Varautuneisuus

Meitä istuu ringissä kolmetoista ihmistä. Kaikki vaikuttavat mukavilta ja sympaattisilta, kuten ihmiset noin ylipäänsä. Silti jo alusta lähtien tuntuu siltä, ettei tunnelma ole aivan välitön. Huomaan, että moni jättää vastaamatta hymyyn. Muutama myös tuijottaa itsepintaisesti sukkiaan eikä juuri nosta katsettaan. Yksi miehistä on tunkenut kädet syvälle taskuun, kaksi naisista on ristinyt kätensä rinnalleen. Yhdellä naisista on tuikea katse, hän katsoo pitkään ja arvioivasti, ehkä vähän haastavastikin. Hymyilen en-ole-vaarallinen-hymyä.

Tällainen seurue on haastava. En osaa ilmeettömyyttä, huomaan kasvoillani vaihtelevan ilmeitä huvittuneisuudesta (minusta on hullunkurista, miten vakavia kaikki ovat, vaikka me olemme kädellisiä ja mielissämme liikkuu taatusti paljon hassuja ajatuksia) uteliaisuuteen, lievään hätään toisten ilmeettömyyden edessä, hämmennykseen, jopa ärtymykseen. Onneksi ohjaaja tulee takahuoneesta ja hymyilee ja nauraa paljon, ja vaikka osa lieneekin sosiaalista roolia, siinä on edes yksi katse, joka on varauksettoman myönteinen ja rohkaiseva. Kiinnityn siihen, välillä hymyilen muillekin. Nuori tyttö vastaa hymyyni. Huomaan myös, miten ohjaaja kiinnittyy minuun, koska jaksan hymyillä hänelle. En tiedä, hymyileekö Vompatti vieressäni, mutta olettaisin niin. Yleensä hän hymyilee tai sitten näyttää pelokkaalta.

Tässä vaiheessa ajattelen hymyä vaarattomuuden ja hellyyden osoituksena. Mielessäni häivähtää myös eräs tapauskertomus edellisestä terapiakirjasta, siinä miesterapeutti ei ottanut vakavasti naispuolista asiakastaan, joka hymyili silloinkin kun kertoi tuskallisista asioista. Miesterapeutti piti hymyä teennäisenä. Häneltä se olisi varmaan ollutkin teennäinen ele, mutta jos minä kivettäisin kasvoni, kuten teininä tein, se olisi minun kohdallani teennäisyyttä. Muistan myös erään lukemani kappaleen, jossa hymyä tarkasteltiin alistumiseleenä. En ole aivan samaa mieltä siitä, että väkivallattomuuden ja vaarattomuuden vakuuttaminen on alistumista. Eivät voimamittelöt voi olla niin suoraviivaisia. Yhtä kaikki olen välillä tuntenut syyllisyyttä siitä, että huvitun helposti ja hymyilen paljon. Olen ajatellut, että se on osa sitä, etten tahdo pomottaa ketään ja että olen joskus aika surkea pitämään puoliani. Mutta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että kyse voi olla jostakin muustakin.

Onneksi ohjattu osuus alkaa eikä ole aikaa miettiä vuorovaikutusta.

Kun olemme opiskelleet jonkin aikaa ja pitäneet taukoa, ohjaaja kertoo omasta tilanteestaan jotakin ja kysyy, mitä me teemme työksemme. Ihmiset ovat hiljaa ja näyttävät vähän kiusaantuneilta. Koska minulla on hyvä kontakti ohjaajaan ja ajattelen, että ensimmäiseksi framille astuminen ehkä rohkaisee muutkin ja avaa tilannetta (ja olen pakonomaisen kiinnostunut avaamaan tilanteita, niin voimakkaasti jännitys ahdistaa itseäni), vastaan kysymykseen iloisesti ja huolettomasti. (Jostain syystä ujouteni ei ulotu siihen, että minun pitää vastata kysymykseen vieraassa seurueessa. Olen arka tekemään aloitteita, mutta reaktiivisuus ei tunnu sillä lailla uhkaavalta.) Vastattuani hiljaisuus laskeutuu. Ohjaaja silmäilee hetken odottavasti muita, kertoo sitten lisää omasta hommastaan ja kyselee jotakin minun työstäni. Vastaan iloisesti nauraen, sanon jotakin ihan hassua, jotta joku heltyisi. Sitten on taas hiljaista.

Hiljaisuus oikein säteilee, sen tuntu on ahdistava. Ymmärrän jotenkin olleeni liian tunkeileva vastatessani, vaikka vastaamattomuuskin olisi tuntunut epäkohteliaalta ja varautunut ilmapiiri tuntuu ikävältä. Saan kauhean ahdistuksen siitä, inhoavatko nämä ihmiset kenties nyt minua, kun he eivät halua vastata.

Vompsu on vessassa, joten hänestäkään ei ole tueksi.

Myöhemmin teemme meditaatiota hyvistä ajatuksista ja kokemuksista ennen toimeen taas ryhtymistä. Ohjaaja kysyy, haluaisimmeko jakaa näitä ihania kokemuksia keskenämme. Muut ovat hiljaa. Haluaisin kertoa ja ennen kaikkea kuulla toisten kokemuksia, haluaisin kuulla heidän elämänsä ihanuudesta. Melkein kaikki on alussa esitelty hyvin avoimiksi ihmisiksi, mutta tässä me nyt istumme ahdistuneina. Ja hitto vie, minäkin olen jo oppinut koodin, ja sillä välin kun arvon, sanonko jotakin taas ensiksi ja kohtaan siitä inhon tai ainakin itseinhon vai odotanko vielä puoli sekuntia ja sitten vasta sanon, että joku muu saisi ottaa vetovastuun ilmapiriin höllentämisestä, ohjaaja huokaa ja sanoo: "Ei sitten, se on ihan okei. Kunnioitan sitäkin, ettette halua jakaa näitä kokemuksia."

Se tuntuu niin kummalta, se varautuneisuus. Sitä kuulostellessani tajuan jotakin. En ehkä osaa sanallistaa sitä vielä hyvin. Se liittyy jotenkin ujouteen. Ujous on usein tekemisissä fyysisen tilan omaehtoisen (tai itseohjautuvan) ottamisen kanssa. Mutta se ei ole ainakaan minun tapauksessani tekemisissä erityisen sulkeutuneisuuden tai intimiteetin laajamittaisen suojelemisen kanssa. (Välillä kun olen vihainen omasta ujoudestani, tylytän itseäni sulkeutuneeksi paskaksi, joka ei uskalla edes hengittää. Ei se taida pitää ihan paikkansa.) Olen jotenkin samastanut melko pitkälti nämä kaksi asiaa ja äkkiä tajuan joitakin hankalia kommunikaatiosolmuja elämässäni. Ne toiset eivät olleet ujoja, joten kuvittelin, että he ovat minua paljon avoimempia muutenkin. Ja sitten nuo ihmiset suuttuivat, kun kohtelin heitä avoimina - odotin heidän kertovan, jos olin kävellyt heidän rajojensa ylitse, esimerkiksi, ja kun he eivät näyttäneet pahastuvan juttelustani, menin yhä pidemmälle, kunnes he jossakin vaiheessa räjähtivät, etteivät halua puhua näistä asioista ja että heitä ärsyttää, kun puhun yksityisasioistani heille. Ei se, että joku ei ole ujo, tarkoita, että hän pitäisi avoimesta keskustelukulttuurista. (En oikein tajua sitä, miksi joku suuttuu siitä, että hänelle kerrotaan toisen elämästä. Kyllä minuakin joskus kauhistuttaa kuulemani merkitysrakenne tai puheen sisältö, muttei oikeastaan koskaan se, että minulle kerrotaan jotakin. Ehkä olen vain yksinäisempi kuin useat tai täysin kyltymätön kuulemaan erilaisista elämäntavoista tai jotakin kun en oikein ymmärrä, miksi joku järkyttyy siitä, että joku uskoutuu hänelle. Ehkä siihen sisältyy ajatus kiitoksenvelasta tai vastavuoroisuuden pakosta tai jostakin?)

Onneksi välillä koko ryhmä purskahtaa nauruun, muuten päivä olisi ahdistava. Mistä se varautuneisuus syntyy? Mitä jakamisessa voisi hävitä? Nämä kysymykset eivät kai koskaan lakkaa askarruttamasta itseäni.