokkaimmista inhimillisistä piirteistään, luonnollisen reaktionsa kärsimyksen todellisuuteen.

....

Jos halun kokemuksesta pyrkii poistamaan epämukavuuden, tekee halusta vain ylivoimaisemman. Mutta kun suostuu pudottautumaan etäisyyteen [kuvitellun ja todellisen kohteen välillä, kuvitellun ja todellisen tyydytyksen välillä], jota halu ei voi täyttää, kokemuksesta tulee ehjä. Vaikka halu tyydyttyisi miten perinpohjin, jotakin jää aina puuttumaan, ja sen ymmärtäminen tarjoaa tärkeän ja toden näkökulman. Meillä on vahva taipumus vältellä tätä ja tulkita se puutteeksi, joka täytyy korjata, mutta siihen on mahdollista suhtautua myös täysin toisella tavalla. Siitä voidaan itse asiassa nauttia halun luonteeseen olennaisesti ja peruuttamattomasti kuuluvana asiana ja havaintona minuuden todellisesta luonteesta.

Jotenkin tuo viimeinen kohta tuo mieleeni Deweyn: päämääräkin on aina jokin muun väline, ja jos elämä todella saavuttaisi lopullisen täyttymyksensä tai tarkoituksensa, se pysähtyisi, ja elämä ei ole pysähdystä vaan rytmiä, liikettä, muutosta.

Välillä suljen silmät ja annan auringon pyyhkiä kasvoiltani pois ilmeen. Se on vähintään yhtä tärkeää kuin lukeminen ja muistinvarainen silta tekstiin, jossa rakkautta kutsutaan daimoniksi.

Epstein kirjoittaa myös luopumisesta jotenkin todenmakuisin, Dalai Laman opetuksista lainatuin sanoin: Luopuminen ei ole jotakin, mihin itse pakotetaan, vaan jotakin, joka nousee itsetuntemuksesta. Tosiaan, luopuminen on jotakin traagista tai rankaisevaa yleensä vain toisten silmissä! Huomaan myös, miten traagisina näen toisten luopumiset, joihin en olisi itse valmis menemään. Vaikka ehkä heillä on vain ihan erilainen itse tunnettavanaan! Se on jotenkin aivan silmittömän hassua. Helposti sitä ajattelee, että elämäntyyli tai päätökset tekevät näköisekseen, koska niin huomaa itselleen käyneen monessakin mielessä. En esimerkiksi osaa itse olla yhdistämättä Epsteinin rakkauden ja halun tulkintaa Pitojen Diotiman puheeseen. Siinä mielessä minusta on tullut opintojeni näköinen. Ja sitten on kauhean helppoa jäädä miettimään, että jos nyt ryhdyn tähän tai tähän, mitä minusta tulee ja mistä sitoudun valinnan myötä luopumaan. Mutta kun oikeasti tahtoo jotakin, eivät ne poissiivoutuvat asiat tunnu luopumisilta. Ne voivat harmittaa, mutta eivät ne tee surulliseksi eivätkä saa tuntemaan, että olisi sittenkin tehnyt väärin.

Makaan pitkään auringonläikkä kasvoilla tai kasvot auringonläikässä, molemmin päin. Ajattelen näitä sanoja ja mietin, tuntuuko auringonläikän ja kasvojen kohtaaminen erilaiselta, kun vaihdan sanallistusta. Eipä oikeastaan. On kohtia, joissa sanallistusta kaivataan ja sen kanssa on oltava tarkkana, ja sitten näitä auringonläikkäkohtia, jotka ovat lähestulkoon anything goes: jos sinun kasvoillasi on ollut auringonläikkä, tunnet sen lämmön sanoista riippumatta solahtessasi tekstin läpi.

Kun olen siinä ja ajatukseni verkalleen hidastuvat ja mukautuvat tuntuun kasvoilla, nousee äkisti mielikuvia erään kartanon terassista, huoneesta sen takana, oven avaamisesta ja sulkemisesta, eräästä ratsastusleiristä, jolloin olin vielä takertunut ystävyyden ideaan H:n kanssa. Olimme edellisenä kesänä olleet samassa paikassa yhdessä ratsastusleirillä ja kaikki oli mennyt jokseenkin nappiin. Edelliskesänä aurinko paistoi, ponit olivat jukuripäisiä, saimme juuri ne hoitoponit jotka tahdoimmekin, tuntien välillä istuimme sillalla tallinylisille ja söimme irtokarkkia ja heiluttelimme jalkojamme. Olimme ihastuneet ratsastuksenopettajaan, kirjoitimme hänelle kirjeitäkin jälkeenpäin sinne saakka että hän tuli raskaaksi. Se oli meille liikaa, emme voineet ymmärtää, miksi hän teki jotakin sellaista, kun hänellä olisi ollut kaikki ponit ja hevoset ja semmoinen ihana ammatti. Tänä kesänä kaikki oli toisin. Oli toinen opettaja, meidät pistettiin väkisin hevospuolelle, koska olimme kasvaneet liian pitkiksi ja painaviksi, ja jokin oli muutenkin pielessä. H kiinnitti huomiota muutaman vanhemman tytön suosioon, pyysi näiltä Reginoita lainaksi ja veti koviksenroolia. Ei puhettakaan siitä, että olisimme leikkineet ja pelleilleet. Olin aivan ymmälläni. Niinpä kun muut puhuivat pojista ja kyllästyin vain makaamaan alasängyllä hiljaa (ei minulla ollut mitään sanottavaa), nousin sitten sängystä, hipsin kohti ovea koira kannoillani, painoin kahvan alas, ovi narahti, astuin terassille, suljin oven hiljaa perässäni. Kävin istumaan siihen, aurinko putosi kasvoille, ilme suli pois. Kun pienemmät tytöt tulivat ratsastustunniltaan, jotkut heistä tulivat terassille, epäilemättä enemmän koiran kuin minun vetämänä.

"Miksetsä ole muiden isojen kanssa sisällä?" kysyi kahdeksanvuotias Mirjam. "En mä osaa sanoa niille mitään", sanoin. Pienet tytöt tulivat lohduttamaan... kummallinen tilanne. Sitten menin heidän leikkeihinsä mukaan, siitä tuli mukava olo. Kesken kaiken H tuli pihalle ja käveli luokseni ja kysyi, mitä helvettiä kuvittelin tekeväni. Hävetti ihan kauheasti. Tajusin, ettei minusta vaan ollut miellyttämään häntä. Vasta myöhemmin sain kuulla, mitä H:lle oli tapahtunut joitakin viikkoja aikaisemmin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, kun emme olleet enää nähneet juurikaan toisiamme ja sitten äkisti H tekikin lähestymiseleen nähdessään äitini sporapysäkillä, käveli äidin luo ja käski tämän sanoa terveisiä ja pyytämään minua soittamaan hänelle; hänestä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa. Ei meidän uusi ystävyytemme kyllä kauan kestänyt, mutta pari vuotta kuitenkin. Ja ainakin ymmärsin sitten, miksi hänen oli ollut niin vaikea olla, miksi hänestä tuntui siltä, että lapsuus oli menetetty lopullisesti ja ettei leikkiin voinut palata, ei edes leikillään. Kun aloin opiskella, välimme höltyivät taas ja taisimme molemmat ymmärtää, miten erilaisia asioita odotimme ystävyydeltä ja ystävältä. Se ei kuitenkaan enää tuntunut samalla lailla surulliselta kuin sinä kesänä, siellä terassilla, jossa kiinnityin auringon tuntuun kasvoilla ja ajattelin uhmakkaasti, että vaikka minusta tuntuisi niin pahalta että on kuin kuolisin siihen paikkaan, aurinko kuitenkin paistaa ja tuntuu ihanan lämpimältä ja on kesä ja vaikka kaikki muu vietäisiin, aurinkoa ei noin vain viedäkään... Se oli sen toisen kerran luopumista itsetuntemuksen pohjalta, ensimmäisen kerran me olimme vielä takertuneita kuvaamme ystävyydestä, joka kestäisi kestämistään.

Valo ja lämpö kasvoilla tuo mieleen myös retken kummitätini maapaikkaan, vanhaan pappilaan, jonka hän nai. (Vuosien varrella pappila on käynyt epäilemättä tärkeämmäksi kuin mies tai ainakin niin kävisi minulle. On käynyt jokaisessa suhteessa. Ihmissuhteet ovat minulla aika hauraita verrattuna eläinsuhteisiin tai paikkasuhteisiin: talosuhteisiin, suhteeseen tiettyyn metsikköön ja niin edelleen.) Istuimme siellä kuistilla: mummu, hänen tyttärensä eli tätini, tämän tytär eli serkkuni, ja minä. Oli viileää, mutta terassille ei sentään tuullut. Joimme tädin tekemää kotiviiniä ja keskustelimme elämästä. Olin ehkä kahdeksantoista, ja muistan ajatelleeni, että ehkä vanheneminen ei sittenkään olisi hassumpaa, jos kerran se voi tarkoittaa kuisteja ja viinilaseja. Ajattelin sitä tosiseikkaa, että valo ja lämpö hivelivät noiden toistenkin poskia, vaikka he olivat niin paljon minua vanhempia ja unelmiltaan osittain tunnistamattomia. Se oli myös ensimmäinen myönteinen kosketukseni isän sukuun. Aina ennen olin tavannut ihmiset isän ja äidin kanssa ja heidän hermostuksensa ja vastenmielisyytensä oli päässyt suuntaamaan kokemustani liikaa. (Pitäisi olla laiskempi ottamaan hermostusta vastaan, mutta valitettavasti se ei kuulu hyveisiini. Vielä...)

Hassua tutkia, miten tällainen syömättömyys vaikuttaa rytmiin. Huomaan käyneeni nyt taas illan tullen levolliseksi, olen raskas lojuisa kappale, en ajattele oikeastaan mitään jäsenneltyä. Mielikuvia kohoilee, ja ne liittyvät kaikki jotenkin kiitollisuuteen hyvin pienistä eleistä. Ehkä pientä ärtymystä erästä lehtijuttua kohtaan, joka kutsuu sanaa luottamus jotenkin laimeaksi. Minusta luottamus on aina aivan hurja ele. Ei minun ole helppoa suhtautua luottavaisesti toisiin ihmisiin. Etenkään aivan vieraisiin ihmisiin. Aamulla sen sijaan olin aika vireä eikä aamu sillä lailla paljon eronnutkaan tavallisista aamuista. Ehkä vauhti alkaa nyt vähitellen hidastua. On vaikeaa kuvitella, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat tuntea näin ihan muutenkin: esimerkiksi halua nukkua päiväunet, oikeasti se käy helposti tässä tilassa, tai ärtymystä, kun toinen tivaa, mitä oikein ajattelen, koska en oikein - - ajattele - - mitään - - ja - - senkin - - tavoittaminen - - tapahtuu - - jostakin - - kaukaa-aaaa.

Normaali ymmärtämishaluni ja ahdistukseni asioiden hitaasta lutviutumisesta ovat kadonneet taivaan tuuliin. Tavallaan se ei yllätä: tämähän on keinotekoisesti tuotettuna sama reaktio, joka tapahtui luontaisesti eroprosessin myötä kolmisen vuotta sitten. Silloin en vain saanut ruokaa alas, nyt pidättäydyn vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti. Olen samalla lailla hidastunteinen, vastaanottavainen, melko piittaamaton. Ja utelias!

Enkä oikeastaan lainkaan huolissani siitä, onko huomenna nälkä, vilu ja pahoinvointia. Lauantaina on täysi työpäivä, mutta en oikein osaa olla siitäkään huolissani, koska se on ylihuomenna eli todella todella kaukana syömättömässä ajassa.

Ja jos minulle tulee liian huono olo, voinhan aina keskeyttää paaston. Ei se ole sillä lailla kunniakysymys eikä näyttämisen paikka, uskon enemmän armollisuuteen kuin kuriin.

6 kommenttia:

Juha kirjoitti...

Kirjoitit: “Vuosien varrella pappila on käynyt epäilemättä tärkeämmäksi kuin mies tai ainakin niin kävisi minulle. On käynyt jokaisessa suhteessa. Ihmissuhteet ovat minulla aika hauraita verrattuna eläinsuhteisiin tai paikkasuhteisiin: talosuhteisiin, suhteeseen tiettyyn metsikköön ja niin edelleen.”

Löydän siitä suoran viittauksen siihen mitä kirjoitin pari päivää sitten suhteiden pysyvyydestä (kommentti “Isomummon tarinaan”), ja tarkemmin omien kokemusteni kautta syntyneestä käsityksestä naisen eskapismiin suhteessa mieheen. Ongelmana on, että pohjimmiltaan mies kokee saavansa naiselta vain varovaista vastakaikua, joka ei miehen mielestä ole missään suhteessa omaan panostukseen. Jos tulkitsen vielä enemmän, kun mies panostaa ns. uraan ja omaisuuteen, tekee hän sen lopulta vain saadakseen pidettyä naisensa.

Tämä siis on nyt hyvin pelkistettyä, eivätkä sukupuoliroolit ole mitenkään näin yksioikoisesti näin päin, mutta...

Puhut tässä tietenkin ihmissuhteista yleisellä tasolla. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli tuo sinun muistelusi toisesta ratsastusleiristä. Näen sen tietenkin hyvin läheisessä, ja mystisessä suhteessa tuohon äsken mainitsemaani, mutta en halua, että koet tämän mitenkään henkilökohtaisesti.

Veloena kirjoitti...

No jaa, enemmän olen kyllä itse löytänyt tuolle ei-ihmissuhdekeskeisyydelle vastakaikua miespuolisista ystävistäni, en naispuolisista. Liekö sitten sattuman oikku?

Luulen minäkin, että näitä asioita on järkevämpi tarkastella tiettyjen ihmisten piirteinä kuin sukupuolikategorioiden alla. Tai sitten luoda jokin toinen typologia, vaikkapa "korostunut ihmiskeskeisyys" vs. "korostunut tunnelmakeskeisyys" tai "korostunut ympäristökeskeisyys". Veikkaan, että näin saisi asiasta enemmän irti.

Voi tietysti olla niinkin, että jostakin syystä sinä olet etsinyt sellaisia naisia, jotka käyttäytyvät pidättyvästi tai ovat tarkkoja oman tilansa säilyttämisen suhteen. Itse ainakin olen huomannut ihastusteni noudattaneen (aina ennen tätä suhdetta, mutta tämä onkin toveruussuhde ja rakastamista enemmän kuin rakastumista) sitä kaavaa, että ihastun sellaiseen mieheen, jota vähän pelkään ja joka tuntuu käsittämättömän viisaalta ja isälliseltä ja neuvoo joka käänteessä, miten minun kannattaisi tehdä ja ajatella. Vahinko vain, etten oikeastaan kaipaa pidemmän päälle lisäisää... ;). Onnistun rakastumaan sellaisiin, mutta rakastaminen, phuuh, sepä ei olekaan niin helppoa!

Tulin kyllä vähän uteliaaksi, mitä tarkoitat "omalla panostuksella" suhteeseen ja vastavuoroisuuden edellytyksellä?

Minua on joskus kiukuttanut, jos toinen olettaa minun tekevän kaikki taloustyöt ja pitävän täysin huolta rakkaudentunnustuksista, mutta oikeastaan sen enempi vastavuoroisuuden puute ei koskaan ärsyttänyt, eivätkä nuokaan ole vakavia juttuja. Itse koen jotenkin traagisena ja hämmentävänä pikemminkin sen, että kun kaksi ihmistä on ensin sitoutunut vahvasti toisiinsa ja kulkenut selkeästi samaa määränpäätä kohti, äkisti polut alkavatkin loitota toisistaan hyvin, hyvin kauas. Yhteistä aikaa ei enää löydy, tilalle tulee uraan keskittyminen. Minun on mahdotonta ymmärtää sitä, koska läheisyys ja asioiden yhdessä tutkiminen on niin paljon olennaisempaa kuin se, kuinka paljon arvostusta saa, eikä oma urani ole koskaan vetänyt. Kerran minulle tarjottiin sellaista uran avaavaa työpaikkaan, mutta en ottanut sitä, koska Vomps oli juuri muuttanut tänne ja minusta olisi ollut kurjaa olla kaiken aikaa työstressissä hänen muutettuaan ensin tänne toiseen kaupunkiin luokseni. Se ei vain tuntunut reilulta. No, oli siinä tietysti muitakin tekijöitä, mutta tuo ajatus siitä, että heittäisin rakastamisen menemään, oli myös sietämätön. Tietysti epäilen, että syy toisen uraan loitontumisessa on paitsi perinteisessä sukupuoliroolituksessa, myös itsessänikin: en koe itseäni kovinkaan innostavaksi keskustelukumppaniksi. Tai siis, ainakaan en edellisissä suhteissani kokenut, palaute osoitti hyvin selkeästi sen, että aloin vähitellen takaisin itsenäistyessäni kiinnostua "vääristä asioista". Ehkä se oli heijastus toisen kokemuksesta, että etäännyimme? En osaa itse ajatella sitä itsenäistymistä vain pahana asiana, koska siinä on niin paljon myönteistäkin. Ehkä vähitellen sitä onnistuu rakentamaan sellaisen suhteen, jossa etääntyminen onnistuu rauhanomaisesti ja suhdetta rikkomatta ja samalla paradoksaalisesti yhteenkuuluvuutta lisäten. (Vähän samalla tavalla kuin olen alkanut tuntea itseni lapsuudenperheeni jäseneksi vasta nyt kun olen todella ottanut muihin etäisyyden.) Se on ainakin harras toiveeni.

Tuo panostamisasia kuulostaa jotenkin vieraalta korviini, enkä saa oikein kiinni, mitä sillä ajat takaa. Koska jotenkin ainakin itselleni käy niin, etten koe tosiaankaan "panostavani" mitään, vaan että suhde vetää puoleensa hyvin voimakkaasti ja että olen aluksi valmis about vaikka seisomaan päälläni, jotta se onnistuisi. (No en hankkimaan lapsia, mutta muuten melkein mitä vaan.) Sitten saatan kyllä välillä kokea, että olen itse mennyt vähän liian pitkälle uhrautumaan toisen hyväksi, en ole pitänyt tarpeeksi rajoistani huolta, ja se on synnyttänyt epistunteita ja kiukkua. Mutta en ajattele sitä "panostamisena" vaan "omien rajojen tallomisena", joka ei ole hyväksi suhteelle eikä toisellekaan, eikä taatusti ainakaan minulle. En usko, että yhteenkuuluvuuden kokemus syntyy velvollisuudentunnosta vaan ennemminkin ilosta. Ja koen voimakkaasti, ettei minulla ole mitään oikeutta vaatia toiselta jotakin, mitä haluaisin. VOin toivoa, että niin sattuisi tapahtumaan (ja ehkä jopa vihjata siitä), mutta tarkalleen ottaen en voi vaatia. (Koska en halua toisen tallovan rajojaan myöskään. Se ei olisi hyväksi hänelle, minulle eikä suhteelle.) Ehkä sinä et tarkoita mitään tällaista vaatimista? Olen melko varma, että tämä on taas vain käsitteiden ilkikurisuutta ja yhteismitattomuutta, niinhän yleensä paljastuu. Panostaminen kuitenkin jotenkin tuo mieleeni sellaisen kuvion, että itse pistää tämän verran efforttia ja sitten kiukustuu, kun sille ei saakaan oletettua "vastinetta". En usko, että jonkin "kohtuullisen vastineen" olettaminen tekee asioita ainakaan helpommaksi. Mutta no, minä tahdonkin ajatella, ettei ystävyyttä ja rakkautta ansaita. Ne saadaan lahjaksi, jos saadaan.

Eihän rakkaus kuitenkaan ole kenenkään ihmisen eikä kenessäkään ihmisissä vaan näiden välissä. Jep, tässä suhteessa olen vähän mystikko, mutta en yksin... ;) Minusta Rilke kuvaa sitä kaikista parhaiten Duinon elegioissa. ("Katso, ei rakkautemme, kuin kukilla, yhden/vuoden satoa; kun rakastamme, nousee/varsiimme ikivanha mahla. Oi tyttö,/ tämä: ei että yksi,ei vastainen, vaan luvuttomasti kuohuva rakasti meissä; ei yksi ainoa lapsi vaan isät jotka kuin vierinkivet lepäävät/ pohjallamme; vaan kuivunut uoma/ muinaisten äitien; vaan koko äänetön/ maisema pilvisen kohtalon alla/ tai kirkkaan: se, tyttö, sinua ennen jo ehti.)

Hmm, koetatkohan tässä kirjoittaa auki jotakin suhteiden alkuihin liittyvää vai jotakin sellaista pidempää suhdetta kuvaavaa? (Minusta niissä on ihan erilainen tunnelma ja tapahtumia.)

Jep, en pahastu (vaikka kokemukseni on tietysti aina sidoksissa siihen, kuka olen ja miten asiat hahmotan ja siinä mielessä henkilökohtaista tai ainakin -lähtöistä). Tiedän varsin hyvin, että olen kiinnittyneempi muuhun kuin ihmisiin ja että moni kokee sen kummallisena tai jopa ahdistavana, mutta niin nyt vain on ja se on myös se tapa, johon olen aika hyvissä väleissä juuri nyt, samoin puolisoni. Koetin ihmissuhdetiivistämistä joitakin vuosia sitten mutta se piti minut lähinnä onnettomana, vaikka tietysti opinkin kaikkea uutta ja jännää.

Juha kirjoitti...

Myönnän, tein aika rohkean siirron provosoimalla, mutta kiitos; et kokenut sitä liian pelottavana nuolena suoraan kohti. Sellaiseksi se ei ollut tarkoitettu. Toisaalta en ole enää kovin nuori mies, enkä pidä aihetta enää välttämättä kaikkein tärkeimpänä, muuten kuin minua laajemmalti yhteiskunnassa tai jotakin sellaista.

Otin tämän sukupuolisidonnaisuuden esiin, koska kuitenkin minä miehenä koen asioita miehen kokemusmaailmasta käsin, ja olen “löytänyt” tiettyjä sukupoulisidonnaisia käyttäytymistapoja ympäriltäni, vaikka yksittäistapauksia löytyisi laaja kirjo. Olen myös tietoinen siitä, että yleinen käsitys (ainkin yleinen naistenlehtikäsitys) on, että suhteeseen panostaa vain nainen, ja mies pakenee ongelmien syntyessä kohti ulko-ovea. Itse asiassa tuo käsitys on käsittääkseni hyvin vahva, jopa siinä määrin, että miehet tietävät olevansa se syyllisempi osapuoli ja käyttäytyvät sen mukaisesti pääsemättä roolistaan.

“Panostuksella” tarkoitin lähinnä sitä stressin ja epäonnistumisen noidankehää, joka liittyy suhteen alkuun, jossa lähes aina mies näyttelee parastaan (käy kuvannollisessa työhaastattelussa uudestaan ja uudestaan), ja tämän kuvion “epädemokraattisuus” jättää mieheen arpia, jotka eivät mahdollisesti koskaan parane suhteen aikana. Mies jää ns. huonon pomon asemaan, jossa hänen odotetaan johtavan suhdetta kohti “jämerää kivitaloa”, mutta hän tietää olevansa koko ajan arvion kohteena, kuten alussa.

Mainitsemasi ei-ihmiskeskeisyys viittaa sellaiseen “elämä on toisaalla” -tunnelmaan suhteessa. Sellaiseen perheeseen, jota kuvataan mm. elokuvassa “American Beauty”.

Miksi näin, onkin jo toinen juttu.

Veloena kirjoitti...

Kiitos, että selvensit tuon panostamisen! Se alkoi askarruttaa minua toden teolla. Naistenlehtikäsityksestä en osaa sanoa juuta enkä jaata koska INHOAN naistenlehtiä enkä suostu lukemaan niitä. :D

En osaa sanoa, kuinka paljon miehet näyttelevät jotakin muuta kuin ovat, mutta se tuskin kai on hyväksi evääksi kellekään mihinkään suhteeseen. Ja silti kauhean inhimillistä ja niin käy helposti. Haluaa enemmän sitä suhdetta kuin olla oma itsensä; ehkä jotakin sen suuntaista tarkoitin itsekin rajojen tallomisella ja uhrautumisella.

Hihii, luulen kyllä olevani siinä erilainen kuin sinä, että minusta se "elämä on toisaalla" iskee pikemminkin sellaisessa suhteessa, jossa roolitus on vahva ja oletusarvoltaan staattinen. Mutta niinhän me ihmiset ollaan hätkähdyttävän erilaisia ihan perusasioissakin, ja oikeastaan usein juuri niissä, siinä kamassa mistä ei niin usein puhuta ja joka usein siksikin varmaan klappaa, että ei ymmärrä, missä itse seisoo, minne on matkalla ja mitä oikeastaan edes näissä asioissa tahtoisi (ja mitkä asiat ovat muutettavissa tahtomisella ja harjoittelulla ja missä taas hakkaa vaan päätä seinään).

American Beautysta en oikein muista muuta kuin että se oli kauhean surullinen elokuva. Sen voisi kyllä katsoa uudelleen. Muistan pitäneeni siitä, vaikka ei se iskenyt samalla voimalla kuin monet muut elokuvat.

Juha kirjoitti...

Hei, sanon tästä vielä, että oikeastaan en nyt tiedä mikä sai minut aloittamaan tämän keskustelun, mutta ehkä jollakin kohtaa löysimme yhteisiäkin asioita. Myönnän, että tämä “miehen puolustus” on vähän kaluttu, ainakin omassa päässäni. Ja tunnustan, että pääsit paljon laajempaan käsittelytapaan kuin minä. Sinällään tuo sinun "korostunut ihmiskeskeisyys" vs. "korostunut tunnelmakeskeisyys" tai "korostunut ympäristökeskeisyys" on hyvinkin kiinnostava lähestymistapa ihmissuhteisiinkin.

Tärkeää ihmisten välillä lienee jatkuva vuorovaikutus, kyky sanoa omat ajatuksensa, ja kyky kuunnella.

Veloena kirjoitti...

Hö, minusta olisi vähän liikaakin vaadittu, että tietäisit, mikä saa sinut aloittamaan keskusteluja. En osaa nimittäin sanoa sellaista oikein aina itsestänikään, vaikka ehkä joskus sen tiedänkin. :)

Ja tästä me olemme ihan samaa mieltä: "Tärkeää ihmisten välillä lienee jatkuva vuorovaikutus, kyky sanoa omat ajatuksensa, ja kyky kuunnella."