keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Keskittyminen, kiitollisuus

Viimeinen päivä kiinteää ruokaa. Nälkä hyökkää äkisti, mutta nujertuu pian. Pureksin punaista, mehevää paprikaa lohko lohkolta. Pureksin pitkästä aikaa sillä lailla kuin minut opetettiin lapsena syömään: keskittyen pureksimiseen, jokaista suupalaa neljäkymmentä jauhaisua hampailla, jotta sylki sekoittuu kunnolla. Keskittyen siihen, mitä on suussani, miltä se maistuu ja miten se on kasvatettu (vanhempani ovat aina ostaneet paljon biodynaamista ja myöhemmin luomua ja seuraan samoja jälkiä) ja mieluusti mitä lajiketta se on ja sitten tietysti vielä siihen, että voisi olla niinkin, ettei minulle olisi ruokaa.

Tulen äkkiä kylläiseksi, paprika on ihmeellisen makea ja aromikas. Ajattelen seuraavia päiviä, jolloin pureksin mehua ja kasvislientä. Ajattelen myös niitä päiviä, jolloin olen istunut pöydän ääressä ja tehnyt tekstityötä niin topakasti päämäärää tuijottaen, että olen huomannut ruoan kadonneen itseeni vasta kun lusikka on raapinut tyhjää lautasta ja tullut tyhjänä suuhun. Joinakin noista kerroista olen hämmästynyt: olen huomannut, että minun on ollut pakko katsoa lautaseen jääneitä tahroja tietääkseni, mitä olen syönyt.

On ehkä väärin sanoa, ettei tämä paastoamiseni olisi henkistä tai hengellistä, vaikkei se tietysti sillä lailla uskonnollista olekaan, että kukaan toinen voisi tulla minulle kertomaan, miksi minun pitää tehdä näin. Onko mitään henkisempää harjoitetta kuin keskittyminen ja kiitollisuus siihen, mitä juuri nyt on käsissäni ja kehossani ja ympärilläni, ulottuvissani, mahdollisuuksien rajoissa? En ole kovinkaan etevä tuollaisessa asenteessa. Saatan olla hurjan kiukkuinen, haluta jotakin lisää tai eri tavalla, saatan joku päivä unohtaa ihan kokonaan sen, ettei tämä mikään ole itsestäänselvyyttä.

Muistan sen iltapäivän, kun seisoin krapulassa Auschwitzissa ja luin raskasta fyysistä työtä tehneen vangin aamupalasta. Tai kun katselin kenkäröykkiöitä. En oikeastaan ajatellut niinkään sitä, miten kauheaa tuhoa siellä oli tehty, vaan sitä, olivatkohan ne ihmiset olleet tyytyväisiä noihin kenkiinsä. Oliko heitä harmittanut jokin tietty saumaus tai koron linttaantuminen, varpaat kokoon purista malli tai se, että koristenauhaus oli tehty suklaanruskealla mustan sijaan? Tarkoitan: ennen leirille joutumista, tietysti. Todennäköisesti. Ja silti ne olivat kasa kauniita kenkiä. Ei sellaisia saa enää mistään.

Myöhemmin yritin selittää muutamalle ihmiselle, ettei minulle tullut siellä mitenkään paha olo. Ei, vaikka tiesin, että isoäiti oli hiuskarvan päässä tuollaiselle leirille joutumisesta. Seisoin siellä ja katselin kenkiä ja ajattelin, miten lähellä oli se, etten olisi koskaan syntynyt. Olin pettynyt siitä, että olin elossa. Silloin. Tarvittiin vielä koko joukko toisia tapahtumia, että äkkiä ymmärsin voivani valita asioita, voivani suunnata elämääni. Kohtaloon ei tarvitse suhtautua on/off -valintana, jossa off tarkoittaa kuolemista tai syntymättömyyttä ja on asioiden vietävänä olemista. En osaa sanoa, miten suhtautuisin Auschwitziin nyt. Tuskin koskaan kuitenkaan tulen ihmiseksi, joka osaisi surra kuolleita. Elävien harkitsemattomia ratkaisuja kyllä suren usein. Esimerkiksi sitä, miten helposti jätän huomaamatta yksityiskohtia ja saatan olla huikaisevan tyytymätön.

Ei minun tarvitse hyväksyä hutiloivuuttani ja kiittämättömyyttäni. Paasto tuntuu hyvältä keinolta keskittyä kiitollisuuteen siitä, mitä on. Ruoka ei ole mikään itsestäänselvyys. Se ei ole ollut sitä ennen eikä se kenties lähitulevaisuudessakaan ole itsestäänselvyys. Kai kaikki ovat lukeneet ilmastonmuutoksen mahdollisista vaikutuksista viljelyyn (no okei, tiivistämisvaraa on, meilläkin peltopinta-alasta 80 % kasvaa eläintuotannon rehua, luki Vompsu ääneen eilen jostakin), väestömäärän kasvusta, öljytalouden romahtamisesta tai hiipumisesta... on todella vaikeaa kuvitella, millaista elämä on kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Kenties ruoasta on tullut uudestaan arvokasta ja ajatus sen pilaantumisesta on käynyt jälleen moraalisesti sietämättömäksi? (Minua hävikki hirvittää jo nyt. Yhteenlaskettu luku siitä ruoasta, joka kolhiintuu kuljetuksissa kelvottomaksi, viskataan kaupasta jäteastiaan ja mätänee kuluttajien jääkaappeihin, voisi olla aika masentava. En lainkaan hämmästyisi, jos se olisi kymmenys tai ylikin. Olen nähnyt joitakin yksittäisiä lukuja vain keskimmäisestä suureesta, kaupan hävikistä, ja joudun tekemään arvaukseni sen pohjalta.)

En usko, että paastoamiseni vaikuttaa pitkään. Mutta ehkä se virittää minussa hetkeksi taas tarpeellisen kunnioituksen ruokaa kohtaan. Että maltan istua ja mutustella paprikaa auringonläikässä kiitollisena siitä, että voin tehdä niin. Muistan jo ennalta, miten paaston aikana ruoat tulveksivat uniin ja mielikuviin. Odotan sitä, koska tarvitsen sitä. Sehän on juuri se, mitä haluan: että jaksan keskittyä perusasioihin, muistaa ne, olla niistä kiitollinen.

Jotkut ihmiset tekevät sellaisia harjoituksia, etteivät puhu vaikkapa viikkoon. Minusta tuntuu, että minulle se ei olisi kovin vaikeaa. Olen elänyt joitakin viikkoja puhumatta kellekään, koska en ole halunnut tavata ketään. Ei se tunnu pahalta, jos saa lukea ja kirjoittaa. Joskus se on hyvin helpottavaakin. Tietysti jos kieltäisi kaiken lukemisen ja kirjoittamisenkin... no, silti voisi varmasti ajatella. Luultavasti itselleni olisi kuitenkin suurempi haaste tavata vaikka viikon ajan joka päivä enemmän kuin kolme ihmistä ja puhua näiden kanssa. Mutta ei se rauhoittaisi, en usko. Ei jäisi aikaa ajatella ja myötätunto olisi vain entistäkin vaikeampaa. Syöminen on jotenkin konkreettisempaa ja siihen kiteytyy ainakin itselläni enemmän ongelmia kuin puhumiseen. Harvemmin kuitenkaan puhun suutani niin puhtaaksi, että olen sen jälkeen lukossa. Syömisen kanssa niin taas käy helposti. Ja välillä ostan jotakin epäterveellistä, vaikka suolattuja pähkinöitä tai popcornia. Ne maistuvat pahalta oikeastaan jo suussa kahden ensimmäisen suupalan jälkeen. Miksi niitä tulee syöneeksi? Kumma juttu!

Nyt tuntuu hyvältä mitellä omaa nälkä-äkäänsä eli sitä kiukkuisuutta, joka liittyy verensokerin tipahtamiseen. Toivottavasti Vompsu kestää ja minä myös. Ja ehkä myös tunnustella, millaista on ilman verensokerikierroksia. Huomaan ne todella selkeästi normaaliruokavaliolla, ja tiedän, että jos olen perusstressaantunut jostakin asiasta tai tahdon vältellä jonkin asian käsittelemistä, pakenen helposti napostelemiseen ja siitä seuraavaan mielihyvän leviämiseen. Se tekee minusta jotenkin tasaisen ja välinpitämättömän. Mutta en pidä tasaisuudesta enkä välinpitämättömyydestä. Haluan kohdata ahdistukset, painia niiden kanssa.

Haluan keskittyä noihin kummallisiin, heikkoihin oloihin, tuntea niiden mielikuvat. En halua vain painella automaattivaihteella läpi elämän. Ja tietysti pelkään, että paasto epäonnistuu, niin kävi kerran, oloni meni niin kurjaksi, että katsoin parhaaksi lopettaa, sen jälkeen en ole uskaltanut kokeilla uudelleen... mutta en tiedä, onko minulla enää koskaan näin hyvää saumaa: paljon vaikeita asioita mielessä, perusturvallinen parisuhde, ei töitä, ei kiirettä mihinkään, ei tiiviitä ystävyyssuhteita eli ei tarvitse nähdä oikeastaan paljon ketään, kissojen suoma läheisyys. Miksei siis nyt?

On hauskaa aloittaa paastoon laskeutuminen ja huomata, miten tietoisuus siitä, ettei seuraavina päivinä aio syödä lainkaan kiinteää ruokaa, muokkaa jo tänään sen, miten tarkasti ja uteliaasti suhtaudun pureksimaani paprikaan.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Isossa-Britanniassa kuluttajat heittävät kolmanneksen ostamastaan ruoasta roskiin, usein jo ennen kuin se on ehtinyt pilaantua. Lähdettä tutkimukselle en tiedä, mutta täällä asiasta uutisoitiin viime vuoden puolella useassa yhteydessä, joten kai siinä jotain perää on. Telkkarissa oli muun muassa ajankohtaisohjelmia joissa toimittajat menivät ihmisten koteihin ja pyysivät katsoa heidän roskistaan, ja toden totta, roskikset olivat täynnä syömäkelpoista ruokaa.

Olisin ehkä ennen epäillyt tällaisten tempausten todistusarvoa ja luullut, että roskisiskut ovat lavastettuja, mutta niinpä vain meidän edellinen kämppiskin heitti ihan järkyttävästi ruokaa roskiin, varmasti ainakin kolmanneksen ellei enemmänkin. Hän oli tosin amerikkalainen, joskin aika brittiläistynyt. Oli kamalaa asua taloudessa, jossa niin paljon ruokaa meni roskiin, eikä sille kuitenkaan itse voinut oikein mitään. Olin tästä aika angstinen tuolloin. Nykyinen kämppis ei juurikaan heitä ruokaa roskiin, hänellä ei ole varaa, mutta niinpä hänellä ei myöskään ole maksaa vuokraa, mikä on ongelma sekin. :-)

Anonyymi kirjoitti...

Lisäys: ai niin, ja koska tuo kolmannes oli vain kuluttajien itsensä roskiin heittämää ruokaa, lienee ruoan kokonaishävikki vielä paljon suurempi. :-( Jospa taantuma hieman korjaisi tilannetta, toivotaan!

suklaahirviö kirjoitti...

Minun on vaikea tajuta joissakin tutuissa perheissä sitä miten ruokaa ei arvosteta yhtään. Esim. yhden tutun luona on ihan tavallista jättää arkiaamiaisen jälkeen juustot ja voit koko päiväksi pöydälle ja illalla kun tullaan kotiin, niin tietysti ne ovat pilalla. Sitten ne heitetään pois ja uutta sijalle. Paljon on myös sellaista, että lasten alkaa kaupassa tehdä jotain mieli, sitä ostetaan, ja sitten lapset (ja aikuiset) unohtavat sen olemassaolon jääkaapissa ja sitten se heitetään pois.

Itse yritän aina säästää esim. leipää niin, että isoista paketeista pakastan osan, kun en kuitenkaan jaksa koko pussia yksin syödä. Muutenkin ruoan pois heittäminen on kurjaa.. siksi meillä joulut ja muutkin pyritään viettämään kohtuullisesti: olisi aika inhottava ajatus tehdä kaikkea kilokaupalla - vain roskista varten.

Minä muuten uskon, että n. 30 vuoden kuluttua ei enää eletä tällaista yltäkylläisyyden juhlaa. Ruoan hinta nousee koko ajan ja samaan aikaan viljelysmaa on vähenemään päin. Ruoan tuotanto tulee romahtamaan vuoden 2050 tienoilla, tästä oli uutinenkin jokin aika sitten. Ruokaa tulee olemaan vähemmän ja ottajia enemmän, koska samaan aikaan maapallon väkiluku kasvaa.

Juha Kankaanpää kirjoitti...

Paasto on hyvä. Se opettaa kurinalaisuutta ja asketismia, eli tyytymistä yksinkertaisiin asioihin. Sen täytyy olla jotenkin vanhaa viisautta, koska varmaankin kaikissa uskonnoissa se on ollut ammoisista ajoista portti ihmisen sisäiseen keskittymiseen.

Minulla on, kun nyt tässä niitä kertailen, kaikenlaisia askeesin muotoja päivittäisessä elämässäni. Niitä on vain tullut matkan varrelta mukaan. Paastoa en ole harrastanut, paitsi vuosia sitten, kun haluasin vähentää maskuliinista olemustani tavoittelemalla painoindeksiä 20 (en päässyt lähellekään). Nykyään paastonkaltaisia tapoja minulla on syödä mahdollismman yksinkertaista ruokaa, ja rajoittaa nautintoni kerran päivässä yhteen mukilliseen laihaa kahvia ja kahteen riviin suklaata sen kanssa.

Lue: olen kovin ylpeä näistä pienistä tavoistani, ja uskon niiden ihan oikeasti tuovan mielentyyneyttä jokapäivään.