maanantai 23. maaliskuuta 2009

Isomummon tarina

Sunnuntai kului leppoisasti jalan kipeydestä huolimatta. Soitin jo aikaisin vanhemmille ja kerroin, etten mitenkään voi selvitä tällä koivella metroon ja sillä ja bussilla heille. Niinpä isä tuli hakemaan minut autolla. Ja syystäkin: jo se, että kävelin rappuset alas ja istuin autossa, turvotti jalan siihen mittaan, etten meinannut saada sitä kengästä taaskaan ulos. Vanhemmilla on etelään aukeava takapiha ja patio, ja siellä sitten istuin auringossa, vaikken voinutkaan kävellä. Olin kietoutunut huopiin, päässäkin pipo, luin lehtiä. Kevään ensimmäinen kärpänen teki päihtyneitä kaarteita pation puupinnan yläpuolella, jossa ilma oli melkein väreilevän lämmin.

Kun aurinko paistaa, on helppoa uskoa kevään jo pian saapuvan. Ja onhan sen saavuttavakin jo pian, mennään maaliskuun loppupuolta. Mutta on vielä kovin lumista.

Koska näin vanhemmat, ehdin taas jutskata heidän kanssaan ja miettiä sitä, miten paljon parempi suhde meillä on nyt, kun me olemme kaikki aikuisia (edes jollakin tasolla). Suhteen on mahdollista olla tasaveroisempi. Lapsena minua ärsytti ihan suunnattomasti se, kun he eivät ottaneet minua aina ihan vakavasti. Tietysti he ottivat vakavammin kuin useimmat aikuiset ottavat lapsensa, mutta en tiedä, kuinka paljon siinä oli kyse heidän tahdostaan tai päätöksestään ja kuinka paljon sitkeydestäni taistella itselleni heidän luottamustaan ja kunnioitustaan, taistella hengitystilaa ja omaa vapautta.

Nyt tuntuu useimmiten ihan hyvältä olla heidän kanssaan. Isä puhui talitiaisesta, jonka oli kuullut pitkästä aikaa laulavan titityy nykyisen tityyn sijaan. Se tiainen oli ollut Varkaudessa. Äiti taas höyrysi kuolleen isosedän pesästä löytämäänsä sukukirjaa, josta pienellä selailulla selvisi, että äidin isänisän suku on ollut melko rikasta ja oppinutta: apteekkareita, lääkäreitä, ylioppilaita... paitsi tietysti meidän sukuhaara. Totesimmepa olevamme sukua itse Agapetuksellekin. Minusta se oli hassua kuulla, koska olin kuvitellut heidän olleen sellaisia korpijaakkoja sydän-Savosta; ukissa ja isosedässä kun ei ihmeemmin sivistyksen tuli poltellut, vaikka jotakin ylpeää ja herraskaista toki heidänkin tavoissaan oli.

Kysyin äidiltä, miten hän ei tästä asiasta ollut aiemmin tiennyt, ja äiti kertoi isänisänsä kuolleen silloin kun äiti oli vielä alle kymmenen. Ja isomummo taas ei ollut väleissä sen suvun kanssa, huokaisi äiti. Muistaen isomummon käsittämättömän tulisieluisuuden kysyin, johtuiko se kenties siitä, että isomummo oli katkaissut välit. Mutta arvasin väärin: se oli mennyt ihan toisinpäin. Miehen suku ei halunnut olla tekemisissä isomummon kanssa, koska tämä oli heidän sukuun naidessaan ollut jo kerran naimissa ja eronnut nainen, ja sellainen ei ollut kaksikymmentäluvulla hyvässä huudossa. Hämmästyin kovasti: eivät siis vain molemmat isovanhempani ole eronneet vaan jopa isomummokin!

Äiti kertoi isomummon tarinan, jonka aion kirjoittaa tähän nyt muistiin, koska epäilemättä muistini muuten sekoittelee siihen omia assiosiaatioitaan lisää päivä päivältä.

Isomummo syntyi 1898. Hän oli pieni ja siro ja hänellä oli pistävä katse ja ylpeä ryhti. Lapsena isän kanssa riidellessään Selma suuttui isälleen niin kovasti, että hetti isän lempikukon uudestaan ja uudestaan järveen, kunnes kukko hukkui. Isä murtui ja itki ja rukoili Jumalalta apua kesyttää tuo villiotus tyttärekseen. Silloin Selma tajusi menneensä liian pitkälle, pyysi Jumalalta (muttei isältään) anteeksi ja päätti asettaa omaksi rangaistuksekseen, ettei enää antaisi koskaan kenenkään kohdella eläimiä huonosti ja että hän alistuisi tästä lähtien isänsä tahtoon. (Tai näin hän sen minulle kertoi kun olin teini-ikäinen.) Isä naitti hänet nuorena paljon Selmaa vanhemmalle rikkaalle miehelle, koska ajatteli tämän takaavan tyttärelle "hyvän elämän puutetta vailla". Tuon ajan (1910-luvun lopun) Savossa tämä on epäilemättä ollut tärkeä näkökohta. Mies oli joku pitäjän tärkeitä kihoja, koska papit ja tuomarit olivat hänen henkilökohtaisia ystäviään. Tämän enempää äiti ei kuitenkaan Selman ensimmäisen miehen ammatista tai asemasta tiennyt tai muistanut.

Vaikka odotukset olivat hyvät, liitto ei osoittaunut hyväksi. Vanhempi mies oli mustasukkainen sievästä nuoresta vaimostaan eikä osannut luottaa tähän. Niinpä aina asioille mennessään hän lukitsi Selman aittaan, jossa ei ollut edes ikkunaa. Selma ei halunnut valittaa asioistaan vanhemmilleen ja alistui kohtaloonsa. (Minun on mahdotonta kuvitella, miten tuo kiukkupussi olisi saatu tungettua sinne aittaan ellei sittei jollakin aika ikävällä väkivallalla uhkaamalla - ehkä mies on ollut paljon isompi ja vahvempi tai sitten Selma on tosiaan ajatellut Jumalan edelleen langettavan hänelle rangaistuksia isän kukon tappamisesta ja siksi suostunut kuuliaisesti ja allapäin aittaan. Toisaalta kaksikymppisenä sitä usein onkin vielä aika naiivi ja typertynyt uusista vaiheistaan, ehkä sekin selittää asiaa ja auliutta.) Aitasta kuuluava raivoaminen kantoi kuitenkin sen verran kauas, että ihmiset alkoivat puhua ja jossain vaiheessa juorut aittaan lukitusta nuoresta vaimosta löysivät tiehensä myös Selman isän korviin. Siitäkös hän sisuuntui, ajoi siltä seisomalta Selman uuden kodin pihaan ja ilmoitti ottavansa tyttärensä takaisin, koska "ei ollut antanut tätä kenenkään vangiksi vaan vaimoksi". Tämä sovitti lopullisesti Selman ja hänen isänsä välit.

With greatgrandma, 80s

(Kuvassa minä lapsena isomummo Selman kanssa.)

Vaikka Selma häipyikin miehensä talosta ja muutti takaisin vanhemmilleen, hän oli edelleen lain mukaan avioliitossa tuon miehen kanssa. Mies viivytti avioeroa kaikin tavoin ja hänellä oli sosiaaliset suhteensa virkamiehistöön puolellaan, Selman perhe taas oli vain köyhiä maalaisia. Niinpä kun Selma kohtasi sitten sen miehen, jonka kanssa hän perusti perheen, hän oli edelleen teknisesti ottaen naimisissa entisen miehensä kanssa, vaikka oli jo kaksi vuotta asunut vanhempiensa luona. Avioero astui voimaan vasta siinä vaiheessa kun Selman vanhin poika (eli ainoa ukkini) oli jo vuoden vanha. Heti kun avioero tuli voimaan, Selma meni uuden miehensä kanssa naimisiin ja muutti poikineen vanhempiensa jaloista uuden miehensä luo. Uuden miehen suku ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, että Selmalla oli naimisiin mennessä jo vuoden ikäinen poika. Heistä se ei oikein ollut heidän sukunsa arvolle sopivaa, ja he katkaisivat häiden jälkeen välit Selman ja tämän miehen kanssa. Ei ihme, että Selman mies muuttikin nimensä joidenkin vuosien kuluttua. Mitäpä sitä pitämään sellaisen suvun nimeä, jossa puhutaan takanapäin ja päin naamaakin, että hänen vaimonsa poika saattoi kenties olla jonkun toisenkin, vaikka sen vaimon entisen miehen, mistä noista eronneista heitukoista tiesi. Äidille Selma oli kuitenkin vakuuttanut, ettei enää nähnyt entistä miestään tämän luota päästyään, olipa vain onnellinen ja helpottunut, kun siitä vankilasta pääsi. (Minusta se kuulostaa aivan uskottavalta: kyllä ainakin minä suuttuisin, jos minut suljettaisiin aittaan! Ja Selmaan verrattuna olen kuitenkin aika leppoisa tai ainakin paljon ujompi luonteeltani.)

Selmalle ja hänen miehelleen (joka suomalaisti etunimensä samalla kuin sukunimensäkin) syntyi kaksi poikaa, ukkini ja pari vuotta tätä myöhemmin isosetäni. He asuivat jossakin Kuopion lähistöllä, heillä oli maalaistalo. Ukin kertoman mukaan he olivat köyhiä. Isä joi rajusti mutta ei uskaltanut tulla juovuksissa Selman eikä poikien lähettyville. Selma oli jo tässä vaiheessa hurja, piti ilmeisesti miestään aika kovassa kurissa ja Herran nuhteessa. Ja Selman Jeesus ei ollut, kuten hän itse minulle innokkaasti esitelmöi kun olin lapsi, "mikään valekiiltokuva, ei mikään lempeä enkelimäinen ja anteeksi antava Jeesus vaan se Jeesus josta voi lukea kertomuksesta Jeesus temppelissä: oikeamielinen, ankara." Selmasta yksinkertaisesti papit korostivat aivan väärää puolta. Hänen Jeesuksensa viha oli polttavaa. Oli tartuttava tekoihin ja tehtävä asioita oikeudenmukaisuuden vuoksi! Niinpä Selma pelotteli poikiaan viinan ja naisten kiroilla, eikä esimerkiksi ukkini, joka sentään oli aivan yleisesti tiedetty alkoholistiksi, koskaan näyttäytynyt kännissä äitinsä nähden. Kun myöhemmin isoäiti ja ukki erosivat ja isoäiti perusteli eroa Selmalle vedoten ukin juopotteluun, toisiin naisiin ja väkivaltaan, Selma yksinkertaisesti kieltäytyi kuuntelemasta ja ilmoitti, että hänen pojistaan oli kyllä saatana pieksetty takaisin helvettiin sen verran perusteellisesti, ettei hän rupeaisi kuuntelemaan tuollaisia valeita. (Ehkä oman lapsen eroaminen on osunut kipeään paikkaan, olihan Selma itsekin eronnut ja saanut nähdä, millaisia karmeuksia miehet voivat naisille tehdä. Varmasti se, että saa kuulla oman pojan hakanneen vaimonsa, voi olla liian hankalaa kuunneltavaa, samoin se, että poika on alkoholisti. Tuohon aikaan kuitenkin vielä uskottiin, että fyysisellä kurituksella lapsista tulisi kilttejä ja kuuliaisia väkivaltaan fiksoitumisen sijaan.)

Selma ei terrorisoinut vain perhettään vaan ulotti aktivisminsa myös eläinten puolustamiseen, epäilemättä hänelle kovin merkitykselliseen kukkoepisodiin ja sen myötä uskoon tulemiseen liittyen. Olen jo aiemminkin (joskin kauan sitten) kirjoittanut Veloenassa siitä, miten isomummo suuttui tulta ja tulikiveä nähdessään, miten lyhyttä päivää toivovat tukkilaiset kuormasivat hevostensa rekiin liian suuret kuormat ja sitten koettivat saada hevoset kapuamaan mäkeä ylös mahdottoman kuorman kanssa piiskan voimalla. Selma meni väliin ja ilmoitti miehille kiukkuisesti huutaen, että jos nämä aikoivat hakata hevosensa, he saisivat ensin hoidella hänet pois tieltä. Yllättävää kyllä, se raivo oli niin pistävää ja sinnikästä, että isomummon syrjään työntämisen sijaan miehet tosiaan joutuivat kiroillen keventämään hevostensa kuormaa ja tekemään ylimääräisen ajon saadakseen loputkin tukit noudettua.

Liekö osa tuosta raivosta kummunnut Kristus-ihanteen lisäksi siitä, että Selmaa oli itseäänkin kohdeltu kuin omaisuutta?

Muistan ukin kertoneen, että heillä sisällä oli likaista ja torakat juoksivat ja Selma ei piitannut siellä niin siivoamisesta, mutta että eläinsuoja oli aina tip top moitteettomassa kunnossa. (Heillä oli ainakin vuohi ja hevonen.) Ruoaksi he söivät lähinnä ruisleipää ja kalaa, kuten varmaan kaikki muutkin siihen aikaan noilla seuduilla. Mutta Selma halusi kauneutta ympärilleen omalla tavallaan ja joskus kaupungissa (oletettavasti Kuopiossa) jotakin maataloustuotetta myytyään hän tuhlasi rahat omatunto kivistellen vedettävään herätyskelloon, Kristus-patsaaseen, herukkakuvioiseen pöytäliinakankaaseen... jos hän olisi vienyt rahat kotiin, mies olisi juonut ne. Parempi siis ostaa jotakin kestävää mieheltä lupaa kysymättä, koska vaikka kaupankäynti olikin synnillistä, viinan juominen oli kyllä vielä syntisempää toimintaa. Pojat varttuivat tukkilaisten apupoikina aikuisiksi ja menivät molemmat naimisiin ja töihin, hankkivat yhteisen suuren tontin ja rakensivat sinne kesämökit. Ukki piti vaimonsa kanssa yleistä saunaa ja sai kaksi lasta, äidin ja tädin, isosetä ja hänen vaimonsa jäivät lapsettomiksi ja muuttivat Tuusulaan, isosetä oli töissä Fazerilla. Selman mies kuoli 50-luvun puolivälissä. Selma asui silti vielä pitkään yksin talossa, joka oli hautuumaan laidalla. Äiti pelkäsi vierailla hänen luonaan, koska tuolta samalta hautuumaalta oli Kuikka Koponen manannut vainajia liikkeelle. Mutta Selmasta sellainen pelkääminen oli hömpötystä: Jos sydän oli puhdas, eiväthän vainajat voineet tehdä mitään pahaa! Piti taistella Herrassa, niin ei ollut mitään hätää!

Itse tutustuin Selmaan vasta kun tämä asui jo vanhusten asuntolassa, punaisessa rivitalossa Leppävirralla. Joki oli siinä ihmeellisen pyörteinen ja vaarallisen oloinen, pihan luona kasvoi paljon ruusuruohoa. Kauniin kirkon luona oli muistaakseni koivuja, ja ounastelin, että isomummosta tulisi pyhimys hänen kuoltuaan. (No, eipä ole tullut, vaikkei hänestä ainakaan palavasieluisuutta puuttunut!) Selma puhui niin voimakasta savon murretta, etten tunnistanut sitä ihan pienenä suomeksi lainkaan, ja olin kysellyt äidiltä, että eikö mummolle pitäisi opettaa suomea, että se voisi käydä yksin kaupassa. Selmalla oli kova hööky opettaa minusta, tuolloin ainoasta lapsenlapsenlapsestaan, Kristuksen pieni soturi, oikeudenmukaisuuden esitaistelija, ja sain lahjaksi häneltä aina virsikirjoja, ristejä, Kristus-tauluja ja sitten tietysti lasten kertomukseksi muokatun värikuvitetun kirjan, joka kertoo, miten Jeesus toimi temppelissä heittäessään rahanvaihtajien pöydät kumoon. Ei siitä tietysti oikein mitään tullut, vähätkin ujot yritykseni toimia raivoavan kristuksen suoraselkäisyydellä selitettiin vakaviksi erehdyksiksi, joista piti pyydellä anteeksi ties keltä. Alle kymmenvuotiaana olin jo alistunut siihen, ettei minusta ollut raivoavaksi Kristukseksi. Erosin kirkosta heti isomummon kuoltua. Olisin halunnut erota jo aiemmin, mutta äiti vannotti minua olemaan tekemättä niin, koska isomummo tiedusteli aina soittaessaan erityisesti sitä, olinko pysynyt "vahvana uskossani", ja hän oli niin vanha jo, "pari vuotta enää". Kukaan ei ollut hennonut tai uskaltanut kertoa Selmalle, että lakkasin uskomasta, kun olin kahdeksan tai yhdeksän.

Pahastutin kuitenkin Selma-mummon opetusten hengessä äidin lukemalla isomummon hautajaisissa ääneen runon kukontappajasta. Äidistä se ei ollut sopivaa hautajaiskamaa ollenkaan, ja kyllähän se kieltämättä kuulosti vähän tärähtäneeltä sen hymistelyn, "kukkien seassa nukkumisen" ja niiden muiden seurakunta suosittaa -runojen joukossa. Mutta ei isomummo ollut mikään hymistelijä itsekään! Tätini innostui tuosta runostani niin, että viittasi siihen hääpuheessammekin. (Minusta se oli sopivampaa hautajais- kuin hääkamaa, liittyihän se kuitenkin isomummon elämään ja uskoon tulemiseen ja siihen, miten ihmisen elämä tavallaan jatkuu kaikissa niissä, jotka muistavat hänen elämänsä tärkeät käännekohdat ja poimivat itseensä opetuksia hänen tarinastaan; häissä kuulosti ehkä hintsun verran pelottavalta kertoa, että meidän sukumme naiset ovat pahansisuisia kukontappajia, tervetuloa vaan siis sukuun, sinä viaton sulhasmies, minkä lie villipedon oletkaan naimassa...)

Lopulta Selmakin siis kuoli, siinä vaiheessa kun hänen satavuotispäivistään jo puhuttiin. Se kävi niin tyypillisesti: Hän liukastui, mursi lonkkansa ja hänen kuntonsa laski. Sitten hän vain kuihtui pois kaiken tuon sisukkuuden, sinnittelyn ja taistelemisen päätökseksi.

Minusta on kauhean sääli, että sain kuulla vasta nyt tuosta erosta. Aikuiset ovat niin kauhean varovaisia lasten kanssa. Luultavasti olisin lapsena ollut kauhean utelias tuosta aittaepisodista ja olisin kysellyt siitä, ja sen seurauksena olisin ollut nyt paljon viisaampi ja yksityiskohtaisempi. Jotenkin harmittavaa, että elämäntarinoiden meheviä ja samastuttavia käänteitä siivoillaan pois lasten silmistä ja sitten aikuiset vaikuttavat jotenkin kauhean staattisilta ikään kuin he olisivat suurinpiirtein syntyneet avioliittoihinsa juuri sellaisina kuin he tarkasteluhetkellä parhaillaan ovat. Enhän kuullut omien vanhempienikaan epäonnistuneista kihlauksista tarkemmin ennen kuin itse katkaisin edellisen avoliittoni. Ja kuulin äidin vanhempien erotarinan ja väkivaltaisuuden senkin vasta reippaasti aikuisiällä. Ja nyt kuulen isomummon eronneen tällaisena vuonna kun täytän 35. Olisin kyllä varmasti kestänyt kuulla tästä ennemminkin. Ihan turhaan olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi, jos en vain onnistu sopeutumaan ensimmäisen vastaantulijan kanssa yhteen: eivätpä ole useimmat muutkaan meidän suvussamme tehneet niin!

(Olisi muuten mielenkiintoista tietää, kuinka yleisiä esimerkiksi nuo avioerot ovat olleet 20- luvulta 50-luvulle. No, tietysti heti kun kirjoitin tuon, oli pakko googlata: 1910-luvulla myönnettiin Suomessa runsaat 200 avioeroa vuodessa, ja 1920-luvulla tapahtui mullistus, jonka aikana vuosittain myönnettyjen erojen määrä kohosi vuoden 1920 luvusta 516 vuoden 1929 lukuun 1167. Tuolloin syitä olivat mm. eripuraisuus, juoppous, rikollisuus, mielisairaus tai muu sairaus, pitkäaikainen poissaolo, väkivaltaisuus ja epäsäännöllinen tai epäsiveellinen elämäntapa. Viisikymmentäluvulla eroja on ollut vuosittain noin reilu kymmenys solmittujen liittojen määrästä. Ja v. 1996-2000 tilastossa eroavuus on ollut 56 % solmittujen avioliittojen määrästä; ei mikään pieni luku.)

Jotenkin minusta on kauhean hauskaa, että sain kuulla tämän asian isomummosta. Jotenkin hänen hahmonsa syventyy, todellistuu, käy ymmärrettävämmäksi. Niin usein piilotetaan ihan turhaan kummallisia tai arkoja asioita, jotka oikeastaan tekevät ihmisistä paljon inhimillisemmän oloisia otuksia, paljon ymmärrettävämpiä reaktioissaan.

9 kommenttia:

Karri Kokko kirjoitti...

Viikonloppuna, Lahdessa, tintti sanoi ti-ti-ty, sekin kolmitavuinen, pitkästä, pitkästä aikaa.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Olipa kiinnostava tarina ja hurja isomummo! Minunkin oli vähän mutta ei noin hurja.

Veloena kirjoitti...

Karri: Oho, Lahdessakin. Pitääpä kertoa isälle, joka on Lahdesta kotoisin. :)

Näkymätön: Isomummo oli jopa vähän pelottava. Jotenkin sen hurjuuden kyllä näki pinnalle saakka silloinkin kun hän käyttäytyi ihan ystävällisesti ja suopeasti. Eleistä näki, että pinnan alla ryöpyttävät vähän isommat kosket.

Karri Kokko kirjoitti...

Nyt kun tarkemmin muistelen, se saattoi olla jopa titti-ty... mutta siis kolmitavuinen joka tapauksessa.

Juha kirjoitti...

Suhteiden pysyvyydestä ja muusta:

Olen tässä vuosien varrella monta kertaa joutunut tuskaisiin tilanteisiin. Syynä on ollut nainen, jonka olen tavannut jossakin, ja mielestäni hän on ollut kiinnostunut minusta yhtä paljon kuin minä hänestä, tai kuintenkin jotenkin siis niin, että olen rohkaistunut soittamaan hänelle, pitäen “tällä kerralla” aivan selvänä, että oikeat suhteet alkavat helposti. Sitten tuleekin nyrkkiä naamaan: joko hän sanoo suoraan, ettei halua tavata, tai sitten tapaillaan jonkun aikaa, ja hän vain häipyy.

En tiedä, mitä nuorempana näistä pettymyksistä ajattelin, koska ihastumisen tunne oli hyvin totaalista, ja pettymys sai sellaiset mittasuhteet, että usein meni kuukausia toipumiseen. Myöhemmin vain on jotenkin kyynistynyt, ja lopuksi myöntänyt itselle, että taidot eivät riitä. Näin isona olen myös alkanut nähdä tällä kaikella myös laajempia yhteyksiä. Olen jopa varovaisesti alkanut uskoa, että me olemme kaikki jotenkin pahassa noitaympyrässä.

Vanhemmat eivät juuri ota vastuuta siitä onnistuvatko lapsensa löytämään hyvän kumppanin (ruoka, vaatteet, asunto taataan, läksyistä rähjätään toisinaan). Nykyään ei tarvitse, ainakaan vielä. Yhteiskunta ei järin myöskään tunnu piittaavan kauheasti, kunhan vain välillä huokaistaan, että paljon on yksinäisiä ja yksinhuoltajia, jaa onhan Väestöliitto (kiinnostunut eitoivotuista raskauksista ja sukupuolitaudeista) ja Mannerheimin lastensuojeluliitto (kiinnostunut sotaorvoista?). Kaiken takana lienee osittain asennetta: “En minä lastani haluaisi vielä päästää pahaan maailmaan” tai “Kyllä luonto terveen tikanpojan puuhun nostaa”. Yhteiskunta ei halua puuttua ihmisten yksityiselämään. Useimmat eivät mitenkään edes tunnusta mitään ongelmaa.

Keskustelua ei käydä, sehän olisi rakkauden demystifioimista. Aiheen ympärillä käytävä keskustelu on lähinnä väestötason tilastoja (56 % on hirvittävän paljon) tai naistenlehtien pintaa raapaisevaa otetta. Joku rakenne siis tässä meidän ihmisten maailmassa torjuu aiheen, joka on kansalaisilleen suurimman onnen ja kipeimpien pettymysten lähde elämässä.

Ensin suhteet eivät synny. Sitten, kun suhteet ovat syntyneet, ollaan sittenkin valittu väärin. Tiedän, että toisaalta kukaan ei voi heittää kehään helppoa vastausta, mutta tuntuupa vähän siltä, että ongelmaa ei juuri yritetäkään käsitellä mtenkään. Avioerot ovat tabu. Juopottelu, ja väkivalta perheen sisäisiä asioita. Vävypojat ja miniät ovat usein vääriä.

Joskus mieleen hiipii synkkiä ennustuksia tämän länsimaisen kulttuurin eloonjäämisestä, huh.

PS: Eksyin, en tarkoittanut sano: “Älä sinä vain ihaile isomummuasi, näetkö mihin olet hänen vuoksensa joutunut.”

suklaahirviö kirjoitti...

Olipas mielenkiintoinen sukutarina, kiitos jakamisesta! Mullakin on muuten eronnut isomummu.. ;) Erosi siksi, kun mies oli vaan liian kova "konjakin perään", ilmeisesti tarjosi ja joi ryyppyjä, kallista tavaraa, vaimo ja lapset oli siinä vähän hätää kärsimässä taloudellisessa mielessä. Eronneen naisen elämä ei tosiaan ollut helppoa Suomessa noihin aikoihin. Paljon kaikenlaista ennakkoluuloa. :(

Mun isomummuni oli tosi sisukas pärjääjä, mutta hänen erostaan johtuen K-mummiani ei pidetty "sopivana" morsiamena vaarilleni. Eronneen naisen tytär näes..

Meilläkin suvussa on salailtu paljon asioita. Sitten aikuisille lapsille kerrotaan, että se ja sekin oli muuten HOMO.. :) Ihan kuin se jotain tämän ajan ihmistä järkyttäisi, jos joku setä on homo. Homo-sukulaiset itse eristettiin melkein täysin, heitä ei pidetty lapsille sopivana seurana, kai ajateltiin että Pahe tarttuu! :)

Erityiskiitos muuten tuosta kuvasta, jossa olet Isomummusi kanssa yhdessä. Jotenkin rakastan tuollaisia kuvia, joihin liittyy ihmisen elämäntarina..

Veloena kirjoitti...

Juha, olisi kauhean kätevää huomata, ketkä ovat toisistaan kiinnostuneita. Jotkut ystäväni ovat tässä oikein tarkkasilmäisiä, mutta itse olen tuommoisissa ihastusasioissa täysin sokea ja kaikki tulee minulle aina ihan puun takaa. Ehkä se on se taito, osittain, mistä kirjoitat? Olishan se kätevää... En ymmärrän, miten jotkut sen näkevän, murrinmur.

Hmm, ainakaan minun "oikeat suhteeni" eivät ole koskaan alkaneet helposti. Laupias taivas, ei. Ne ovat olleet sellaisia, että lähinnä vastaavaa sanoitusta voisi etsiä laulun Dona Dona suomennoksen säkeestä: "Mies vie vasikkaa markkinoille / se on vaiti ja murheinen /" Se on semmoista pyyhkäistyksi tulemista ja ainakin mulla ihan täynnä pelkoja ja kaameuksia. Vasta vähitellen siihen voi tottua ja alkaa hahmottaa, tuleeko jutusta mitään. Haluaako itse tehdä nämä ja nämä uhraukset vai tuleeko siitä vain kärttyiseksi ja marttyyrimaiseksi, ja tuleeko toinen puolitiehen vastaan. Ja jos vastaus on kieltävä, se voi tuntua aika masentavalta.

Jep, ne ovat kipeitä kohtia. En kuitenkaan ehkä sanoisi, että välttämättä kaikkein kipeimpiä. Minun elämässäni ovat esimerkiksi kipeimmät kohdat aivan toisaalla. Esimerkiksi ulkopuolisuuden tunne toisten naisten kanssa ollessa. On jotenkin raskasta kun ei voi kuulua mihinkään sukupuoleen selkeästi ja yksiselitteisesti. (Joskus voin melkein hetkeksi unohtaa tämän huolen mutten kyllä pitkiksi ajoiksi näemmä. Kuvittelin jo hetken päässeeni sen yli mutta nyt se on taas hyökännyt silmille entistäkin lujemmin.) Tai ei ehkä edes ihmisiin ihmisinä. Sitä on vaikeaa selittää kyllä, ehkä kyse on pelkistetyimmillään ulkopuolisuuden skeemasta. Ja sitten on toinen asia, jotakin mitä lähipiirilleni tapahtui kun olin teini, mutta siitä en voi enkä halua kirjoittaa; ehkä riittää että sanon sen liittyneen väkivaltaan. Se romautti aika tarkasti uskoni siihen, että ihmiset ovat hyviä ja aikuisiin voi luottaa tai että elämä kantaa.

Mutta ehdottomasti olen kyllä sitä mieltä, että esimerkiksi peruskoulussa olisi hyvä opettaa perusempatiataitoja. Kuka ne nykyään välittää? Itse olen opetellut niitä aikuisiässä opiskelemassa yliopistossa sivuaineena sosiaalipsykologiaa... ei sen minusta ihan niin pitäisi mennä.

Minäkin kyllä suhtaudun aika surullisen huokaavasti länsimaisen kulttuurin selviämiseen, mutten niinkään avioliittoinstituution takia vaan meidän materiankulutuksemme ja päästöjemme takia. Öljyn loppu, ilmastonmuutos, arvotyhjiö... Tietysti materiaalista kulutusta voi olla toivotonta suitsia, jos ei näytä siltä, että olisi jotakin paljon mielekkäämpää tilalle.

Hmmh. Vaikeita asioita.

Juu, älä ole huolissasi siitä, että jotenkin muuttaisin ajatuksiani isomummosta kommenttien takia... Tällaiseen kirjoitukseen pystyy kirjoittamaan niin vähän, omastakaan suhtautumisesta, että tavallaan kommentit kuitenkin koskevat enimmäkseen enemmän lukijan mielikuvaa asiasta kuin sitä ajatusten ja heijastumien prosessia, joka muuttuu hitaasti tai äkkinäisesti.
:)

Suklis, juu, minäkin tykkään elämäntarinoista. Jossain vaiheessa olin ihan elämäkertafanaatikko enkä lukenut paljon mitään muuta. Elämät ovat vaan niin kiinnostavia! Arvaamattomia! Taiteen ja hyveen kaavoja vastustavia... ;) Tuo homoseksuaalisuus on kyllä kiinnostava sukupolvimittari usein. Jotenkin ainakin mun vanhemmat on sen kanssa ihan solmussa ja sitten taas itse ja omat kaverit on ihan että mitä, mitä ihmeen hihittämistä tai nolostelua siinä nyt olis.

kellekertoisin kirjoitti...

Aikamoista, että jo isomummosi on eronnut! Siis mietin vain sitä, että miten kova taakka tuo ero on ollut. Onneksi isomummosi luonteesta on löytynyt ytyä, se on varmasti auttanut selviytymisessä.

Mun toisen puolen mummi ja vaari ovat eronneet ja sekin oli jo selkeästi hyvin vaikea asia.

Jossain suhteessa on onni, että ajat ovat muuttuneet... Ihmiset voivat tehdä vapaampia valintoja. Mutta tuli tuota kertomustasi lukiessani mieleen toisaalta se, että nykyajan ihmiset harvoin ovat kovin voimakkaita, mielenkiintoisia hahmoja. Itse ainakin olen todella haalea tapaus, jos vertaa sukuni edellisiin polviin. Ehkä helppo elämä tylsistyttää, tekee valjuksi.

(Toivottavasti tämä kommentti ei tule tuplana, en oo ihan varma miten tuo OpenID toimii.)

Veloena kirjoitti...

Niin, se on selvästi ollut tosi hankala juttu. Ja ovathan ne tavallaan edelleen... eroaminen on ehkä hämmentävintä, mitä läheisiin suhteisiin liittyy.

Mua kiinnostaa ajatella sitä ytyä myös toisinpäin: mikä ydystä lopulta kehittyi vaikeuksien puristuksessa. Koska olen pari kertaa huomannut omassa elämässäni, että vasta täydeltä katastrofilta vaikuttava tilanne vasta saa minut tösmistymään ja muotoilemaan selkeästi ja seikkaperäisesti kantani asioihin.