Perintö

Illalla vanhempani tuovat autolla kuolinpesästä viimeisiä tavaroita, joita ei viedä Fidaan. En ole itse lähtenyt mukaan, koska istun lauantaisin töissä. Periaatteessa kyllä olisin halunnut mennä, koska tiedän äidin levottomuuden, hän on puhunut siitä monena päivänä puhelimessa. Meissä levottomuus elää samaa elämää, se on vain jaettu eri kehoihin: isä, äiti, kaksi tytärtä. Kaikki ovat huonoja nukkumaan ja syömään asioiden mennessä pieleen. Perheessäni olen rauhallisin ja harkitsevin, tiedän jokaisen sudenkuopan ja kierrän ne korvat luimussa, muualla erotun toisenlaisena, helposti hermostuvana.

Joskus kun ajattelen, mitä jollekulle ystävälleni kävisi lapsuudenperheessäni, huomaan värähtäväni kauhusta. Joskus tuntuu siltä, että äiti ja isä ovat tiikereitä. Hyviä ja lempeitä tiikereitä, mutta tiikereitä yhtäkaikki. Piinattuja eläimiä, jotka on suljettu liian ahtaisiin häkkeihin murisemaan ja kiertämään kehää.

Äiti on nauranut puhelimessa, nauranut neljäkymmentä vuotta miehen kestämistä. Se on ihme, minustakin. En tiedä, kykenisinkö kestämään ketään miestä neljääkymmentä vuotta. Tai pikemminkin: tahtoisinko kestää. En ainakaan mistä vain hinnasta, en varmasti! Vompsua on vielä helppo kestää, on helppo ajatella, että tämä kestää. Olen ajatellut niin ennenkin. Enää en ajattele, että "me vanhenemme yhdessä". Ei, en saa siitä kiinni, se ei ole tärkeää. Toinen on tässä nyt, minä olen tässä nyt. Katsotaan, ei aseteta tavoitteita. Vanhempani eivät tunnu käsittävän, mitä tämä on. Millaista tämä on, hetki kerrallaan hengittämistä. He suunnittelevat sommittelevat omaisuutta, asuntoja, sijoitustilejä, oikeanlaista pukeutumista, ja jos jokin asia on vaikea, sen ihmisen kanssa ei enää olla tekemisissä. Ellei se ole sukua. Sukulaisten kanssa on säilytettävä välit.

Luultavasti minä en halua ketään, jonka kanssa olisi säilytettävä välit. En tahdo olla kenestäkään niin riippuvainen. Se ei tarkoita, ettenkö tahtoisi säilyttää välejä, noin yleensä. En vain halua sen olevan pakko. Inhoan kaltereita. Välillä inhoan kiintymystäni, se on kahle.

Menemme ulos, hyhmää. Lastaamme käsipuoleen korkean kukkapöydän, maitohinkin, pöytäliinan, inkeriläisen puurasian, kaksi oranssinväristä tekokuituhuopaa ja paljon pakastemarjoja pitkulaisessa putkikassissa. Marjoja, ihanaa. On hyvä olla perijätär!

Nostan kukkapöydän keskelle huonetta, laitan pöytäliinan sen päälle ja maitohinkin pöytäliinalle. Myöhemmin nukahdamme.

Aamulla herään siihen, että lattian keskellä seisoo ihmismäinen hahmo kultakirjotussa piispankaavussaan, päässään hopeinen kypärä. Sitten tunnistan perittyjen esineiden hahmon ja ilahdun ajatuksesta, että ne kummittelevat minulle. En osaa olla pahoillani enkä surullinen sukulaisen kuolemasta ja olen iloinen perinnöstä, joten kummittelu olisi varmasti ihan oikeutettua. Sitä paitsi on hassu ajatus, että kuollut pukeutuisi kummituksena juuri piispaksi! Käsittääkseni hän kuitenkin oli kirkkoon kuuluva mutta kuitenkin särmikäs ja ahkera jumalanpilkkaaja. Häihimme hän ei tullut, koska menin hänestä naimisiin väärän miehen kanssa. Kutsukorttiin tuli vastaus eläinpostikortilla, jonka takana luki vain "En tule. Terveisin X. X." Mutta ei hän ollut kohtuuton - kyllä hän lähetti kukkakimpun, ja se osoitti minusta sen, että vaikka olinkin hänestä väärässä, hän silti toivoi hyvää. Hän oli tavallaan vaimonsa kanssa lempisukulaisiani, koska he olivat lapsettomia ja heillä oli kissa ja luumupuu. He olivat kuin jostakin sadusta, ja vaikka vanhempani säälittelivät heitä ja naureskelivat heille, minusta heidän kotinsa vaikutti aivan onnelliselta. Heidän kasvoissaan oli enemmän hymyjen kuin murheen tai kovettautumisen juonteita. Uskoakseni he olivat sukulaisistani onnellisimmasta päästä. Tai sitten heidän onnensa oli vain minulle helpommin käsitettävää. En osaa sanoa.

Kun isosetä kuoli, se sukunimi katosi täysin. Olisimme tietysti voineet ottaa senkin nimen sukunimeksemme mennessämme naimisiin, mutta minua kiehtoi enemmän puun nimi enkä halunnut enää sukunimeä, jonka joutuu oikaisemaan tai tavaamaan kirjain kirjaimelta. Riittää, että etunimeni aiheuttaa hämmennystä.

Kun olen jo toennut kummituksen miettimisestä, äiti soittaa, palaa edelleen aiheisiin, joita olemme käsitelleet intensiivisesti koko viikon. Puhelinlaskuni on varmasti kasvanut jo moninkertaiseksi, koska linja on aina välillä katkennut ja olen soittanut omaan laskuuni takaisin. (Luulen, että linja katkeaa siksi, että poskipääni painaa puhelimen kiinni. Pitäisi olla suipakampi naama.) Veivaamme ja vatkaamme tuntikausia ja murisemme hyväntahtoisesti toisillemme. Oli erehdys ajatella äidin jo sopeutuneen hierojakoulutukseen. Hän esittelee muita vaihtoehtoja, joihin niihinkin voisin hakea. Mutta hän sentään sanoo, että niihinkin. Siis voin hänestä hakea myös hierojakoulutukseen. Haluan kuulla sen näin ja niin myös teen.

Olemme palanneet entisellemme, etääntyneet, lähentyneet ja muuttuneet itseiksemme jälleen. Levollinen murina, itsepäinen murina. Turvallinen tuttu rajojen merkkaaminen ja tiikerinylpeys hahmottuvat selkeinä.