tiistai 10. maaliskuuta 2009

Suunta ja suunnattomuus

Hassua, miten painopiste vaihtuu. Aivan kuin elämä vaihtaisi jalkaa vessajonossa. (Vessajono kohti hautausmaata... olen ajatellut soittaa sinne firmaan, jonka kautta pääsin haravoimaan hautuumaata viime keväänä ja kertoa, että se oli elämäni ihanin duuni ja jos mahdollista, olisin tarjolla täksikin kevääksi.) (Ei tämä ollut se asia, tuli vaan mieleen tuosta vessajonosta, että jos elämä on vessajono, niin mikä se vessa sitten on...)

Yhdestä kohtaa poistuu suunta ja aukeaa suunnattomuus, vapaus. Ja samalla hetkellä (tuostako se johtuu? tarkoitan: tuostakinko?) tai ainakin saman päivän aikana toisesta kohdin, jossa suunnattomuus on ollut ainoa määre jo ajat, suunnattomuus ja tervetulleeksi toivottaminen, hahmottuu selkeä suunta. Tahto hahmottuu.

Ehkä on niin, että ihminen pystyy tahtomaan vain tietyn verran asioita kerrallaan. Kantamuksen keveänä pitäminen on ehkä siis jopa pakko. Jos jokin syö liikaa voimia, on harkittava tarkoin, kannattaako sitä kantaa matkassaan. Muistan lapsuuden, toisten hämmennyksen kun lahjoitin äkisti heille julisteen, jota jumaloin, tai kirjan, jonka olin juuri maininnut lempikirjakseni ja josta he olivat sanoneet, että se voisi olla kiva lukea. Se vapaus... rakastan sitä vapautta paljon enemmän kuin mitään muuta. Olin lukenut intiaaneista ja heidän esinesuhteestaan ja se kolahti heti. Tietysti olin hieman haikea luovuttuani jostakin mutta liikuskelin väljässä vapauden tunteessani pian liukkaana ja tavoittamattomana. Äiti repi likitulkoon hiukset päästään, kun tavarani yksinkertaisesti katosivat.

Kun sisko syntyi, luovuin tavallaan vanhemmistanikin. He olivat nyt siskon, minun piti vain olla roolimallina, mallintaa pieni aikuinen. Työnsin siskoa vaunuissa ulkona ja istuin hänen kanssaan hiekkalaatikolla ja mietin, pidetäänkö minua ehkä teiniäitinä. Ajatus ahdisti minua suunnattomasti, koska olen aina yhdistänyt äitiyden naiseuteen, jota en tuossa vaiheessa sulattanut lainkaan. (Tiukkaa se tekee vieläkin mutta olen edistynyt huimin harppauksin koska uskallan virkata baskerin rupeamatta samantien sisustamaan kotia verhoin tai muuta semmoista. Mutta koko ajan kun virkkaan, olen paitsi ylpeä uskalluksestani, myös ällöttynyt siitä, miltä näytän ulkoapäin. Jokuhan voisi luulla minua naiseksi... uh.) Tavallaan voisi sanoa, että luovuin lapsuudestanikin. Aloin kaivata vanhempia uudestaan vasta pari vuotta sitten, se kaikki nousi eron myötä pintaan kipeänä ja tunsin olevani kovin yksin maailmassa. Muistin, miten vaikeaa oli soittaa puhelimella Herkkupepulle (niin hän itseään kutsui, lisänimenä; olimme ehkä kuuden tai seitsemän ja meille se taisi tarkoittaa karkkihampaan kolotusta) ja pelätä, ettei hän lähdekään johonkin. Ja äidin sanat, että soita sitten jollekulle toiselle, jos se ei pidä teidän sopimusta. (Oliko jokin sopimus? Onko sen ikäisillä lapsilla viikonpäivät? Minä pidin aina sovituista päivistä kiinni ja Herkkupeppu unohti ne. Tosiasiassa meillä taisi olla sellainen sopimus.) Me kävimme samalla pianonopettajalla, äitimme olivat ystäviä keskenään. Sitten Herkkupepun vanhemmat erosivat ja hänen äitinsä juotti jollekin runoilijalle sampanjaa korkokengästään ja minun äitini istui makuuhuoneessa ja itki, koska ei enää ymmärtänyt mistään mitään ja maailma oli niin karmean vastuuton. Me nyrpistimme nenäämme: kengästä, hyi hitto, hikisestä isosta kengästä! Ei meitä se kiinnostanut, vaan hevoset.

Myöhemmin luovuin hevosista. Ne ovat edelleen kämmenissäni ja unissani. Moni muu ei luopunut, he hankkivat jonkin rasittavan työn voidakseen pitää hevoset. Arvelin, että luopuminen olisi opettavaisempaa ja ainakin jättäisi minulle vapautta ja antaisi tilaisuuden prosessoida asioita. En osaa sanoa, vaikka minua helpottaakin se, ettei kukaan enää voi käskeä minua lyömään hevosta raipalla, kun olen itse toista mieltä siitä, onko se oikea tapa toimia. Hevoset ovat sisälläni siinä määrin, että niistä luopuminen oli enemmän ulkomaailman asia kuin mikään sisäinen muutos.

Viime aikoina olen koettanut luopua filosofiasta, siitä kaikesta roinasta. (Se olisi aika sisäistä, koska ulkoiset merkit sen harrastamisesta ovat lakanneet ikupäiviä sitten.) Mies häiritsee prosessia, hän haluaa lukea Pitoja ja Faidrosta ja keskustella rakkaudesta. Enkä voi sille mitään, että sydämeni vastaa kutsuun ja juovun sanoista. Ehkä joku päivä kippaan Platonit talon paperiroskikseen, jos tämä hänen kiinnostuksensa alkaa ärsyttää liikaa. Olen uupunut siihen, että koetan potkia tikkaita, joiden päällä seison. Parempi viedä samantien tikkaat pois, putoaa matalammalta. Luulen kuitenkin, että itseeni jää tästäkin aina jokin kummallinen juopa, koskapa huomaan keskusteluissa pohtivani usein asioita aika monista eri viitekehyksistä käsin samanaikaisesti, mikä saattaa vähän hämmentää keskustelukumppania.

Tunnistan kovin hyvin sen, mistä Hurina kirjoittaa koko olemisen tavan läpäisynä:
Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.
ja sitten toisaalta kysymyksen, jota Eufemia sivuaa:
Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys. ... . Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?
Tässäpä pähkäiltävää... etenkin kuunnellessa platonisten dialogien seireeninlauluja... ehkä seuraavaksi pyydän Vompsulta, että hän voisi lukea ääneen Apologian sillä välin kun tiskaan tai kokkaan, jotta voin vähän kopauttaa itseäni sillä, kuinkas sitten kävikään. (Tämä mainio työnjako pitää avioliiton ihastuttavan sopuisana.)

Tuntuu mukavalta, kun elämä vaihtaa jalkaa. Sekä uusi suunnattomuus että uusi suunta tuntuvat kiinnostavilta.

8 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Kaikille miehille tiedoksi: niistä korkokengistä kuuluu sitten juoda vain oikeaa shampanjaa, ei mitään Elyseetä. Eikä se ole kovin ekologista. Kengät menevät nimittäin käyttökelvottomiksi.

Nimim. Isot tytöt ovat kertoneet

Veloena kirjoitti...

Täytyy myöntää, että musta tuo kengästä juominen on edelleen todella ällöttävä kohta. Jos joku haluaisi juoda skumppaa koon neljäkymmentä Kuomistani, se olis varmaan about magnumpullollinen, ja pitäisin häntä varmaan vain päästään seonneena ja sen lisäksi itseni täysin väärin ymmärtäneenä... :D

Toisaalta musta romantiikka onkin useimmiten aika karmeeta. Onneksi olen siinä mielessä suora, että ilmoitan sen jo heti kättelyssä.

Olisi kyllä kauhean mielenkiintoista kuulla jonkun tällaisista kenkätempauksista hullaantuneen tai vaikuttuneen ihmisen kuvaus siitä tapahtumasta ja mikä siinä vetosi. Itse en näytä pääsevän jalkahikiaspektin yli sitten millään. Enkä sellaisen "katso mitä kaikkea paskaa suostun tekemään, jotta välittäisit musta" -asenteen. (Voin tietysti nähdä sen väärin, selvähän se, mutta en saa näitä silmälaseja ainakaan vielä irti päästäni...) En halua kenenkään ryhtyvän tekemään paskoja ja kummallisia juttuja, jotta välittäisin hänestä.

Huooh, arvoituksellinen kenkätapaus!

Mikko, jos osaat valistaa mua tässä, olisin kiitollinen. Haluaisin olla avarakatseinen ja ymmärtävä ja hyväksyvä, mutta joissakin kohdin en pääse ällötykseni yli omin voimin... onneksi on olemassa kommunikaatio.

Mikko kirjoitti...

Suoraan sanottua ei muakaan kyllä ajatus ihan hirveästi kiehdo. Mutta ei shampanjaa nyt mistään hikisistä arkikengistä kuulukaan juoda, vaan juhlakorkokengistä.

Ainoa kontaktini tähän outoon ilmiöön on eräs erittäin naisellinen ja hyvin menestynyt nainen, joka kertoi kuinka hänen 250 euron kenkänsä menivät pilalle kun niistä juotiin kallista shampanjaa jossain ylellisessä ravintolassa ranskassa. Mutta silmät leiskuivat innosta kun hän kertoi tätä tarinaa.

Ehkä se liittyy jonkinlaiseen jalka- ja korkokenkäfetissiin. Sama nainen antoi vinkin, että jos joskus juon jonkun kengistä, parempi olla shampanjaa.

lupiini kirjoitti...

Vanhojentanssi-illallisilla (joille en osallistunut koska menin punkkikeikalle) oli kuulemma juotu jonkun luokan kaunottaren kengästä kuohuvaa. Se oli justiinsa niitä typyjä joilla ei varmaan ollut edes jalkahikeä tai rakkoja tanssin jälkeen. Mua askarruttaa eniten homman toteutus-puoli, että eihän sellaisessa sirossa pikku korkkarissa ole TILAA skumpalle, ja mihin ihmeeseen suu asetetaan?

Monet klisee-romanttiset eleet ovat käytännössä ihan supernaurettavia ja vaikeastitoteutettavia... kuten vaikka taannoinen juttu naisesta, joka nielaisi kihlasormuksensa koska sulho oli laittanut sen jälkiruokaparfaitin sekaan.

suklaahirviö kirjoitti...

Hmmh no mulle on tehty tuo shampanjaa korkkarista juttu! En nyt tiedä onko se niin kummoista.. silloin se tietty TUNTUI siltä, olin 18 ja aika otettu. Ja pienessä sievässä. Nyt en enää välttämättä ilahtuisi, I'm too old for that shit. Nyt varmaan vaan säälisin kenkää.. siinä tapahtumassa mies ei edes kysynyt mitään lupia, siitä vaan kenkä pois ja juomasilleen. Hih. :) Oikeastaan tuollainen ele jotenkin kai vetoaa eniten juuri n. 18-20-vuotiaaseen ja tilanteen on oltava oikea.. kokonaan selvänä esim. se vaikuttaisi vain ultratyhmältä.

Mutta noista hevosistahan mun piti.. Itsekin olin hevostyttö. Jotenkin mua vaivasi ridaustunneilla se, kun hevosille olisi pitänyt olla mielettömän ankara. Itse tunsin melkein omassa kropassa sen, miten niitä joskus laiskotti.. :) miten ne halusi oikoa kulmissa jne. lusmuilla. Ja ymmärsin sen ja joskus annoinkin niiden. Siitä tietty tuli huutamista. Minua ei viehättänyt se että olisi pitänyt tiukasti vaan puristaa huulet yhteen ja laittaa hevonen olemaan mahdollisimman paljon kuin kone, suorittamaan liikkeitä ja kuvioita kuin kone. Siksi kai musta ei koskaan tullut mitään ensiluokkaista ratsastajaa, on luonne liian löperö ja lepsu.

Veloena kirjoitti...

Mik: Mitähän jos käyttää juhlissa enimmäkseen villasukkia? ;) Niistä juominen kyllä olis aika taidonnäyte...

Lup: Huh, mitä sille sormukselle sitten... annettiinko sen tulla luonnollista tietä ulos? On mahtanut olla mielenkiintoista puhdistaa sitä romanttisen reseption jäljiltä! :D

Suk: Joo, kieltämättä alkoholi silleen saa monet asiat tuntumaan siistimmiltä kuin miltä ne tuntuisi selvinä. :D Tuo hevosjuttu kuulostaa niin tutulta. Mä tykkäsin kaikkein eniten semmoisista roikkuvamahaisista tai tynnyrinmuotoisista ruunista, jotka oli täysin leipiintyneet uran kiertämiseen, musta se oli täysin ymmärrettävää. (Jos itse kiertäisin kolme-neljä tuntia päivässä suorakulmiota milloin milläkin vauhdilla... huuooh...) Miten ne piristyivätkään päästessään maastoon! Tai kun niille antoi vähän pidempää ohjaa opettajan karjumisesta huolimatta niin että ne sai vähän venyttää kaulaansa. Voi että, miten haaveilin, että jos olisin rikas, olisin ostanut jonkun niistä oikein leipiintyneistä tyypeistä ja en enää ikinä olisi vienyt sitä pölisevälle kentälle tai maneesiin. Ei se tuntihevosen kohtalo kovin kummoinen ole. Muistuttaa vähän liikaa toimistoduunia... :P. Joskus kun ihmiset on oikein kyllästyneitä ja luutuneita, muhun iskee kauhea anarkian puuska ja olen vain täynnä raivoa siitä, miten meitä kohdallaan ja miten meitä on opetettu nöyrästi sitä sietämään. Ja se raippa - pelot irtisanomisista ja lomautuksista.

Elämäni kivoimpia asioita hevosten kanssa oli, kun olin kielikurssilla Hastingsissa, ja siihen sisältyi ratsastustunnit, ja olin siellä eniten ratsastanut, ja siellä oli yksi ori, jota ei oikein voinut ottaa tunneille kun parilla tammalla oli kiima, ja tykkäsin siitä hevosesta. Saimme mennä sen kanssa maastoon. Oli ihmeellistä ratsastaa yksin metsäpolkuja kaikkien niiden rodojen lomitse. Kävellä vaan hiljakseen ohjat löysinä ja välillä viilettää hurjaa laukkaa... Olin tosi surullinen kun piti palata Suomeen, siitä hevosesta tuli todella ystävä, ja olin niin tyytyväinen, kun sain edes sen pelastettua uran kiertämiseltä, raipalta ja suusta kiskomiselta hetkeksi.

Matti kirjoitti...

Sori: Olen taas tuttu itseni - älkää pahastuko - mutta en ymmärrä mitä pähkäiltävää tuossa kaikessa on. Elämähän on aivan yksinkertaista.

Mielestäni ihmiset ovat apinoita, jotka osaavat ajatella rationaalisesti.

Esitän etiikkani pikakelauksena: meidän tulisi olla toisiamme kohtaan solidaarisia, koska jaamme ruumiillisen olemuksemme kipuineen ja nautintoineen.

Meidän tulisi kunnioittaa toisiamme itsestämme toisina, koska emme jaa ainutkertaisia subjektiivisia maailmojamme.

Ja lopulta, me voimme myös rakastaa toisiamme, ja se on parasta, vaikka siihen ei voi ketään velvoittaa.

Solidaarisuus, kunnioitus ja rakkaus muodostavat täydellisen etiikan.

Mikko kirjoitti...

Mielestäni ihmiset ovat apinoita, jotka osaavat ajatella rationaalisesti.

Mielenkiintoisempaa on kuitenkin, että ovatko ihmiset vain apinoita jotka osaavat ajatella rationaalisesti?