lauantai 14. maaliskuuta 2009

Täyttää lomakkeen

Etsin töissä hakulomakkeen netistä ja täytän sen. Osaan täyttää muut kohdat paitsi lukioarvosanojen keskiarvon. Ei, siitä minulla ei kyllä ole hajuakaan! Sen tiedän, ettei se ole kiitettävä, koska muistan, miten vanhempani ärisivät asiasta ja itsepäisen vastaukseni, että saan olla tyhmä. Oikeastaan minun olisi kai pitänyt sanoa, että aion joka tapauksessa kuolla parin vuoden sisään, aikuiselämä ei kiinnosta minua, joten mitä vitun väliä jollain arvosanoilla on. Se ei ollut enimmäkseen uhmaa vaan toivottomuutta.

Lomake täyttyy hassusti. Sosiaali- ja terveysalan koulutus ja työpaikat, joille on varattu monta rivillistä tilaa, jäävät tyhjäksi. Muut työt taas eivät mitenkään mahdu lomakkeelle, vaikka niputankin ne ronskisti tyyliin "freelance-kirjoittaja vuodesta 1999 saakka", "kustannustoimittajan keikkatöitä tietokirjapuolella 1/2006 alkaen" ja niin edelleen. Päätän liittää lomakkeeseen cv:n, joka on, kätevää kyllä, pakko samalla päivittää. Nimi on muuttunut, samoin siviilisääty ja sähköpostiosoite. Merkitsen cv:hen myös sen, että olen nykyään yrittäjä ja minkä nimisen nyt keväällä ilmestyvän tietokirjan olen kääntänyt. Katselen töitä ja harrastuksia ja koulutusta ja tajuan, miten kovin vieraalta tämän täytyy taas näyttää valintalautakunnan silmissä.

Ei se ole vieras tilanne, se ulkopuolisuus ja vieraus työhaastatteluissa ja koulutushaastatteluissa. Toivon vain, että joskus siihen suhtauduttaisiin piristyneesti ja mahdollisuutena, mutta se voi olla liikaa toivottu. Sen täytyy riittää, että suhtaudun itse menneisyyteeni mahdollisuutena, en riippakivenä ja epäonnistumisina.

Yhtäkaikki haluan liittää cv:n mukaan, vaikka tajuankin pistävän selkeästi, että se on minun menneisyyteni. Ja että monessa mielessä sitä voi lukea kuin piru raamattua, jos tahtoo ajatella, että suuntautumiseni on kauhean akateeminen ja sanoihin kiinnittynyt, eli jos sitä halutaan tarkastella jotakin hyvin oleellista nykyisyydestä tai peräti tulevasta kertovana. Haen kuitenkin koulutukseen, jossa manipuloidaan kehoja. Lisään kiinnostuksenkohteiden listaan kehollisuuden. Ehkä se jotenkin pehmentää noita toisia sanoja. Kunpa vain pääsisin haastatteluvaiheeseen saakka. Luulen, että haastatteluissa osaisin kyllä kertoa kiinnostuksestani. Mutta en osaa oikein teeskennellä, että olisin joku toinen, joku varmempi ja säntillisempi.

Sekin minua tietysti pelottaa, että jos pääsen haastatteluihin, miten psykologit minuun suhtautuvat. Tiedän epävarmuuteni, se paistaa kauas. Fysioterapian pääsykokeessa siihen ja kummaan taustaani tartuttiin, enkä voinut kuin myöntää, että totta kai olen epävarma siitä, onko tämä juuri se ala ja että osaanko toimia ihmisten kanssa. (Olenko mistään varma? Ehkä joistain fysikaalisia olosuhteita ja kausaliteettia koskevista olettamuksista kuten että jos kirveellä lyö jalkaansa, siitä seuraa kudosvaurio.) Nykyään kyllä tiedän jo enemmän siitä, mitä se ihmisten kanssa toimiminen tarkoittaa: työtilannetta. Mutta kuinka olla muistamatta sitä, että olen saanut joskus potkut töistä? Siitä on kauan ja se on edelleen minusta kohtuutonta, mutta joka tapauksessa niin kävi. On hyvin vaikeaa nousta sen yläpuolelle ja muistaa, että toisaalta nykyisissä työpaikoissani tuota asiaa on ihmetelty, kun olen kertonut siitä esimerkiksi aiemmalle esimiehelleni. Pelkään, että alan itkeä haastattelussa, esimerkiksi. Mutta ehkä kaikki pelkäävät tällaisia asioita.

Toivon, että kaikki menisi nappiin nyt kun äitikin on murinansa murissut ja olen viimein keksinyt kouluttautumisalan, joka on koulutuksena houkuttavan lyhyt, aiheeltaan ja työnkuvaltaan äärimmäisen kiinnostava ja jonka tutkinnolla luultavasti pystyy jopa työllistymään. Hassua, miten tahto ja toiveikkuus virittävät sivujuonteinaan koko joukon pelkoja. Jos en tahtoisi sitä ja tätä, en pelkäisikään... Siitä on aikaa, kun olen pelännyt tällä lailla. Ehkä pelko auttaa minua valmistautumaan pääsykokeeseen? Toisaalta tiedän, että viime aikoina työhaastattelut ovat menneet paremmin kuin aiemmin, koska olen oppinut rentoutumaan haastatteluissa. Se taas johtuu siitä, etten enää osaa toivoa, että jokin työpaikka olisi avain onneen. Nyt huomaan kuitenkin, että suhtaudun tähän koulutukseen vähän sillä tavalla. Se on hassua, en tahtoisi ajatella niin. Toivon, että osaisin luottaa asioiden vain lutviutuvan. Ehkä niin käykin, huhtikuun puoleenväliin on sentään vielä kuukausi aikaa.

Näin yöllä unta, että olin kävelemässä Keskuspuiston halki pääsykokeeseen. Oli lumista ja pimeää, sellaista kuin silloin kun vielä asuin Käpylässä ja pyöräilin talvella metsän nuljapolkuja kohti työpaikkaa (jossa nyt istun ja kirjoitan ja on kevät). Maa oli liukas, oli kiire. Vilkuilin kelloa ranteessani (hassua, siitä on aikaa, kun minulla on ollut rannekello, miksi se on unissa?) ja kiristin tahtia. Jännityksestä nostin heijastimen huulilleni ja imeksin sen reunaa. Sitten äkisti tapahtui jotakin omituista ja tunsin heijastimen venyttävän nieluani ja solahtavan ruokatorvea alas. Se tuntui vatsalaukussa suurelta ja kovalta ja tunsin sen lumihiutaleen muodon selkeästi. Sain paniikin, koska vaikka heijastin oli vatsassani, se myös salpasi henkeäni, ja tajusin unessa, että tukehdun, ellen saa sitä kaottua ulos, että joudun leikkaukseen, yöpymään sairaalassa, syömään sitä mautonta mössöä. Henkeäni ahdisti, juoksin vessaan, kumarruin pöntön ylle, yritin työntää sormia kurkkuun ja kakaista heijastinta ylös. Tässä vaiheessa tajusin olevani hereillä ja aloin siinä paniikkikakomisen lomassa yhdistää asioita mielessäni: heijastin on liian iso, ei sitä ole mahdollista nielaista, nyt taitaa olla yö, minulla on selvästi yöpaita päällä... heijastimen täytyy olla unta. Seisoin hölmistyneenä pimeässä vessassa ja sitten tulin takaisin huoneeseen, istuin pimeässä, keitin valerianateetä.

Nukahdin vasta auringon jo värittäessä taivasta, joten olen nyt töissä väsynyt. En kuitenkaan niin väsynyt, etten jaksaisi täyttää lomaketta ja päivittää ceeveetäni. Kevätaurinko paistaa lämpimästi selkään, musta villapaita tuntuu kuumalta yllä.

Huomenna saan hakemuksen postiin. Nähtäväksi jää, kauanko olen sen tiimoilta levoton ja maltanko syödä vai hurisenko ja heräilenkö öisin sinne saakka.

5 kommenttia:

Juha kirjoitti...

Potkut töistä? Kuinkas niin pääsi käymään?

Mitenkäs taas kirjoitat aiheesta, joka liippaa läheltä? No joo, jotta ei menisi flirttailuksi, syyhän on ihan se, että sinuahan kertakaikkiaan kiinnostaa tämä elämä vähän enemmän, ja suollat tekstiä aika vimmalla.

Potkuista piti sanoa: eikös se ole ihan yleisesti tiedossa, että potkuja tulee eteen yhdelle jos toiselle: minä sain potkut syksyllä. Tiesin olleeni väärässä työpaikassa vuosia, ja sitten pomokin tiesi. Eli virheeni oli, että huomattuani ongelman, en tehnyt sille mitään, vaan ajattelin, että jatketaan vielä tovinen, kun ei voi tietää onko muualla parempaa. Eli pieni määrä arvostelukyvyttömyyttä, siinä kaikki.

Työhaastattelu: kyse on taitavasta retoriikasta, jos päästää ns. rehellisen minänsä liikaa esiin, voi haastattelija (kovaksikeitetty järjestelmän soturi) saada käsityksen, että "tuohan ei taida kestää työn vaatimuksia". Halusin siis sanoa: varaudu antamaan joku lyhyt selitys niistä potkuista (väärinkäsitys, ym.), mutta vain jos se huomaa sen, yleensä ne ei.

Totuus siis kyllä on, että työhaastattelut on kyllä näitä elämän unohdettavampia kohtaamisenmuotoja, mutta sen lisäksi, ja tämä kai siis pätee melkein ihan kaikkeen, se on mahdollisuus oppia: itsensä myymistä, asioita joita ei vielä mahdollisesti tiedä jne. Saispa sinne mennä nousuhumalassa.

Veloena kirjoitti...

Jaa, siitä on tosiaan kauan. Olin naulakkotyttönä ja konsertin jälkeen suuri joukko ihmisiä rynni naulakolle. Tapani mukaan otin ensin vanhemman väen naulakkolappuja, koska huonojalkaisten mummojen ei mielestäni pidä antaa seistä turhaan, nuoremmat kyllä jaksavat seistä. Kun tiskillä on kymmeniä ihmisiä yhtä aikaa, mitään järjestystä ei pysty pitämään ja "kuka oli seuraava?" -kailottaminenkaan ei yleensä toimi. Pari sellaista kolmi-nelikymppistä naista alkoi huutaa pää punaisena, että he olivat tässä kyllä ensin. Vastasin, että selvä, tuon nyt tämän takin ja otan sitten teidän laput. Kun tulin hakemaan lappuja (periaatteella siivoa paniikkiset ja äkäiset asiakkaat alta pois), he kysyivät, miten saatoin olla näkemättä, että he olivat siinä ensin ja että tämä oli törkeää kohtelua. Kerroin, että kun juoksen takkeja koko ajan, en pysty samalla vahtimaan, missä järjestyksessä ihmiset tiskille tulevat, ja että siksi olen ottanut ensin vanhempien tätien ja setien lappuja, kun heidän ei ole ehkä niin helppoa enää seisten odottaa. He eivät kuitenkaan ojentaneet lappujaan vaan sanoivat, että tästä pitäisi jättää valitus. Sanoin: "No, tai ehkä sitten jonkun pitäisi organisoida sille puolen jono, jos se tuntuu niin tärkeältä. Minun pitäisi nyt kuitenkin hakea näitä takkeja, saisinko teidän laput?" Sain laput ja naiset takkinsa ja lähtivät.

Kun seuraavana päivänä esimies soitti minulle kotiin ja raivosi puhelimessa, en edes tajunnut ensin, mistä ihmeestä oli kyse. Vähän kaivelemalla muistin kuitenkin nuo kaksi naista. Onneksi tiskillä oli muitakin ihmisiä töissä, joten kehotin pomoa kysymään heiltä, olinko oikeasti tosiaan kiroillut, kuten asiakkaat väittivät. Myöhemmin kuulin, että pomo oli tosiaan kysynyt ja he olivat kertoneet, että toimin ihan normaalin ja asiallisen ystävällisesti. Naiset, jotka olivat liikkeellä jo alkujaankin väärällä jalalla, olivat kuitenkin johtajan ystäviä, kuten esimies oli heti kertonutkin, ja niinpä siitä tuli sitten potkut "koska olen ilmiselvästi sopimaton mihinkään asiakaspalvelutyöhön". Työtodistusta en viitsinyt edes pyytää, vaikka olin ollut useamman vuoden siellä keikkatöissä, niin pahasti jurppi koko juttu.

Tietysti siinä mielessä varmasti olenkin aika sopimaton asiakastyöhön, etten yleensä työkontaktissa matele ja alistu vaan lähden liikkeelle ystävällisestä tasapuolisuudesta ja kohtaamisesta, vaikka yleensä esim. teitittelenkin vanhempia ihmisiä jne. Joillain ihmisillä on vähän erilainen kuva asiakaspalvelutyöstä tässä suhteessa, heistä asiakaspalvelijan pitäisi olla kai lipevämpi... olen huomannut sen, että ns. hienomman väen paikoissa asiakaspalvelutyö tökkii, siellä odotetaan toisinaan sellaista maireaa ja alentuvaa otetta, mutta esim. yliopistolla ja kustannusmaailmassa töissä ollessani tuollainen tasa-arvoinen kohtaaminen toimii mainiosti.

Ja se oli kyllä ehdottomasti väärä työpaikka muutenkin! Siellä työkaverit olivat välillä helisemässä,kun pelkän istumisen sijaan tarjouduin käymään läpi jotakin listoja, parittelemaan parittomia naulakkolappuja, jotka oli laitettu isoon muovipussiin odottamaan sateista päivää, ja vaihtamaan vessoihin paperit, kun asiakas tuli valittamaan, että ovat jo kovin vähissä. Muut olivat hurjan tarkkoja siitä, ettei mihinkään tehtävään ryhdytä ilmaiseksi vaan kaikesta pitää saada maksu, ja minusta taas tuntui ihan kohtuuttomalta vain istua tuntikaupalla. Olin oikeasti välillä kajahtaa siellä, kaipaan toimintaa.

Heh, nousuhumalassa haastatteluun... tuosta tulee mieleen se Trainspottingin kohtaus, jossa tyyppi menee piripäissään haastatteluun. :D

Juha kirjoitti...

Olipas pöyristyttävä tarina, eikä varmasti ainoa tässä maailmassa. Minut taas yritettiin systemaattisesti murskata, no se siitä.

Satutko muuten tietämään miten määritellään psykopaatti? Onko se henkilö, joka "saa kenet tahansa tekemään mitä tahansa"? Heräsin aamuyöllä painajaiseen eräästä menneestä esimiehestäni, ja filminpätkä, vaikka olikin ilmeisen lyhyt, kertoi kaiken olennaisen tästä jo kauan unohdetusta. Heräsin, ja tajusin että ei ole ollut onnea töissä esimiesten kanssa. Mutta, jos ne (ei kaikki) onkin määritelmän mukaan henkilöitä, jotka saavat "kenet tahansa tekemään mitä tahansa"? Miksi? Koska nämä maailman hierarkiset järjestelmät huutaa sellaista asennetta. Ja jotkut vielä kyselee, mihin enää tarvitaan työväenliikettä.

Tyypillistä oli tuossa sinun tapauksessasi, että pieninkin epäilys riittää. Ne eivät voi sietää valituksia, eikä ylipäätään ikäviä uutisia, tai sitten ne pelkäävät yli kaiken omia potkujaan. Kauhean järjestelmän sotureita.

No, joo. Vaikuttaako, että on jäänyt jotain hampaankoloon?

Täytyy tässä itseasiassa jatkaa toista kirjettä, jonka aiheena on ystävyys, joka tökkii... Eikös me ihmispolot ollakin siskoja, veljiä samanlaisissa keitoksissa.

PS: Tarvitaanko hierojankoulutukseenkin työhaastattelua?

I.O.Rumdum kirjoitti...

Nielaisit tähden solar plexukseen. Ei sitä kannata kakoa ulos:)

paulasankelo kirjoitti...

Hah, mäkin olen ollut naulakolla töissä. Oikeastaan olin ovimies ja tavallisesti istuin salissa, mutta jos oli pulaa naulakkoväestä, menin aina auttamaan naulakolle. (Ja joo, aika moni muu oli tosiaan tarkka siitä, ettei joutunut tekemään minkäänlaisia "ylimääräisiä" hommia...) Yleisön purkautuessa naulakolle saa olla niin ripeä, että minä en aina pystynyt havainnoimaan edes sitä, minkä ikäinen asiakas oli kohdalla. Ihan todella! Siinä vain otti lapun ja haki takin ja toimi niin keskittyneesti, ettei todellakaan voinut painaa mieleen kovinkaan paljoa yksityiskohtia takkien jonottajista. (Taidan olla vähän putkiaivo.) Oli aivan mahdotonta huomata, kuka oli odottanut kauimman aikaa. Minusta olit selvästi hyvä naulakkotyöntekijä, kun kerran pystyit havainnoimaan asiakkaiden iän ja ottamaan vanhemmat ihmiset ensiksi huomioon!

Minäkin sain valituksen, kun en päästänyt pikkuvauvan vanhempia klassisen musiikin konserttiin aivan hervottoman tavarakassin kanssa. Pieniä vauvoja nyt ei kannattaisi konserttiin tuoda muutenkaan, kokemus on osoittanut että pelkäävät vain siellä (ellei kyseessä ole lasten konsertti, tietenkin). Ja suuria kasseja ei saanut paloturvallisuussyistä jättää käytävälle seisomaan. Vanhempien mielestä minun olisi pitänyt antaa viedä kassi konserttisaliin, sillä 1) siellä oli vauvalle ruokaa, jos tulee nälkä, 2) siellä oli vauvalle vaipat, jos tulee kakka ja 3) siellä oli vauvalle leluja, jos tulee tylsää. Voi elämä! Yritin kertoa ystävällisesti, ettei klassisen musiikin konsertissa ole muutenkaan paikallaan vaihtaa kakkavaippoja tai leikkiä rämisevillä leluilla, mutta jos vauvalla tulisi tarve syödä tai pitäisi vaihtaa kuiviin tai leikittää, kassi olisi (ilmaisessa) naulakossa ja he voisivat koska hyvänsä poistua naulakolle sitä kassia hakemaan. Ja että alakerrassa olisi vaipanvaihtofasiliteetit ynnä muut. Ei: kaiken kaman piti päästä mukaan saliin, jotta vauvan tarpeet voitaisiin huomioida HETI!

No, valitushan siitä tuli, mutta onneksi pomoni ymmärsi täysin minkä typpisistä ihmisistä oli kyse. Minulle ei koitunut asiasta mitään hankaluuksia. (Ja vähän vastaavia tapauksia sattui kohdalle toisiakin, ei kyllä ihan noin vihjeettömiä.) Tyhmää, että pomosi toimi noin puolueellisesti. Ainakin kaikki minun esimieheni oikeasti tiesivät, että tympeitä asiakkaita riittää ja naulakko- sekä ovihenkilökunta tekee yleensä parhaansa selvitäkseen heistä ystävällisesti mutta jämäkästi. Sinun pomosi tosiaan varmaankin pokkuroi kaveriensa suuntaan ja sai sanoa tympeille tädeille, että "huono" asiakaspalvelija sai potkut.

Minun ainoat potkuni kirvelevät vieläkin, vaikka niistä on aikaa jo 15 vuotta ja vaikka ne eivät tainneet olla "oikeat" potkut kun työsopimustakaan ei ollut. Työsopimuksen puutteesta asia olikin kiinni: olin töissä kauppapuutarhalla, jonne tarvittiin kipeästi henkilökuntaa, mutta jonka vanha juoppo omistaja ei antanut palkata apulaista kuin pimeästi. Oli puhetta siitä, että työsopimus solmittaisiin, mutta sitä ei vain kuulunut. Oli tuolloin 14-vuotias, joten vanhempani eivät antaneet minun käydä pimeästi töissä, mikä olikin ihan hyvä juttu. Kun lopulta sanoin, että työsopimus pitää olla tai en saa tulla töihin, vanha juoppo haukkui minut liian hitaaksi työntekijäksi ja lähetti kotiin. Hänen vanha vaimonsa oli ihan suruissaan (vaimo oli yli 70 ikäinen ja todellakin tarvitsi apulaisen!), antoi minulle ylimääräistä palkkaa ja valtavan kukkapuskan mukaan. Silti harmitti.

Samoihin aikoihin olin töissä raviradalla, jossa olin miltei aina nopeimpien kassojen joukossa - siitä sai bonusta, muistan siksi. Siellä ei kukaan haukkunut hitaaksi! Silti tuollainen jää kirvelemään - vaikka tiedän, etten ollut hidas ja että asia oli omistajan saituudesta kiinni. Höh.

(Pitäisi toisaalta pitää mielessä, että näinä aikoina miltei kuka hyvänsä voi saada potkut ihan syystäkin, tai siis taloudellisista syistä. Olisikohan yhtä kamalaa saada potkut, jos tietäisi, ettei se johdu pomon suoranaisesta epäreiluudesta vaan muista tekijöistä?)