Viimeinen paastopäivä

Olen tänään mainiolla ja pirteällä päällä. Vesijuoksen puoli tuntia, istun pitkään saunassa, kävelen uimahallilta kotiin kaupan kautta. Ostan kaupasta kaikkea kivaa, mitä voin lähipäivinä varovasti maistella totutellessani kiinteään ravintoon takaisin: luomupaprikoita, alfalfan ituja, maustamatonta soijajugurttia... Minua ei edes heikota!

Eilen illalla kyllä heikotti. Menin joogatunnille hyvillä mielin ja pahaa aavistamatta, mutta puolentoista tunnin sessio paljastuikin aika raskaaksi keholle, joka selvästi oli jo illan takia energiatasoltaan jokseenkin nollissa. Salille käveleminen oli vielä ihan kivaa, mutta jo ensimmäisissä aurinkotervehdyksissä silmissäni alkoi sataa taas sitä lumisilppua, hohtavia hiveniä, minun oli vaikeaa nähdä sieltä pyryn takaa kämmeniäni, jotka olivat yläruumista kannattelevina harosormisina tukina joogamattoa vasten. Kun teimme avaavia harjoitteita syvähengityksen tahtiin, jouduin koko ajan hokemaan itselleni: rauhoitu, rauhoitu, et sinä tähän kuole etkä edes pyörry, varpaat vaan heilumaan. Enkä pyörtynyt, mutta aika lähellä kyllä kävin sitä rajaa. (Lukioikäisenä pyörryin usein aamuisin, joten tunnistan kyllä sen olon varsin hyvin. Olen herkkä pyörtymään, se tuntuu raivostuttavalta. Mikään ei ole nolompaa kuin pyörtyä julkisella paikalla.) Kun olimme pitkissä pakaravenytyksissä lattianmyötäisenä, pää alaspäin rentona retkottaen, istumaan nouseminen sumensi jo silmät siihen malliin, että oli laitettava pää vielä hetkeksi alas ja sitten pumppauduttava asteittain sieltä ylös.

Tunti loppui jossain vaiheessa ja kiskoin helpottuneena vaatteet päälle ja join paljon vettä. Kotiin käveleminen tuntui kauhealta, sydän hakkasi ja hengitys ei meinannut kulkea lainkaan. Ajattelin jo, että saanko nyt jonkun sydänkohtauksen ja onko suolatasapainoni tosissaan jo niin vinksallaan muka, ja olin jotenkin samaan aikaan ylpeä ja huolissani: huolissani, koska olin mielestäni kyllä kuunnellut kehoani, mutta nyt keho oli aivan kauhunkankea eli jokin oli mennyt ohi korvieni, ja sitten toisaalta ylpeä, koska minusta on mukavaa vähän koetella tahdonvoimaani ja osoittaa itselleni, että tahtoessani pystyn kyllä sietämään epämukavaakin oloa. (Tunnen helposti, että päästän itseni kovin helpolla vähän kaikessa ja että olen siksi kauhean veltto eettisesti. Voisinhan vaikka ryhtyä fennovegaaniksikin ja kulkea kaikki matkat pyörällä, esimerkiksi kiirastorstaina pyöräillä Kuopioon tai sitten lykätä matkaa sinne asti että on paremmat kelit. On jotenkin vähän löysää syödä välillä kananmunia ja vuohenjuustoa ja ajaa huristaa junalla pitkiä matkoja. Ja se, että olen syönyt niin, että lihoin pari kiloa ihan turhaan, sekin on pois yleisestä hyvinvoinnista, se tuntuu kauhealta; etten vain tee itselleni karmean tukkoista ja turpeaa oloa vaan että myös turhaan kuormitan planeetan kestokykyä, siinä on jotakin kauhean ajattelematonta. Mutta toisaalta tiedän, etteivät eettisyyden äärimmilleen ponnistamisen kokeilunikaan ole saaneet minua hyvinvoivaksi, oikeastaan päinvastoin. Villeimmässä vaiheessa luovuin jopa ulkomaisista mausteista ja uutin äikätatista rypsiöljyyn pippurinkorviketta. En voi suositella.)

Onneksi Vompsu ja Nasu tulivat minua kävellen vastaan, ja kun näin heidät, ahdistuksen pahin kärki katkesi: tiesin, että jos tilttaan, teen sen ainakin hyväntahtoisessa seurassa. (Joskin se nyt varmasti olisi aika pahaksi Vompsun pakko-oireille. Hän pelkää jo nyt sitä, että mitä jos sitten joskus kuolenkin häntä ennen. Se tuntuu minusta niin kaukaiselta ja hullulta pelolta, mutta toisaalta, häneltä ei ole kuollut yhtään lähiomaista, joten hän ei osaa lainkaan tietää, miten siihen reagoisi. Olen koettanut lohduttaa Vompsua sanomalla, että läheisten kuoleminen on onneksi semmoinen asia, jota hän saa todennäköisesti ylen määrin harjoitella ennen kuin oma vuoroni tulee. Olen nimittäin naimisiin mennessäni päättänyt, että jos vielä joskus saan kovin vahvoja impulsseja kävellä raitiovaunun alle yleiseksi parhaaksi, menen kuitenkin ensin mielenterveystoimistoon Vompsun takia. Minulla on velvollisuuteni häntä kohtaan. Muut tuttavani eivät sen sijaan viritä tuollaista velvollisuudentunnetta; en halua antaa heille valtaa näin tärkeässä asiassa.) Sekin helpotti, että sain sanottua ääneen, miten karsean huono olo minulla oli. Kummallista, miten parin sanan avautuminen muuttaa paljon!

On hirveän mielenkiintoista, miten erilainen olo tänään oli vesijuostessa, vaikka molemmilla kerroilla mehutankkauksesta oli suunnilleen sama aika, ja itse asiassa tämä aamiaismehu on määrältään ja kaloreiltaan vähäisempi kuin lounas, johon sentään kuuluu kasvislientäkin. Ehkä se kuvastaa korostetusti sitä, minkä muutenkin tiedän päivistäni: Aamuisin jaksan vaikka mitä, mutta illat ovat kamalia. Iltaisin ei juokse ajatus eikä tanssita. Iltaisin en jaksaisi nähdä ihmisiä enkä liikkua. Tapaamiset kello 17 jälkeen ovat pääsääntöisesti yhtä tuskaa. Sen sijaan tapaamiset aamuseitsemältä ovat varsin jees. Toivottavasti pääsisin nyt hierojakouluun; hierojana voisin todennäköisesti järjestää päiväni niin, että varaisin parhaan ajan eli sinne aamuyhteentoista tai jopa puoleen päivään saakka, itselleni ja liikkumiselleni, ja sitten se melkohyvä voisi olla asiakasaikaa. Voi tietysti olla, että tämä on täysin hypoteettista hurisemista ja hierominen osoittautuukin niin vaativaksi asiakastyöksi, että se on tehtävä nimenomaan aamuisin. Toisaalta esimerkiksi kirjallisten töideni valossa tiedän, että laajamittainen hyvinvointini pysyy paremmalla tolalla, kun liikun silloin, kun minussa on paljon energiaa, eli heti aamulla - sillä lailla ilta siirtyy konkreettisesti kauemmas, vireyteni kantaa pidemmälle ja siedän paremmin iltakohtaamisiakin. Liikunnan antaman jaksamisen tunteen todella huomaa!

Tuntuu kauhean jännittävältä, että saan kohta syödä 2/3 desilitraa mustikkasosetta! Minun ei oikeastaan tee kauheasti mieli, ja se on askarruttavaa: ennemmin paastotessani ruokafantasiat ovat olleet jotenkin läpitunkevampia. Nyt taas kun kävin kaupassa, suurin osa näkemästäni ruoasta etoi minua jollakin lailla: niin kiinteää, niin täyden ähkyolon tekevää, niin suolaista, niin makeaa... alfalfan idut olivat oikeastaan ainoa asia, joka houkutteli, mutta ostin kuuliaisesti myös purjon purjo-täysyjväriisilientä varten sekä sitä soijajugurttia, josta saan maitohappobakteereita. Ja paprikoita, koska rakastan meheviä punaisia paprikoita ja sitten kun ruokaantotutteluvaiheessa iskee nälkä, on hyvä, että minulla on tuollaista kevyttä ja terveystekijöitä tulvivaa, aromikasta pureksittavaa. Olen kuitenkin muutenkin ajatellut, että nyt paaston jälkeen en mene takaisin siihen raivostuttavaan iltatapaani, että naksin suklaalevystä jopa rivillisen suuhuni (se on aivan liikaa, olen siitä tuntikaupalla tukossa) tai teen jättiläismäisen voileivän. Ajattelin syödä keveästi ja leivättä ainakin tuonne pääsiäiseen saakka.

Pääsiäisen me vietämme vieraisilla, joten en osaa sanoa, mitä ruokaa siellä sitten on. Ajattelin kuitenkin ottaa mukaan tattarihiutaleet... heh, on minullakin turvaruokani. En haluaisi olla hankala vieras mutten myöskään tahtoisi syödä pashaa (onneksi melkein kukaan ei osaakaan tehdä sitä vegaanisena... eikä ainakaan semmoisena vegaanisena & vähärasvaisena, jota minäkin suostun syömään; semmoinen peruspasha on ollut mulle aina liian voinmakuinen, yök) enkä pullia tai leipää tai muuta sellaista raskasta. Vaikka voihan tietysti olla, että mieli muuttuu. Mutta nyt on niin hyvä olla, että soisin pysyväni terveellä ruokavaliolla enkä vain hinkuvani kaiken maailman rasva-, lisäaine-, suola- ja sokeripommeja, kuten olen talven yli tehnyt, ja viime kesänäkin.

Luulen, että se kesän stressisyöminen johtui häistä, minulle se naimisiin meneminen on edelleen jollakin tavalla vaikea asia, vaikka se tuntuikin ihan kivalta ja avartavalta jollakin tasolla vieraudessaan - minulle on hirvittävän tärkeää saada itselleni riittävästi tilaa ja aikaa, vapautta ja omia unelmia, ja naimisiin meneminen suhteutui tietysti myös tuohon tarpeeseen ja tuntui siksi jollakin tavalla vähän häpeälliseltä ja kenties jopa vastuuttomalta. Olen oikeastaan vasta nyt oppinut tajuamaan tämän vapaudenkaipuuni selkeästi, ja saanut äidiltä vahvistuksen siihen, että olen aina ollut varsin hyvinvoiva, jos minulle taataan tuo tila, mutta että muutun helposti ahdistuneeksi, jos minua ahdetaan liikaan ihmiskontaktiin. Äiti ja isä sekä muut lähisukulaiset olivat kovin hämmästyneitä ja aika huolissaan, kun menin naimisiin. Eivät he olettaneet minun haluavan mitään semmoista ikinä-ikinä. Ja vaikka olin viime kesänä vähän pahastunut siitä, että he suhtautuivat niin epäröiden kaiken ilonsa lomassa, minun on myönnettävä, että heidän huolensa eivät olleet turhia ja että on aika stressaavaa tajuta olevansa naimisissa, kun ei ole ikinä halunnut sellaista naimisissa olon stereotyyppielämää, kaunista kotia ja pyöräköitä penskoja, essu edessä pullien pyörittelyä ja kotiruoan oloista ruokaa. Saan päivittäin hokea itselleni, että Vompsu on mennyt naimisiin minun eikä minkään naisstereotyypin kanssa. Ei minun tarvitse edelleenkään pitää siivoamisesta, haluta lapsia eikä laittaa kotia. Saan olla sotkuinen, hihittelevä, epämuodollinen itseni. Saan leikkiä suurta gourmetkokkia ja köyhäillä ja laittaa eriparin sukat. Ja saan uppoutua kirjaan ja olla kuulematta, kun hän kysyy minulta jotakin. (Olen joka tapauksessa, se ei ole valintani piirissä, mutta tuntuu ikävältä, etten saisi olla, vaikka olenkin.) Ja minulla saa olla sellaisia tunteita, jotka eivät ole mahtua rajojeni sisään ja jotka valvottavat minua levottomana. Alan tajuta tämän vasta vähitellen, asteittain. Riittää, että haluan asua Vompsun kanssa ja työstää meidän molempien asioita. Se on helpottavaa tajuta, mutta kylläpä sen tajuamiseen meni aikaa! Ehkä juuri tuo seikka, josta jokin aika sitten kirjoitin, tuo ettei ole oikein hyviä ihmissuhteita, sellaisia joihin tahtoisi itsensä kuvitella, mallina omalleen, on aiheuttanut sen, että olen ollut jokaisen suhteen alkaessa paitsi halukas suhteeseen (koska olen utelias ja sitä mieltä, että kokeilemallahan se selkiää), myös aivan kauhuissani ja pelännyt menettäväni itseni. (Eikä pelko ole ollut turha. Kun on kerran elänyt lapsuutensa perheessä, jossa kietoudutaan ja uhraudutaan ja ihmisten rajat ovat häilyviä, on vaikeaa pitää rajansa läheissuhteessa: mistäpä sen olisin oppinut? No, noista kirjoista, joita olen kustannustoimittanut ja nyt myös ominpäin lukenut. Minä kuvittelin ennen toimivani siten kuten pitää, jottei minua heti hylättäisi. Vasta nyttemmin olen tajunnut, että pahinta on kuitenkin se, että itse hylkää itsensä: omat tunteensa, toiveensa ja tarpeensa toisten hylkäämisen välttääkseen. Kun on hylännyt itsensä, ei oikein enää osaa reagoida mihinkään ja on vain epämääräisen onneton.)

No, nyt sentään tajusin sen, että saan olla tällainen kummajainen, aiemmissa suhteissani en ole tajunnut sitä näin selkeästi. Ehkä siksi, että niissä toisella osapuolella on ollut ehkä enemmän pyyteitä suhteen suhteen. (Kääk, suhteen suhteen!) Vompsis on jotenkin niin rento ja hänkin pitää asioiden kiireettömästä tutkiskelemisesta, ettei häntä sillä lailla häiritse, vaikka saatan välillä olla itkuinen tai levoton tai sotkuinen ja vaikken tee uraa enkä halua lasta enkä jaksa kaunistaa kotia. Hän jotenkin ymmärtää, miten tärkeää minulle on seurata huonekasvien vointia ja kevään etenemistä, tuntea rauhallisuutta ja levottomuutta, oppia rentoutumaan. Eikä hän ole kaiken aikaa äkäinen tai huolissaan siitä, etten tee enemmän maailman pelastamiseksi, vaikka hänkin samalla tavalla pohtii perinpohjaisesti elämänsä ratkaisuja paitsi itsen ja toisten ihmisten ja muiden tuntoisten olentojen, myös ja ennen kaikkea ekologisesta näkökulmasta. Hän on tyytyväinen siihen, mitä on, eikä haikaile jotakin enemmän. Se on todella harvinainen asenne ja olen sydänjuuriani myöten kiitollinen siitä, että saan elää sellaisen ihmisen kanssa, joka kykenee siihen. Se on kuitenkin juuri se taito, jonka soisin terävöityvän itsessänikin: taito löytää oman elämän ilot ja kiitollisiksi tekevät asiat sen sijaan että haalisi tähtiä ja kuita taivaalta.

On vähän haikeaa, että paasto loppuu. Tavallaan minulla on sellainen olo, että olisin ihan hyvin voinut jatkaa vielä toiset viisi päivää, mutta toisaalta, en pitänyt siitä olosta eilisen joogatunnin jälkeen, ja mielelläni vesijuoksisinkin täyden tunnin, eikä se tunnu onnistuvan näin vähän energiaa sisältävällä juomavaliolla. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että tunnen itseni voimakkaaksi ja jaksavaksi. Enkä halua enää sellaista heikkoutta kuin eilen joogatunnin jälkeen, jolloin tosissani epäilin, että lyyhistyn siihen kadulle. Ja ylihuomenna siskoni muuttaa, ja olen luvannut mennä auttamaan. Muuttaminen on raskasta hommaa! Onneksi ylihuomenna voin syödä jo varovasti täysjyväriisiä, joten eiköhän se muuttaminen suju sen voimin.

Tänään on ollut hyvä päivä, sen huomaa monesta seikasta. Kuten että jaksoin viimein viedä hirvittävältä haisevan biojäteroskiksen. Ja ehkä seuraavaksi pesen pyykkiä. Ja tiskaan. Hauskaa. Vompsu on myöhään töissä, joten minun pitää keksiä itselleni mielekästä tekemistä. Tietysti voisin vaikka vain maata ja lukea Clarice Lispectoria, mutta jotenkin pieni tiskaaminen ja pyykkääminen tuntuu houkuttavammalta. Harvinaista.