tag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post3440527819860966411..comments2024-01-20T09:40:55.195+02:00Comments on Veloena: Oksat maljakossaVeloenahttp://www.blogger.com/profile/05933218355713361785noreply@blogger.comBlogger5125tag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-76736494010503334902009-03-08T19:54:00.000+02:002009-03-08T19:54:00.000+02:00On kauhean surullinen ajatus, ettei siihen koskaan...On kauhean surullinen ajatus, ettei siihen koskaan pystyisi, mutta voi aivan hyvin olla, että niin se on.<BR/><BR/>Sitten pitäisi vain keksiä nimi niille suhteille, joita on ennen kutsunut ystävyyksiksi... välittämissuhteet? <BR/><BR/>Tai ehkä voisi ajatella, että suhde täyttää ystävyyden kuvauksen, jos se on avoin ja siinä esiintyy hetkiä, joissa ystävyys todentuu, vaikka koko ajan tuskin niin voikaan olla. (Vähän samalla lailla kuin rakkaussuhteissa on hetkiä, jolloin toisen jokin piirre yksinkertaisesti jurppii aika pahasti mutta sen yli päästään kyllä jos tahtoa löytyy molemmilta.) Itse huomaan olevani monimutkainen siinä suhteessa, että kaipaan aika paljon vanhemmointia, mutta olen aika tarkka siitä, missä sävyssä se tehdään. :D <BR/><BR/>Ja jos joku ei lainkaan vanhemmoi minua, on aika epätodennäköistä, että mitään kovin läheistä liittoumaa syntyy, koska on aika vaikeaa kunnioittaa ihmistä, joka koettaa miellyttää siinä määrin ettei koskaan ilmaise tahtoaan ja pahastumistaan ja ahdistustaan tai sitten ilmaisee sen oikutellen (se on vaan ihan p-stä). En missään nimessä väitä, etten tekisi itse näin... ehei. :P Joskus olen ihan lukossa ahdistukseni ilmaisun kanssa. Mutta toivon, että siitä huomautetaan. Alkmene sanoi ihan loistavasti, kun pelkäsin huolestuttavani häntä: että kyllä hän haluaakin, että hänen ystävänsä huolestuttavat häntä! Ja joskus huomaan oikuttelevani, kun en uskalla muuten purkaa jotakin asiaa (joka on tyypillisesti vielä jotenkin aika pieni ja merkityksetön sitten kun se saadaan käsiteltyä). Se on ihan raivostuttavaa, ja osoittaa ainakin sen, että tilanteelle on tehtävä JOTAKIN.<BR/><BR/>Kimuranttia... ihmiset ovat vielä niin erilaisia, ettei mitään patenttiratkaisua taatusti ole, ja se, mikä toimii yhden kohdalla, on kuolonisku toiselle suhteelle.Veloenahttps://www.blogger.com/profile/05933218355713361785noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-86136180785113213412009-03-08T12:52:00.000+02:002009-03-08T12:52:00.000+02:00Hyvää pohdintaa.Tulee ensimmäisenä mieleen, että y...Hyvää pohdintaa.<BR/><BR/>Tulee ensimmäisenä mieleen, että ystävyys on aika velvoittava sana. Jonkinlainen ideaali, johon tuskin koskaan oikeasti kykenee. Ehkä realismin nimessä vaatimustasosta pitäisi joskus vähän joustaa...<BR/><BR/>Minustakaan ajatus ei tarkoita että tarvitsi "etukäteen" antaa hyväksyntä kaikelle mitä toinen saattaa joskus tulla tekemään, vaan juurikin tuollaista prosessia jossa käydään läpi erilaisia kriisejä ja sovituksia.<BR/><BR/>Ehkä voisi ajatella, että hyväksyn toisen sellaisena kuin tämä (lue: semmoisena kuin hänet näen) <I>tässä ja nyt</I>. Väliaikaisia konfliktivaiheita syntyy väkisin: molemmat muuttuvat, vaikkakin hitaasti, ja myös oppivat toisistaan lisää.<BR/><BR/>Alkuperäisessä ajatuksessa käytettiin sanaa <I>määritelmä</I>, jonka ymmärsin tarkoittavan sitä, että jos toista ei pysty enää hyväksymään, sitä ei voi enää oikein sanoa ystävyydeksi vaan se muuttuu joksikin muuksi. Ehkä vanhemmuudeksi, jonkinlaista vastuunottoahan se kai on? Suhde ei ainakaan ole enää tasa-arvoinen.<BR/><BR/>Voisi myös ajatella, että ystävyys aina perustuu eräänlaiselle idealistiselle kuvalle toisesta. Toisen hyviä puolia korostaa ja toisen huonoja puolia vähättelee. Jos näin ei pysty enää syystä tai toisesta tekemään, onko se enää oikeaa ystävyyttä?Mikkohttps://www.blogger.com/profile/05658171198400839473noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-5342221424987505662009-03-08T09:46:00.000+02:002009-03-08T09:46:00.000+02:00Ääh, sängyssä kirjoittaminen, huomaan käyneeni kry...Ääh, sängyssä kirjoittaminen, huomaan käyneeni kryptiseksi itsekin :D: tarkoitin että tuo sitaatti oli mulle liian kidemäinen aluksi. "Toi on mulla liian kide", HUUOOH!Veloenahttps://www.blogger.com/profile/05933218355713361785noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-6200043203373409042009-03-08T09:43:00.000+02:002009-03-08T09:43:00.000+02:00Jep, se on hyvä tavoite. Mutta aika kryptinen. Mit...Jep, se on hyvä tavoite. Mutta aika kryptinen. Miten sitten esimerkiksi, jos jokin ystävän tekemä huolestuttaa ja epäilee, ettei hän itse tajuaa asian laitaa? Itse olen huomannut, että tarvitsen molemmanlaista ystävyyttä (ja mieluiten samalta ihmiseltä mutta se taitaisi olla liikaa vaadittu jo): sitä, että toisaalta minut hyväksytään tällaisena kummallisena tapauksena, mutta että toiset toisalta tuovat julki jos heitä huolestuttaa, että jokin ajattelutyylini tai käyttäytymisen kuvioni saattaa vahingoittaa toisia tai itseäni. <BR/><BR/>Kai se ongelma, näin sen jotenkin itse ajattelen, on se, ettei ihminen "ole". Hän muuttuu kaiken aikaa johonkin suuntaan, useimmiten huomaamattaan ja vaivihkaa. Hän haluaa asioita ja tekee töitä niiden eteen. <BR/><BR/>Jos minun ongelmani olisi vain hyväksytty niistä mitään sanomatta, liekö olisin tullut koskaan niistä tietoiseksi? Tämä minua askarruttaa. Usein toisten ahdistus käyttäytymiseni takia on synnyttänyt minussa riittävän vahvan tahdon ja päätöksen siitä, että tälle asialle täytyy keksiä jokin muukin ratkaisu, jokin yleisesti tyydyttävämpi muoto, asia ei voi jatkua tällä tolallaan. <BR/><BR/>Minusta tuntuu, että tuo hyväksyminen tarvitsee rinnalleen vielä täsmenteitä. Vaikka tietysti sekin tarvitaan. (Ja tarkalleen ottaen se on ainoa mahdollisuus järkevälle ihmiselle: ei se, etten hyväksy jotakin, vielä muuta toista mihinkään, tietenkään.) Toisaalta minua mietityttää myös se, että mitä sitten jos rakastan kovasti jotakuta mutta hänessä on jokin ärsyttävä tai vahingoittava piirre, jolle hän on ilmeisen sokea. Pitäisikö minun vain todeta, etten hyväksy häntä aivan sellaisenaan (vaan vaikkapa "vain" 95-prosenttisesti tällä hetkellä) ja että siksi on parasta, ettemme enää tapaa? Minusta tuntuu, että sillä lailla ainakaan yksikään ystävyyssuhteeni ei olisi pötkinyt kovin pitkälle. Tuntuu että se hyväksyminen saavutetaan paljon paljon pidemmän ja aika ahdistavan prosessin kautta (paitsi muutamassa erikoistapauksessa), jossa ystävät ahdistuvat vuorotellen toistensa outoudesta ja ajattelemattomuudesta ja puivat asiaa ja siten oppivat vähitellen näkemään selkeämmin, kuka toinen on ja miksi hän tekee tällaisia ratkaisuja. Mitä paremmin toisen tuntee, sitä helpompi häneen on suhtautua empaattisesti. Tietysti tuohon voisi suhteuttaa tuon tarjoamasi määritelmän: niin, ystävyys on se kohta, jossa toisen tuntee niin hyvin, että hänet hyväksyy sellaisenaan.<BR/><BR/>Ehkä jotkut ovat nopeampia, mutta minusta vaikuttaa siltä, että tällaiset ystävyydet (jälleen kerran: harvoja poikkeustapauksia lukuun ottamatta) vaativat kehittyäkseen useita vuosia, hirveän määrän kokemuksen dataa. Sinne saakka ei auta kuin kysyä, kun ei ymmärrä, ja käsitellä yhdessä ystävyyssuhteen aiheuttamia tuntemuksia. Tai sitten päästää irti ja luovuttaa ja ajatella, että meistä ei voisi tulla ystäviä. (Monien kanssa se tietysti onkin järkevää, mutta en ole sen koulukunnan kannattaja, jonka mukaan hanskat kannattaa iskeä naulaan heti ensimmäisissä merkityskiistoissa. Kyllähän niistä oppivat molemmat valtavasti...)<BR/><BR/>Itse olen saanut jotenkin kauheasti tukea siitä ajatuksesta,ettei ystävyydessä saisi olla kiintynyt tekojensa tuloksiin. Eli ettei tekoja pidä tehdä siksi että niistä saisi kiitosta ja sitten suuttua, kun toinen ei reagoikaan toivotulla tavalla. Vaan että pitäisi kuunnella, mitä toinen itsen mielestä voisi kaivata, ja toimia sen mukaan ja ottaa toisen reaktio vastaan sellaisena kuin se on. Tavallaan tämä on tietysti juuri tuo hyväksyminen... mutta jotenkin aktiivisemmin ja prosessimaisemmin sanallistettuna. <BR/><BR/>Ehkä tuo on vain mulla liian kide ja sillä lailla kun olen helposti aika passiivinen, se saattaa kuulostaa korviini siltä, että minun pitäisi olla zen-kivi joka ei reagoi mihinkään mitenkään. Jos ystävä on hyppäämässä junan alle,seison rauhallisesti ja katselen ja hyväksyn sen sijaan että nykäisisin hihasta ja kysyisin, että hei, haluaisitko kuitenkin ensin kertoa, mikä sua vaivaa, jos me vaikka keksittäisiin yhdessä toinenkin ratkaisu... ;) <BR/><BR/>Jes, kiitos tuosta! Minusta tuntuu ihanalta nyt kun prosessoin tuota ja tulin kiertokautta siihen takaisin. Oh, ollapa ymmärtäminen helpompaa :D - mutta ei se tietty olis ollenkaan niin palkitsevaa silloin!Veloenahttps://www.blogger.com/profile/05933218355713361785noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-74931816256099331642009-03-07T13:30:00.000+02:002009-03-07T13:30:00.000+02:00Eräs ystävyyden määritelmä: hyväksyy toisen sellai...Eräs ystävyyden määritelmä: hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on.Mikkohttps://www.blogger.com/profile/05658171198400839473noreply@blogger.com