Neiti Ihaa kirjoittaa asiasta, joka on mietityttänyt itseänikin jo monta päivää. Kolme ystävääni on raskaana, yksi vähän kaukaisempi ja kaksi aika läheistä. Olen käynyt viime päivinä kai ihan sattumalta myös monta muuta pientä sananvaihtoa lasten hankkimiseen liittyen ja karahtanut taas pää edellä omiin kummallisuuksiini asiaan liittyen.
Kuvittelin ratkaisseeni asian aika tyydyttävästi jo viime syksynä, jolloin vaihdatin kuparikierukkani uuteen. (Tämä on marssijärjestyksessä jo kolmas viisivuotiskausi.) Olinhan sentään pohtinut asiaa pari kuukautta, koettanut kuvitella meitä lapsiperheenä, itseäni äitinä ja Vompsua isänä - jotenkin koin sen velvollisuudekseni jo ihan Vompsun takia, vaikka mielikuvat lähinnä aiheuttivatkin minussa kuvotusta ja vaikeutta samastua niihin; käytin mm. tyhjän tuolin tekniikkaa, joka toimi hyvin ammatinvalintapsykologin luona nelisen vuotta sitten (paitsi että tietysti minulla ei edelleenkään ole ammattia, hmm, hahmotan ehkä asian tältä osin toisin kuin valtavirrassa). Ja olinhan pyytänyt myös Vompsua käsittelemään aihetta terapiassaan ja niin hän tekikin. Karahdin tällöin aina samoihin mielikuviin: Minusta juoksevat ja kirkuvat lapset ovat pelottavia, ja näin on ollut jo silloin, kun olin itse lapsi. Mikään ei ole itselleni kauheampaa kuin joutua lasten joukkoon. (Näin oli myös lapsena, preferoin yksinoloa tai yhden aikuisen seuraa sinne saakka, että toiset lapset kykenivät samanlaisiin monimutkaisiin fantasialeikkeihin, joita kaipasin aivan loputtomasti.) Aikuisten joukossa voin olla melkein rauhallinen, lasten joukossa en. Ja silti olen tottunut lasten joukkoihin, koska yhdeksän vuotta nuorempi siskoni raahasi kavereitaan meille kotiin ja koska olin ennen yliopistoon menoa töissä au-pairina Lontoossa.
Jotenkin se ajatus, että säätäisin elämäni "lasten ehdoille" kuulostaa minusta painajaiselta. Elin yhdeksänvuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi lapsen ehdoilla, koettaen mallintaa vastuullisuutta ja joutuen joka käänteessä ottamaan huomioon siskon kehitystason. En kadu sitä, että toivoin siskoa; minusta on edelleen kivaa, että minulla on sisko, mutta tunsin kyllä itseni aika onnettomaksi ja ponnettomaksi noina vuosina. Jotenkin roolini litistyi ja kitistyi niin ohueksi että hyvä jos uskalsin hengittää perheen piirissä. Ei ihme, että karkailin metsiin ja myöhemmin ihan kenen vaan luokse yöksi. Myöhemmin kun olin au pairina tuolloisessa unelmieni kaupungissa, sama ohentuminen ja pahoinvointi toistui. Sairastuin vakavasti ja minun piti palata Suomeen. Meni kolme kuukautta, että kuume laski lopullisesti ja pystyin taas elämään normaalisti. En osaa olla ajattelematta, että tuossa reaktiossa oli paljon psykosomaattista taustaa. (Myös lapsuudenkodissani olin hyvin usein sairas, mutta olen ollut varsin terve omilleni muutettuani ja kahden ihmisen kodissa.) Olin Lontoossa hyvin onneton ja työpäivän päätteeksi makasin usein vain patjalla lattialla tyhjässä huoneessani ja itkin. Tai sitten tuijotin eteenpäin ja mietin, jatkuuko sama helvetti hautaan saakka. Jaksoin kohdella lapsia ystävällisesti ja toki kiinnyin heihin, mutta itsestäni en enää jaksanut pitää huolta kuuden tunnin työpäivän jälkeen. Sama kuvio toistui myöhemmin, kun toinen ottamistani löytökoirista sai vahvan eroahdistuksen. Sitä ei käytännöllisesti katsoen voinut jättää hetkeksikään yksin. Tiesin, ettei kukaan muukaan sitä voisi ottaa enkä halunnut sen menevän piikille vain oman sisuttomuuteni takia, ja niinpä jouduin leikkaamaan elämästäni vähän kerrassaan kaiken mukavan pois: harrastukset, ystävien näkemisen, opintojen edistämisen... en jaksanut enää oikein lukea, en ainakaan muuta kuin koirapsykologiaa, uneni katkeili, vuorokausirytmini oli aivan sekaisin, itkin päivittäin. Onnistuin pysymään lujana koko sen vuoden, ja koirasta tuli ihan kelpo otus. (Nykyään se elää eksäni kanssa ja vierailee välillä meillä.) Mutta en voi sanoa, että olisin ollut onnellinen. Tai että olisin tuntenut elämälläni olevan erityistä tarkoitustakaan. Toki tiesin, että teen hyvän teon kuntouttaessani säikystä katukoirasta perhekoiran, mutta ei se teko tainnut olla oikein jaksamiseni rajoissa. Olen osannut tuntea edes pientä ylpeyttä tuosta vasta näin jälkeenpäin, ja sittenkin olen tyytymätön: En pidä siitä, että laiminlyön oman hyvinvointini. Sillä kun se sakkaa, ei mikään oikein suju. Ja tuosta hyvinvoinnista huolehtiminen on oma velvollisuuteni, jos mikä.
Koetan kuvata tuota tilaa, joka luonnehtii kokemustani lapsiperheessä elämisestä tai eroahdistuksisen koiran keinoemona olemisesta: Kaikkialla ilman tihentää paksu musta puuro. Se tekee hengittämisestä ja liikkumisesta vaikeaa. Olen hidastettua ja unenomaista, en osaa eritellä tilannettani enkä kurkottaa toivoon. Kun koetan puhua, sanat tulevat ulos hiljaisina ja epäselvinä ja jos minua pyydetään puhumaan selkeämmin, alan itkeä. Haluan ulos, rimpuilen mielessäni karkuun ja jankutan aurinkoisista päivistä, jotka vielä koittavat. Mutta en pääse mihinkään, ansa on sulkeutunut ympärilläni, hyvä jos saan tarvottua vessaan ja takaisin tai keittiöön hakemaan palan lisää ahdistusleipää. Ruoka ei maistu miltään. Jos juon lasin viiniä, alan vain itkeä ikään kuin ilman syytä. Joskus onnistun pitämään puoleni ja olemaan itsekäs karmea ämmä ja hommaamaan jonkun muun huolehtimaan lapsista tai koirasta. Ja kun olen kaupungilla, tajuan äkisti, miten väsynyt olen ja miten vierailta ihmiset näyttävät, miten huolettomilta, heillä on oma elämä, ja tunnen hengästystä ja sitten äkisti syyllisyys iskee minuun tukehduttavana ja lamauttavana. Ajattelen eläintä tai lasta, joka on nyt jonkun toisen hoivissa levoton, ja joka ikinen solu kehossani kirkuu, että minun pitäisi olla siellä, ei tässä, tämä ei ole minun elämääni, minun elämääni on jonkun toisen elämä. Ja vaikka tunnen tukehtuvani kotona, tukehdun myös tuolla toisaalla. Ilo katoaa vähitellen elämästäni kokonaan. Vain toisen ilo saa olla iloni, minulla ei ole enää omaa erillistä iloa, aikuisen ihmisen iloa. Palan loppuun.
Olen aina parantunut tästä toivottomuuden tilasta, kun olen saanut riittävästi omaa tilaa ja aikaa. En ole käynyt terapioissa enkä syönyt lääkkeitä, antanut vain aikaa itselleni herätä noista jaksoista. Silloin äkisti ilon sävel on taas löytynyt sisältäni, olen tunnistanut haluavani hyvää ja kiinnostuvani toisista ihmisistä. Huomaan havaitsevani asiat tarkemmin ja suhtautuvani niihin uteliaasti. Pidän itsestäni ja toisista. Jaksan pitää myös itsestäni huolta, saan tehdä kivoja asioita, joista pidän, kuten lukea kirjaa keskeytyksettä monta tuntia tai koettaa hahmottaa jotakin vaikeaa probleemia. Jaksan olla kiitollinen siitä, että elän.
Jotenkin noin kuvittelisin sen menevän silloinkin, jos hankkisin lapsen. Että musta puuro ahmaisisi minut sisäänsä. Huomaan, ettei kaikille muille käy niin. On ihmisiä, joista on esimerkiksi mukavaa vierailla lapsiperheissä ja joista tuntuu hauskalta tavata perheellisiä ystäviä lasten ehdoilla. Itse kuitenkin huomaan, että minusta se on vain ahdistavaa (jos lapset koko ajan melskaavat taustalla) tai ainakin tylsää (jos istutaan kahvilassa ja toinen vain kertoo siitä, mitä lapsi on tehnyt). Samalla tajuan, että tietysti lapsi on äitinsä elämän sisältö ja että on erittäin hyvä, että niin onkin. Mutta elämänpiirit ovat luisuneet toisistaan kovin etäälle: vaipanvaihdon ja tarhapohdintojen tuntikaupalla kuunteleminen on aivan yhtä kiinnostavaa kuin kuunnella monen tunnin jaaritusta vaikkapa harrikoiden tuunaamisesta. (Siitäkin voi toki kertoa mielenkiintoisesti, kuten kirjassa Zen ja moottoripyörän kunnossapito, jossa pyörä on vähemmässä roolissa ja zen enemmässä. Mutta suurin osa ihmisistä ei pysty pirsigmäiseen laajakatseisuuteen, tuskin itsekään.) Molemmat kulttuurit tuntuvat itsestä vierailta ja enimmäkseen kiinnostamattomilta.
Samalla tiedostaa, miten loukkaavalta tämä saattaa tuntua lapsen hankkineen ystävän mielestä. En ole liiemmin rutissut asiasta, mutta ystävät ovat varmasti huomanneet, etten oikein enää viihdy heidän luonaan ja kutsut ovat vähentyneet. Tietysti on myös niitä ihmisiä, jotka vauva-asiaa pari vuotta paahdettuaan saavat vastareaktion ja haluavat ehdottomasti lähelleen ihmisiä, joiden kanssa voivat puhua vain jostakin muusta kuin vauvasta ja joista pari on sanallistanut jopa, että heistä tuntuu loukkaavalta, kun suurin osa ihmisistä puhuu vain heidän lapsistaan, aivan kuin he itse olisivat lakanneet olemasta olemassa ja tuntemasta ja kokemasta ja haluamasta jakaa asioitaan. Ystävyys heidän kanssaan on vahvistunut, mutta toisaalta saa minut entistä enemmän epäröimään, noinkohan itse lopulta olisin aivan raivoissani siitä, että kaikki höpöttäisivät vain lapsesta, kun olisi paljon tähdellisempääkin pohdittavaa. Tiedän kuitenkin jo sen, että uhrautuva rooli saa minut kuilun partaalle ja kadottaa elämästäni toivon ja tarkoituksen. Olen nähnyt myös, miten se tekee äidilleni saman.
Nyt kun niin moni ystävä on raskaana, tunnen jonkinlaista syvää surua siitä, miten hauskat hetket heidän kanssaan ovat todennäköisesti valtaosin takana päin, ainakin joidenkin vuosien ajaksi. Pelkään monia asioita. Yhtenä pahimpana sitä että he jotenkin säälivät kyvyttömyyttäni haluta lasta kykenemättä hahmottamaan sitä, että tuossa haluttomuudessa on myös aktiivista tahtomista. Jos he alkavat hahmottaa minut lähinnä sairaana tarkoituksettomana rassukkana, se lienee ystävyyden kuolinsinetti. (Tai sitten minun pitää kehittää tästä jotakin aivan superkierteistä mustaa huumoria, jota ehkä tämän asian käsitteleminen blogissakin voisi olla.) Toki elämässäni on ollut monia vastoinkäymisiä ja päätös olla syöksymättä perinteiseen naisen rooliin pitää sisällään maailman luonnovarojen kuormitusta ja väestötilannetta käsittelevien faktojen ja niihin liittyvien arvojen lisäksi myös kokemustietoa. Mutta tuo kokemustieto on myös järjestetty ja tutkin sitä uteliaasti. En osaa sillä lailla itse hahmottaa harmina, etten halua lasta; mielestäni se on minun lähtökohdistani ja arvoistani käsin ainoa vastuullinen päätös. Päätös myös on syntynyt kovin luonnostaan, koska en ole koskaan vielä osannutkaan haluta lasta. (Minulla nousevat niskakarvat aika helposti, kun kuulen jonkun paasaavan siitä, miten luonnollista lasten haluaminen ja saaminen on. No, sana luonnollinen toki yleisemminkin saa itseni virkoamaan terveeseen vastareaktioon... Tokihan meissä on halu paritella ja hoivavietti, en esimerkiksi ilman hoivaviettiä taatusti uppoaisi niin helposti mustaan puuroon, mutten usko esimerkiksi naaraskissan tai -koiran juuri ajattelevan äitiysasioita parittelun yhteydessä, eikä sen tarvitse kuulua naisenkaan luonnollisiin haluihin kaikissa olosuhteissa. Ainakin minun luonnolliseen ympäristööni on alusta saakka kuulunut ehkäisyn ja perhesuunnittelun mahdollisuus. Raskaaksi hankkiutuminenkin on siten valinta. Valinta sekin on, jos päättää jättää ehkäisyn pois ja katsoa, miten käy.) Olen nyt kolmenkymmenenneljän, joten olettaisin kyllä biologisen kelloni raksahtaneen jossakin paikoin, jos se olisi raksahtaakseen, tikittämistä en osaa edes kuvitella. En ole edes leikkinyt nukeilla enkä lapsenakaan suostunut leikkimään kotia. (Minusta se oli vain huutavan tylsää.) Osaan harmistua päätöksessäni oikeastaan vain siitä, että sen takia todennäköisesti menetän monta ystävyyttä ja saan koko joukon ikäviä leimoja. Koska kyllähän ihmiset priorisoivat ystävyyksiään ja on luontevaa viettää aikaa niiden kanssa, joilla on samanlaiset toiveet ajan viettämisen tavoista. Tämä on ennenkin haitannut ystävystymistä naisten kanssa, joten ei ole sinänsä mikään uusi asia. Nyt vain ensimmäistä kertaa sellaiset ihmiset, joiden kanssa olen puhunut syvällisiä asioita viime aikoina, ovat raskaana. Vaikka huomaan heidän hyväksyvän eroavaisuutemme tässä asiassa, ja vaikka he kertovat jotakin omasta tilastaan ja tunnoistaan, jään silti totaalisen ulkopuolelle. Miksi esimerkiksi tuntuisi pahalta, jos lapsi menisi kesken? En osaa kuvitella sitä tuntemusta. Tai miksi tuntuisi pahalta nähdä toinen nainen raskaana, jos oma lapsi olisi mennyt kesken? En osaa oikein kuvitella sitäkään, muistan kyllä vaimeasti, miten pahalta tuntui se, kun oli juuri eronnut ja näki onnellisen oloisten parien kyöhnäävän talviaurinkoisella jäällä ja vaikka pitävän toisiaan kädestä - tunsi korostuneesti, miten koskettamaton oma käsivarsi on, miten suuri kosketuksen nälkä siinä piili. En osannut vihata noita pareja, kuten jotkut näyttävän osaavan tehdä, mutta tulin kyllä surulliseksi oman käteni tyhjyydestä. Ehkä se on jotakin samanlaista, mutta vain siirrettynä vauvailuun? Minun on niin vaikeaa kuvitella sitä, koska minusta odottavat äidit uimahallissa näyttävät lähinnä pelottavilta, heidän vatsansa näyttää hyvin väkivaltaiselta ja se puhe vauvan potkimisesta kuulostaa karmealta.
Havaitsen itsessäni kummallisen paniikin, joka purkautuu aamuyöstä heräämisinä ja väkivaltaisina unina, jossa toisaalta minuun tungetaan navan läpi mekaaninen metallisikiö, joka alkaa vähitellen venyttää vatsaani niin, että tunnen tukehtuvani enkä pysty enää liikkumaan ja kipu lävistää minut ja lattia pettää alta ja suistun sinne ja tunkkaisen hajuinen matto kääriytyy ympärilleni, enkä pysty enää liikuttamaan raajojani ja on pimeää ja huudan kauhusta, koska tiedän repeäväni, ja toisaalta ystävät paisuvat paisumistaan ja tiedän heidän pian halkeavan, mutta he ovat siitä oudon tyytyväisiä, samalla kaamealla tavalla kuin vauvat ovat tyytyväisiä, ilman symboleita ja hellyyttä, pelkkinä hirviömäisen vaativina nautintokehoina, kuuntelematta lainkaan toisten tunteita, ja kavioni kapsuttavat tiililattiaa vasten kun kannan heille mangolassia juotavaksi, jotta he paisuisivat nopeammin. Uh. En halua sinne, en halua olla sellainen. Ja samalla huomaan itsessäni tympeän, pienen pelon, joka luettelee mekaanisella äänellä ranskalaisin viivoin kaikki karmeat kohdat:
- sinua säälitään vajavaisena
- sinua ei kutsuta mihinkään koska et suostu kuitenkaan viettämään aikaa lasten ehdoilla (ja se on totta)
- sinä et ole edes mikään nainen
- sinusta puuttuu luonnollisuus, olet vääristänyt itsesi, tekeytynyt milloin mieheksi, milloin eläimeksi
- sinun pitäisi vain hyväksyä hedelmällisyytesi
- sinua säälitellään koska pelkäät naiseuttasi (ja totta helvetissä vihaan ja pelkään hedelmällisyyttäni, se jakaa minut selvästi kehon ja mielen erillisiin tahtoihin aivan toisin kuin haluaisin, vaikka toisaalta, abortin kautta sain selville sen, että pystyn tarvittaessa tekemään vaikeita päätöksiä siten kuin oma tieni vaatii - elämänhallintani koheni huomattavasti abortin myötä kun tajusin, etteivät asiat vain tapahdu minulle ja ettei minun vain tarvitse hyväksyä niitä vaan voin myös tehdä päätöksiä ja suunnata olemistani kuten tahdon; naiseutta en pelkää mutta kylläkin sen samastumista perinteiseen naisenrooliin, marttyyriuteen tai kohtalon varaan heittäytymiseen.)
- sinut leimataan kateelliseksi (en osaa kuvitella kadehtivani lasta mutta osaan tietysti tuntea itseni hylätyksi, kun muut puhuvat vain vauvoista ja tapaavat vauva-ajeluillaan; en usko, että siinä on kyse kateellisuudesta, se ainakin tuntuu vain ulkopuolisuudelta ja hylätyksi tulemiselta; luulen, että kateus alkaisi siitä, ettei tätä tilaa hyväksyisi, mutta olen aika tottunut hyväksymään sen, vaikka se tietty pelottaakin minua)
- elämäsi leimataan tarkoituksettomaksi
- selkäsi takana spekuloidaan josko sittenkin olet vain hedelmätön mutta valehtelet siitä
- sinua pidetään vastuuttomana ja kypsymättömänä
... ja niin edelleen. Tai sitten minut hyväksytään "kummajaisena" mutta yhtäkaikki, kaikki tietävät, miten suhde kummajaisiin harvemmin muodostuu kovin kestäväksi tai tärkeäksi.
Sitä paitsi minussa on ollut vahvasti kummajaisen leima heti alusta lähtien, ja se on minusta jotenkin väsyttävää jo vähitellen, koska en ole mielestäni ollenkaan kummallinen. Kuuntelen vain sitä, miltä minusta tuntuu, ja harkitsen, miten haluan asennoitua, ja koetan tehdä viisaita ratkaisuja. Mutta luoja paratkoon, se kaikki näyttää ulkopuolelta selvästi jotenkin kummalliselta. En ymmärrä oikein, miksi. Ehkei minun edes tarvitse ymmärtää.
Toisin sanoen, tunnistan itsessäni kaikki konformismin ikävät narinat. Totta kai olen tunnistanut ne itsessäni alusta saakka, milloin minkin elämänvalinnan ympärillä. Muistan kouluvuosilta sen tapauksen, jossa minulle kerran ja hetkellisesti tarjottiin tilaisuutta nousta nokkimisjärjestyksessä nauramalla tytölle, joka oli ollut minulle hyvin ystävällinen silloin, kun minua poljettiin pahimmalla vaihteella. Mikä kiusaus tarttua tarjoukseen! Mutta ei, en voinut ottaa sitä vastaan, ja jo se, että tajusin harkitsevani silmänräpäyksen asiaa, täytti minut valtavalla kuvotuksen tunteella. Ei, se ei ole minun elämääni, oli vastaus siinä tilanteessa. En tahdo mennä tuohon mukaan. Käänsin selkäni, osoitin ylpeyteni enkä saanut armahdusta tilanteestani. Mutta hitto vie, olen edelleen ylpeä siitä, että tein tuon ratkaisun.
Samalla tavalla olen nyt äkäinen ja järkyttynyt omasta konformismistani ja höpsöistä peloistani, vaikka ounastelenkin, ettei tämä ahdistus muuta itse asiaa miksikään ja että jossain vaiheessa osaan vielä olla ylpeä siitä, että jaksan kuunnella omia mielikuviani, tahtoani, harkintaani, jopa pelkojani. Olisin konformismistani varmasti paljon vihaisempi, jos en tietäisi, että ihminen on laumaeläin ja että tällaiset ahdistukset ovat odotettavissa aina kun tekee asiat jotenkin kummallisesti päin. Minua ärsyttää suunnattomasti nyt sekin, että lapsettomuutta joutuu aina selittelemään, mutta lapsen haluamista ei. Loukkaavaa on sekin, että jos kertoo, ettei halua lasta, saa niin helposti tietäväistä silmienpyörittelyä ja vastauksen: odotas, muutama vuosi ja vähän toiset olosuhteet... kyllä sinä vielä muutat mieltäsi. Väsytystekniikallako? Minulla on ollut elämässäni nyt kaksi kertaa lapsen hankkimiseen sopivat olosuhteet: silloin kun tulin vahingossa raskaaksi edellisessä liitossani, kuvittelin vielä meidän elävän yhdessä elämämme loppuun asti, eikä kukaan oikein tajunnut, miksi ihmeessä en halunnut lasta, kun kerran suhde oli kunnossa, ja nyt sitten kun olen naimisissa ja onnellinen suhteessa, ja nyt mieskin olisi lapsisuuntautuneempi, Vompsuhan on aivan ilmiömäinen lasten kanssa, siihen olisi taas tavallaan hyvät olosuhteet. Mutta en osaa tahtoa. Ja koska lapsen haluamista ei kauheasti selitetä muulla kuin hämärällä "luonnolla" tai "haluamisella an sich", en ymmärrä siitä höläsen pöläystä. Mistä tavoitteista tai arvoista se lähtee?
Kun puhuimme Vompsun kanssa siitä, miten me kasvattaisimme lapsemme, jos sellaisen saisimme, huomasimme joka kohdassa esiin nousevan seuraavat sanat: ei todellakaan sinne päinkään kuin meidät oli kasvatettu. Ei mitään semmoista lapsesta asti alkavaa aivopesua siitä, että sitten kun sinä saat lapsen, hän voi pitää tätä nallea, tai että kirjaa on luettava siististi, että se säästyy sitten sinun lapsellesi. Osittain tuo aivopesu juuri tekee lapsettomuusvalinnan vaikeaksi, etenkin Vompsulle: hän oli nielaissut sen ajatuksen, ja jotenkin hämmästyi tullessaan terapiassa siihen tulokseen, että se oli syötetty hänelle täysin eikä hänellä ollut siitä oikestaan oikein mitään omaa mielipidettä, ainoastaan ulkoahopotettu lapsi pitää hankkia jos siihen on mahdollisuus ja voi niitä raukkoja jotka eivät ole saanut siihen mahdollisuutta. (Minä tietysti olen lapsesta lähtien ilmoittanut pontevasti, että voin aivan hyvin sotkea kirjan tai leikata barbilta hiukset, koska asia on niin, etten aio hankkia lasta. Ei mikään ihme, että olin jo varsin pienenä sitä mieltä - äiti ei koskaan onnistunut vakuuttumaan, oliko hänkään tyytyväinen päätökseensä hankkia kaksi lasta; hänestä on aina ollut paljon mukavampaa olla töissä kuin lasten kanssa ja olen näin vanhemmiten huomannut, ettei hänkään halua tuutia sylissään vieraiden lapsia jne. - vauvakuume ilmiönä on sellaista, mihin olen törmännyt vasta ihan viime vuosina ja se näyttää minusta aina yhtä ufolta. Kukaan sukulaisista mummua lukuunottamatta ei ole erityisen lapsi-intoinen, ja mummu taas on kyllä innoissaan mutta myös hyvin rankaiseva, syyllistävä ja sanallisesti kaltoinkohteleva, joten en kyllä häneenkään haluaisi missään suhteessa identifioitua. Jos äiti ei osannutkaan vielä kuunnella täysin intuitiotaan siitä, että ehkä lisääntyminen ei sittenkään ole itsen kannalta ja omalla arvomaailmalla niin jees juttu kuin muut toitottavat, ehkä olisi minun tehtäväni kuunnella sitä intuitiota tarkemmin? Äidinäitikin olisi halunnut olla opettajana, mutta sota toi hänet inkeriläispakolaisena Suomeen ja oli pakko mennä naimisiin, jotta häntä ei karkoitettu takaisin Neuvostoliittoon. Sinä aikana naimisiinmeno tarkoitti lasten tuloa. Isoäidin ensimmäinen lapsi kuoli parin päivän ikäisenä. En voi lakata miettimästä, mistä se johtui ja olisiko hän voinut tehdä sen, hänen avioliittonsahan alkoi rakoilla jo varsin pian ja oli kauhea ja väkivaltainen ja muutenkin isoäiti oli aika tasapainoton monessakin mielessä ja selvästi vihasi äidinrooliaan, vaikka olikin varsin hyvä isoäiti - tästä on jäänyt äidin ja minun välille paljon skismaa. Äiti oli ymmärrettävästi vihainen siitä, miten eri tavalla isoäiti kohteli minua kuin häntä. Ja siitä, miten paljon enemmän muistutan isoäitiä kuin ketään muuta sukulaista ja miten liittouduin isoäidin kanssa lapsesta lähtien, miten yhdessä tutkimme myyttejä ja kasvien sieluja ja kaikkea vastaantulevaa ja elimme hänestä aivan sopimattomalla tavalla. Solmin sovinnon äidin kanssa tästä asiasta vasta isoäidin kuoltua. Mutta vieläkin huomaan, että kun minussa nousee esiin joku oikein isoäitimäinen reaktio, äiti aivan jähmettyy inhosta ja käy varautuneeksi ja vähäsanaiseksi.)
Lähinnä lapsiasiassa kai rassaa se, että niin moni tuntuu uskovan sen olevan naiseuden ainoa ja perimmäinen tarkoitus. Että kaikki muu on jotenkin epäaitoa ja sekundaa. Kuitenkin kun katson äitini elämää, näen hänen saavan tyydytyksensä, tarkoituksensa ja onnensa aivan toisaalta. Me lapsetkin toki merkitsemme rikkana rokassa, mutta olemme kaukana tärkeimmästä tai ainoasta. Ehkä siksi minun on helppoa kuvitella, että elämäni voisi olla tyydyttävää ja rikasta ilman lapsiakin. Aika usein kuulee myös kysymyksen, eikö pelota, jos lapsensaannin lykkää ja mahdollisuutensa menettää ja sitten vanhana haluaisikin omien lasten seuraa. Toistaiseksi olen kyllä onnistunut olemaan ihan riittävän tyytyväinen vähän kummemmistakin ratkaisuistani (kuten opiskella 11 vuotta silkasta mielenkiinnosta alaa, joka ei turvaa ammattia eikä toimeentuloa; kukaan muu ei olisi taatusti valinnut niin puolestani). Eikä lasten olemassaolo tietenkään vielä takaa sitä, että heidän näkemisensä sujuisi mukavissa merkeissä; tunnen aika monta perhettä, jossa lasten ja vanhempien välit ovat jokseenkin pysyvästi tulehdustilassa. Itsekin olen pitänyt välillä vuoden tauon vanhempien näkemisen kanssa ja välillä minua huolestuttaa, miten he kaiken tämän oikein jäsentävät. (Äiti on sanonut, että jos tarvitsen etäisyyttä, hän voi vain antaa sen valittamatta ja kyselemättä, mutta en usko, että hän on sisimmässään ihan noin stoalainen kuitenkaan, vaikka arvostankin tätä hyväntahtoista ja voimakastahtoista päästävää elettä ja tahdon ottaa siitä itsekin opikseni: en tahdo takertua ihmisiin, jotka kokevat huonoja viboja seurassani.) Esimerkiksi kun menin naimisiin, äiti koki minun hylänneen hänet. En itse haluaisi kokea sillä lailla. Ja uskon, että niin olisi varsin helppoa kokea silloin jos kokisi uhranneensa vuosikausia elämästään tuon iloisesti tiehensä liihottavan olennon vahvistamiseen ja aikuistamiseen.
Enkä itse osaa oikein hahmottaa lasten hankintaa kuin näihin pariin teemaan liittyen: läheisyys ja aikuisuuden mallintaminen (jonka olen todennut muuttuvan kohdallani tukalaksi; olen kyllä miettinyt tukiaikuiseksi ryhtymistä, siinä tapailuväli olisi mukavan harva), loppuelämän yksinäisyys ja katumus jos lastensaannista luopuu vapaaehtoisesti (mutta miksi sen niin pitäisi mennä? Ihmisethän ovat erilaisia. Ja vaikka tutkimukset osoittavat, että lapsen saaneet naiset kokevat itsensä itsevarmemmiksi, ehkä itsevarmuutta voisi saavuttaa jotenkin sopusointuisammin oman itsen suhteen? Miksi ihminen katuisi kypsymättömyyttään jossakin tietyssä tilanteessa? En osaa katua aborttiakaan, ja yksi ystäväni, joka on raskaana, ei hänkään kadu aiemmin tekemäänsä aborttia. Olisi jotenkin aikamoista hönttiyttä valittaa, ettei ollut yksitoistavuotiaana, kaksikymppisenä tai nelikymppisenä riittävän kypsä johonkin ja katua tuota kypsymättömyyttä ja valmistautumattomuutta johonkin mihin olisi voinut tarttua - se meni jo, se oli silloin se tila! Eikö ole hyvä, että sen tilan tunnisti? Ja se ajatus, että katumuksenpelossa tarttuisi johonkin, jota vastaan intuitiot osoittavat kohtisuoraan - - - en usko, että se olisi hyväksi.) Vaikka en tarkasti ymmärräkään, miksen tahdo lasta, hahmotan kyllä sen, etten tahdo.
Taannoinen gynekologini käski minua vain sitkeästi vierailemaan lapsiperheissä ja haistelemaan vauvoja, jotta "kypsyisin". Nämä vierailut, joita toki tein, koska arvelin, ettei niistä haittaakaan ole, ovat vain vahvistaneet käsitystäni: tuo on jotakin, johon ryhtymiseen pitäisi olla aika vahva hinku. Ja jos sitä ei ole - - jos tuntuu siltä, että elämä on toisaalla, mitä sitten?
Huomaan, miten epävarmaksi ja onnettomaksi tämä aihe itseni tekee. Juuri kun olen saanut naisystäviä, he tulevat raskaaksi ja pelkään kaiken raukeavan tyhjiin. En haluaisi myöskään koota ympärille sellaista kovaäänisen rehvakasta lapsettoman naisen roisia puolustusmuuria, joka jotenkin tuntuu lapsiin suoraviivaisen kielteisesti suhtautuvalta. Eiväthän lapset ole vastuussa syntymisestään! (Huomaan perhetunnelmia miettiessäni aina kauhistuvani vanhempien käytöstä ja meneväni valtataisteluissa automaattisesti lapsen puolelle ja suhtautuvani hyvin päättäväisesti lasten oikeuteen olla lapsia. Ehkä se johtuu siitä, etten itse ole aina saanut tarpeeksi nauttia tuosta oikeudesta?) Ja enhän kuitenkaan suhtaudu lapsiin kielteisesti, vaan siihen ajatukseen, että joutuisin lapsen kanssa suljetuksi intiimin suhteen puristuksiin loppuelämäkseni ja että joutuisin ainakin pari vuotta tekemään kaiken lapsen ehdoilla ja potemaan sitten sen jälkeen kaikkia hänen vaikeuksiaan kenties omana syynäni. (Minusta tuntuu että vanhempisuhteissa, sisaruussuhteessa, kumppanuussuhteessa ja muutamassa läheisessä ystävyyssuhteissa on jo melkein liikaakin virikettä itselleni.)
Huomaan myös sen, että epävarmuuteni heijastuu siten, että toivon äkisti, että olisin joku ihan toisenlainen ihminen, joku sellainen, jolle lapsettomuus olisi helpompaa suoda. Että olisin sillä lailla varmempi ja että minulla olisi selkeä kutsumus. Silloin ihmisten ja itseni olisi paljon helpompaa sanoa: "No mutta, koskapa hän haluaa olla sairaanhoitajana Afrikan lasten hyväksi, on tietysti aivan järkevää, ettei hän hanki lapsia!" tai "Kieltämättä lapset haittaisivat hänen taiteellista luomistyötään" tai muuta sellaista. Kun en kuitenkaan tunnu tarvitsevan aikaani juuri muuhun kuin miettimiseen ja asioiden jäsentelemiseen. (Dsiisus, toivottavasti se ei ole kutsumukseni...) Eihän se ole sillä lailla jaloa eikä yhteisöä hyödyttävää.
Ja tietysti en voi olla kysymättä itseltäni, että entä jos olenkin jotenkin karmean viallinen joko kasvatuksen tai syntyperän takia, että jos ihan silkkaa ymmärtämättömyyttäni tahdonkin olla parantumatta tästä karmivasta tilastani, ja niin edelleen. Että jos olenkin väärässä kaiken suhteen. Sekin on aina mahdollista. Mutta toisaalta, enhän nyt voi ruveta tekemään asioita nurinkurin vain sen takia, etten ole jostakin satasenvarma. Mutta jonkinlainen kriisi tämä on, pakko kohdata taas tämä sama asia, sen ahdistavuus. Totisesti, toivon, että olisin mies, tai eläin. Tai ainakin että eläisin luostarissa, jossa tämä asia ei olisi mikään issue. (No, olenhan toki haaveillutkin luostarielämästä koko elämäni. Se näyttäytyy minulle tarkoituksellisempana kuin lapsiperhe-elämä.)
On joskus aika vaikeaa kulkeaa omaa tietään ja kuulla maailman melskeen takaa oman sydämen syke ja järjestää jalkansa sen mukaan. Mutta ei voi koettaa kuin kuulostella tarkasti.
Tekstit
すべり台
1 päivä sitten
12 kommenttia:
Hihi, ja mahdollista lapsenhankkimismotivaatioa ei ainakaan lisää tietoisuus siitä mahdollisuudesta, että lapsiparka voisi joskus saada käsiinsä nämä sinun pohdintasi, missä hänen mahdollista olemassaoloaan ei käsitellä mitenkään kovin positiivisesta näkökulmasta ;-).
No jaa, kyllä jos minulla olisi lapsi, katsoisin itselläni olevan velvollisuuden kertoa hänelle, ettei häntä nyt minään itsestäänselvyytenä hankittu... ;)
Koska tavallaan pidän kyllä hyödyllisenä ja kunnioitettavana sitä, miten äiti ei ole koettanut salata minulta omaa ambivalenssiaan asian suhteen. Kaikkein karmeintahan olisi epäillä sisäisesti jotakin ratkaisua mutta yllyttää toisia tekemään samoin ja pistää siten ambivalenssi ja siitä puhumisen häpeä kiertämään.
Omaa suoruuttani kuvaa aika lailla se, että varmaankin tulostaisin näitä mietteitä lapselle ja ojentaisin ne hänelle siinä vaiheessa kun hän alkaisi ensi kerran seurustella... :D (no olettaen että hän ois silloin jo yli kakskyt, kuten varmasti olisi, jos äitiinsä tai isäänsä tulisi.) Olisi siinä lapsella suhtautumista kamalaan mutsiinsa. (Mutta kaikki mutsit OVAT omalla tavallaan kauheita ja joka tapauksessa niitä pidetään ihan sekopäinä vaikka tietty rakkaina sekopäinä.)
Kiitos tästä tekstistä. Oli paljon samastumispintaa, lapsitahdottomuuden lisäksi ikiämme, Lontoon au-paireilua ja osin psykosomaattisia kuumesairauksia myöten. :-)
Olen itse tiennyt, että oma äitini ei olisi välttämättä halunnut lapsia eikä ole mikään hoivaihminen, ja se tieto on ollut todella huojentava. Se auttaa minua ymmärtämään sitä, miksi en itse halua lapsia. Ja kestämään kaikki kyselyt ja paineet: ei ole kyse siitä, että minulla olisi jotakin lasten hankintaa vastaan yleisesti, minulle ei vain ole koskaan tullut tunnetta, että haluan lapsen. Jokin siinä riippuvuudessa kavahduttaa, tuo puurokuvauksesi oli hyvä :-)
Olen teini-ikäisestä tiennyt ja sanonut, ettei minulle lapsia tule, ja ihmisten rasittaviin reaktioihin suhtautuminen käy vähitellen helpommaksi. Mutta aina se on sitä, että "kunhan aikaa kuluu". Järkyttävää tuo, mitä gynekologisi sanoi! Ikään kuin itse valittu lapsettomuus olisi jotenkin naiivia!
En epäile, että lapset varmasti tuovat elämään jotakin ainutlaatuista, mutta minä haluan valita olla ilman sitä. Elämän merkityksen ja itsetunnon ja kaiken mitä lasten sanotaan tuovan tullessaan on yksinkertaisesti löydyttävä muualta. Ilman ahdistavia kehollisia juttuja ja sitä, että on iäkseen sidottu henkilöön, joka alkuvaiheen riippuvuuden jälkeen haluaa vain irti elämään omaa elämäänsä. Ja onko kukaan lapseton oikeasti valittanut vanhana sitä, että on yksinäinen, "olisipa tullut tehtyä lapsia, vaikka silloin en halunnut"?!?
Haluan vielä rohkaista: ystävyydet voivat kestää lapsista huolimatta. Minulla on pari läheistä ystävää, joilla on jo useampiakin lapsia, ja he tietävät, että minun kanssani puhutaan muusta kuin lapsista ja tehdään aikuisten juttuja. Imetysjakson vieraalta näyttävän hormonaalisen riippuvuussiteen jälkeen olen saanut ystäväni takaisin aikuisina ja järkevinä. Tämän tietysti mahdollistaa se, että nämä naiset eivät määrittele itseään pelkän äitiyden kautta. Ja odotan sitä, että heidän lapsensa pääsevät teini-ikään, jolloin he eivät enää halua äitinsä seuraa. :-)
Tää oli kiinnostava teksti. Itse samastun edelleen vahvasti lapsettomiin, sen takia en oikein jaksa jauhaa omasta raskaudestani enkä näe itseäni tulevaisuudessakaan puhumassa jostain kestovaipoista... vieroksun jopa sellaisia tosi tiedostavia ja terhakoita ekoäitejä ja tekis aina joskus mieli irvistellä siitä, mikä olisi noissa lapsiasioissa kaikkein ekointa, ei ainakaan niiden tekeminen. En jotenkin jaksa, kun ennen fiksujen ja teräväsilmäisten naisten kaikki facebook-statuksetkin ovat pelkkää perhepetiä ja imetystyynyä ja sitä helkutin PERHEHUONETTA synnytyssairaalassa, en ole vieläkään lakannut olemasta jotenkin äkeissäni siitä, kun yksi lempparivaaliehdokkaani nosti yhdeksi pääteemakseen perhehuoneet synnytyssairaaloissa. (tein muutenkin viime vaaleissa päätöksen, etten äänestä ketään, joka vaali-iskulauseissaan mainitsee olevansa äiti).
Minuakin surettaa se, että menetän väistämättä jotain ystävieni kanssa olemisesta, jonkun sellaisen valoisan huolettoman ja hervottoman ilon. Ja rehellisyyden nimissä surettaa sekin, etten ensi kesänä istu nousuhumalassa iltavaloisessa piknik-puistossa nauramassa kaikkien kivojen ihmisten kanssa :)
Suurin osa omista ystävistä on lapsettomia, ja huomaan tämän lapsiaiheen olevan konstikas niin monella taholla. Vaikka olisi lapseton joka ei edes halua lapsia, on pelkästään se, että edustaa jonkinlaista anomaliaa, omalla tavallaan hankalaa ja tekee olon ajoittain puolustautuvaksi.
Kristus sentään, sanavahvistuksena on MUMMI! (voispa hypätä suoraan siihen vaiheeseen).
Musta tuntuu, että mitä selvemmiksi näitä asioita puhuu ystävien kanssa, sitä luottavaisemmaksi sitä käy siitä, ettei kaiken tarvitse lopahtaa sellaiseen kummalliseen kyräilyyn "ja mitähän toi nyt ajattelee" -hurisemiseen. Hullua, mitä kaikkia pelkoja sitä onnistuu generoimaan... pakko niitä on välillä purkaa, aihe on varsinainen tukkasotku.
Möme, minulla on yksi semmoinen seiskakymppinen harrastuksen kautta saatu ystävätär, joka katuu tosi paljon, ettei hankkinut aikanaan lasta. Tosin hänen syynsä olivat aika toisenlaiset - hän halusi "säilyttää kauniin figuurinsa", etupäässä, tai niin hän sen ainakin mummi-iässä sanallisti. Hän jotenkin kokee paljon omia lapsia ja lapsenlapsia huonommaksi sen, että tapaa välillä mua ja paria muuta mun ikäistä naista ja sitten pitää lättykestejä talonsa lapsille. Ehkä hänellä on jotenkin toisenlainen illuusio läheisyydestä... minusta hänen elämänsä näyttää kaikin puolin mainiolta, mutta hän ei ole siihen tyytyväinen. Minusta jotenkin tuntuu kuitenkin, että tuommoinen järjestely voisi sopia itselleni hyvin. Ja ehkä tuon ikäpolven naisissa se vain on paljon vahvemmin poikkeus kuin nyt pari-kolmikymppisissä.
Luppis, voithan sä ottaa pulloon chillattua yrttiteetä ja tulla puistoon...? Ei sinne edes ole niin pitkä matka vaappua! ;)
Mä luen tän sun tekstin lähinnä pelkotilan kuvauksena. Teitpä niin tai näin, niin koet pelkoa päätöksestäsi. Pelko on raskasta kantaa. Ja oikeasti syytä siihen ei ole, koska tulevaisuutta ei voi tietää. Voimme ainoastaan puhua siitä, ja sanoista tulee sitten usein todellisuutemme, koska suunnittelemme sen valmiiksi etukäteisajattelulla ja puhumisella.
En aikonut ikinä hankkia lapsia. Se oli ihan vakaa päätös. En ikinä leikkinyt nukeilla, en halunnut olla lastenvahtina, kirkuvat lapset olivat kauhistus, halusin jännittävän elämän eikä siihen mahtunut kakkavaippapyykki. Yhtenä aamuna sitten heräsin ja sanoin, että hankitaanko lapsi. Kun sanat tulivat suustani, olin ihan ällikällä lyöty. Järjelle käsittämätön juttu.
Nyt mulla on kaksi lasta joita rakastan enemmän kuin osaan sanoa. Näin se vaan elämä menee. Täytyy vaan yrittää hyväksyä, että en voi kontrolloida kaikkea, en edes itseni suhteen, enkä voi tietää etukäteen millaiseksi tulevaisuus avautuu. Tää koko elämä on sellanen learning curve että oksat pois.
Ruu, olet tuossa epäilemättä oikeassa, että tämä on pelkotilan kuvaus. Dilemmahan tämä, mutta toisaalta, uskon sen kyllä ratkeavan suuntaan tai toiseen. Olen lukenut viime päivät paljon logoterapiaa (kannoin kirjastosta varsinaisen kivellisen himaan) ja jossain kohdin Frankl käsittelee tätäkin aihetta.
"Jos lapset olisivat elämän ainoa tarkoitus, elämästä tulisi tarkoituksetonta, koska olisi järjetöntä jatkaa jotakin sellaista, missä itsessään ei ole mitään mieltä. Tärkeintä elämässä on saada jotain aikaan, ja juuri niin te olette tehnyt. Olette kääntänyt kärsimyksenne voitoksi."
Tämä on kiinnostava kohta.
Ja varmasti lasten rakastamisessa on mieltä.
Tosin, Ruu, olen sanoista vähän eri mieltä. Niillä voi reifioida, mutta voi niitä käyttää myös muutoksen eteenpäin kampeamiseen. Minusta ne tarvitaan siihen, että pääsen käsiksi siihen, mitä haluan tutkia. Ei kiteytys ole koskaan vielä osoittautunut lopulliseksi ja minun on hirveän paljon helpompi haastaa ajatuksiani, kun olen ensin vaivautunut muotoilemaan ne... välttämättä se haastaminen ei tapahdu sanallisesti, se voi tapahtua niinkin, että tosiaan toimii äkisti sellaisella tavalla, jota ei olisi ennalta arvannut.
Omalla kohdallani olen kuitenkin huomannut semmoisen seikan, että jos en sanallista pelkojani, ne eivät pirulaiset liiku mihinkään ja helposti vain torjun ne ja olen vain ärtynyt olostani. Sen sijaan jos kirjoitan ne ylös ja palaan niihin kuukauden päästä... pystyn hetkeksi heittämään ne mielestäni ja, no, tämä tilallinen metafora voi kuulostaa hassulta, niille jää tilaa prosessoitua, koska en ole niin tulehduksissa niiden kanssa enkä taistele niiden myöntämistä vastaan.
Eilenkin pelko hellitti siinä vaiheessa kun sain tämän purettua sanoiksi. On taas tilaa hengittää, muuttua.
Hmm, en osaa sanoa, kuulostaako tämä ymmärrettävältä, mutta olen huomannut tämän ainakin tähän mennessä toimivan varsin mainiosti.
Joo, olin ehkä epäselvä, tai ajattelematon, tai molempia. Siis ymmärrään tuon päänpuhdistuksen kirjoittamalla. Teen sitä itsekin. Tarkoitin kai, että kun aikansa kirjoittaa (puhuu) jotakin asiaa, niin sitä alkaa toteuttaa. Ehkä on niin, että päätös on jo olemassa ennen kuin siitä alkaa puhua, sitä ei vaan itse tiedä ennen kuin sen on selittänyt ääneen, se ikään kuin kuoriutuu sieltä sanojen alta?
Ääh, on myöhä, ja väsyttää... en tiedä enää mitä itsekään ajatellen :) Onnea kouluun hakemisen johdosta, toivottavasti tärppää. :)
Ei lapsettomuutta kaikissa piireissä pidetä mitenkään kummallisena. Omassa suvussani on useita naisia, jotka ovat kyllä lapsirakkaita mutta eivät ole saaneet lasta, koska eivät ole halunneet miestä mihinkään elämänsä vaiheeseen. Hoivavietti tai uhrautumisen tarve ei ainakaan omalla kohdallani selitä sitä, miksi haluaisin / olisin halunnut lapsen. Olen ollut tekemisissä lähinnä vain harvojen ja valittujen pikkulasten kanssa, joten ehkä käsitykseni ovat tietyllä tapaa mystisiä... muistan hämärästi, että seurakunnan kerhossa oli myös paljon etäisiksi jääneitä lapsia, jotka puhuivat loputtomasti tylsiä vessanpönttöjuttuja. Syvemmät muistot minulle jäi omasta lapsuudestani ja pikkusiskon lapsuudesta, ja viimeksi vakaumukseni voimistui, kun katsoin S:n lasta. Pienessä lapsessa on kiehtovaa se äärettömyys ja mahdollisuuksien paljous, joka kätkeytyy edessä olevaan elämään. Pienokainen elää nykyhetkessä, eikä sillä ole kannettavanaan traumojen painolastia, joten lasta katsoessaan unohtaa hetkeksi myös oman kuormansa. Vähän isommat lapset ovat myös ihanan mielikuvituksekkaita ja huumorintajuisia, ja heidän kauttaan näkee kaiken uudesta näkökulmasta. Lapsi (tai ottoeläin) on siis monella tapaa houkutteleva, mutta tietenkin lapsen tuomista elämyksistä ja oivalluksista on maksettava kova hinta, jos on luonteeltaan pikemminkin älyllinen ja epäkäytännöllinen kuin hoivaan taipuvainen. Jos minulla olisi lapsi, en kyllä haluaisi kaventaa ystäväpiiriäni pelkkiin toisiin vanhempiin, vaan minusta on hyvä pitää lapsi tietoisena siitä, ettei lapsen saaminen ole mikään itsestäänselvyys. Lapsettomat ihmiset ovat myös tietyllä tapaa huolettomampia, ja siksi lapset usein viihtyvät heidän seurassaan ja ihailevat heitä. Toisaalta ymmärrän, etteivät muutenkin ylirasittuneet vanhemmat välttämättä jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka jatkuvasti muistuttavat, miten paljon luonnonvaroja olisi säästynyt, jos heidän elämänsä keskipiste olisi ajoissa abortoitu, tai kritisoivat heidän kasvatuskäytäntöjään. Yksi edellytys onnistuneeseen vuorovaikutukseen lienee siis se, että näkemykset kasvatuksen päämääristä ovat edes jollain lailla samansuuntaiset, mutta niin kai ystävillä usein onkin, jos on tutustuttu esimerkiksi ympäristö- tai eläinoikeusjärjestössä. Sitten pitäisi tietty osata antaa kritiikkinsä riittävän rakentavassa ja realistisessa muodossa.
Joo, aivan pienet vauvat ovat kiehtovia, ne eivät ole vielä kulttuurin aivopesemiä... :) Ja sitten taas vanhemmat lapsukaiset, semmoiset ala-asteikäiset, niiden kanssa voi jo jutella monista asioista.
Minusta tuntuu,että voisin mainiosti harrastaa kyllä lapsia, mutta että elämän keskipisteenä tai jopa päivittäisinä huolina ne tekevät elämästäni mustaa puuroa. Luultavasti voisin myös työskennellä lastentarhassa, kyllä sitä on mahdottomammissakin työrooleissa ollut. Mutta että koti, jossa tärkeää on mahdollisuus riehua ja rentoutua, käyttäytyä kuin päätön kana, jotenkin jähmettyisi aikuisen mallintamiseksi ja jonkun toisen elämän muotoilemiseksi... huh, huooh, en tahdo sellaista valtaa kehenkään,enkä etenkään sitä vastuuta. Välillä mua kylmää sekin, mitähän kaikkia kamalia traumoja aiheutin niille lapsille, joita hoisin Lontoossa. Opetin heille aika anarkistisia juttuja kuten että nurmikoillakävelemiskieltoja kannattaa vastustaa ellei niitä kieltomerkkejä ole tosiaan esissä....
Jo koirien kanssa minua harmitti suunnattomasti, kun jouduin komentamaan niitä olemaan haukkumatta jne. mikä olisi ollut ihan luonnollista eikä vahingoittaisi tarkalleen ottaen ketään. Koirien lokero kaupunkilaiselämässä on niin tukalan ahdas! Ja silti on pakko opettaa ne siihen, koska muuten arki käy liian stressaavaksi. Voisin kuvitella,että lapsen kanssa tämä ponkaisisi kaupungissa vielä pahemmin esiin. En osaisikaan kuvitella, että voisin kasvattaa lapsen ainakaan täällä kantakaupungissa, itselleni oli lapsena niin tärkeää metsä ja meri heti oven ulkopuolella, isot alueet joilla saattoi kirmata päättömästi autoja varomaan joutumatta.
Minusta alkaa tuntua entistä enemmän siltä,että vaikka lapsettomuutta ei pidetäkään kummallisena, aika moni pitää kummallisena sitä, että kun tavallaan puitteet olisi (paitsi että toisen mieltä ei voi sillä lailla nähdä suoraan ja se kai kuitenkin on tärkein puitteista), ei siitäkään huolimatta osaa tahtoa lasta tai sanoo jopa, että tietäää, ettei (nyt eikä aiemmin) ole tahtonut lasta. Minusta tuntui jotenkin niin vapaalta olla seukkaamatta, koska silloin kukaan ei olettanut näistä asioista mitään eikä kysellyt niistä.
Huomaan asiasta kyselemisen ja sen koskettelemisen tekevän käsittelemisen vaikeammaksi itselleni. Vähän sama kuin seukkaamisen alun kanssa: toisten pyyteet hermostuttavat ja häiritsevät omaa rauhassa prosessoimista. Vanhempani kyselivät varmaan kymmenvuotiaasta saakka, onko koulussa kivoja tai söpöjä poikia ja ennustelivat ääneen, että pian tuon ihania poikaystäviä kotiin. Sen seuraus oli, että silloinkin kun tapasin jonkun kivan tyypin, en taatusti alkanut seukata, koska en olisi kestänyt sitä, että vanhemmat olisivat saaneet tietää. Olen kertonut miehistä vanhemmilleni vasta sitten kun olen ollut varma, että se on tosi vakavaa, ja itkeskellyt aina ennen ihan paineessa, että tämä on ihan karseeta ja olisko kuitenkin parempi vaan pistää poikki koko juttu niin ei tarvitsisi mennä tähän sirkukseen... ihan hassu juttu! Mutta se on todella vaikeaa.
Luulenpa,että siinä kävisi niin, että jos saisin tuollaisen ruumaisen (hassu sana) herätyksen lapsen hankkimiseen, en varmaan uskaltaisi kertoa siitä about kellekään ja muuttaisin toiselle paikkakunnalle odottamaan ja synnyttämään rauhassa. Kun asiat ovat sillä lailla prosessissa, niistä ei välttämättä kykene puhumaan ja niitä ei halua joutua käsittelemään... Sitä muuttuu hyvin suojelevaksi. En pidä siitä, se jotenkin vaivaa minua, koska tiedän, ettei niissä asioissa ole mitään erityistä "suojeltavaa" tai etteivät ne ole pahoja eivätkä uhkaavia, ainoastaan hämmentäviä. Kaikkein pelottavin visio tietysti olisi se, että oikeasti tahtoisi eristyä taas kaikista suhteista (ihan kuten kävi Nasun tultua). Oikeastaan kun nyt ajattelen sitä tarkemmin,ei kyse ollut vain sillä lailla siitä, etten päässyt, vaan myös siitä,etten halunnut muita meille kotiin käymään, kun prosessi oli vielä niin kesken ja olin kaikki defenssit äärimmilleen viritettynä. Eikä kukaan koettanut purkaa niitä puolestani, mikä on vähän harmi... On hassua, miten muistan suhteistanikin oikeastaan kaikkein tarkimmin sen, miten olen esitellyt poikaystävän vanhemmille. Ne ovat aivan karsean vaikeita kohtia.
Joo, totta tuokin, ettei kaikissa suvuissa olla lapsenhankkimismielellä niin voimakkaasti. Mun viidestä serkusta vain yhdellä on kaksi lasta, ja nekin on molemmat sosiaalitoimen päätöksellä huostaanotettu, kun ei se äiti niitä hoitanut mitenkään. Niiden mummo eli mun täti adoptoi ne lapset. Luultavasti tämänkin takia äidin on sillä lailla helppoa ottaa se kanta, että jos lapsia hankitaan, niitä pitää sitten kanssa haluta. Kai hänkin pelkää,että siinä voisi käydä niin, että hän joutuisi kasvattamaan omat lapsenlapsensa, kuten mun suvussa asiat on menneet meidän kaikkien kohdalla oikeastaan äidin sisaren perhettä lukuunottamatta - siinä isä kasvatti lapset aika yksin. Itse muistan lapsuudesta sen äidin kaipaamisen viiltävyyden ja tuskan niin kovasti,että tuntuu kauhealta, että itse tahtoisi aiheutta jollekulle sellaista.
Minäkin olen jollain lailla allerginen isän ja sukulaisten parisuhdetta koskeville kommenteille. Minusta tuntuu, että he haluavat ennakoivilla kommenteillaan ottaa asiani haltuun tajuamatta kuitenkaan mistään mitään. Olin tosi vihainen, kun isä oli ymmmärtämättömillä sanakäänteillään kertonut isovanhemmilleni minun aloittaneen seurustelun. Tunsin, että "poikaystävä" muuttui samassa statussymboliksi ja sijoitti minut tiettyyn asemaan suhteessa ainoaan serkkuuni, joka tietenkin sai poikaystävän paljon nuorempana. Tiedän, että jos minulla olisi lapsi, olisin sen suhteen yhtä yliherkkä ja haluaisin pitää sen salassa sukulaisilta, paitsi ehkä äidiltä ja siskolta, mikä hankaloittaisi elämää monin tavoin. Ystäviä en tällä tavoin arkaile, mutta ystävyyssuhteetkin voisivat kärsiä lapsen saamisesta. Sen vuoksi musta pilvi tosissaan uhkaisi onnellisuutta, vaikka niin moni muu onnistuu äitiyden ja oman hyvinvoinnin yhteensovittamisessa.
Tämä onkin jännä juttu. Muistan, miten joskus lapsena luimme ystäväni E:n kanssa siitä, miten sairaat ja juuri poikineet/poikimaan valmistautuvat eläimet usein menevät laumasta sivuun ja haluavat olla herkässä tilassaan yksin, vaikka muuten elävätkin laumassa tiiviisti. E ei tajunnut sitä ollenkaan ja jankutti jankuttamistaan, että siinä ei ole mitään järkeä, sairas tai poikiva eläinhän tarvitsisi juuri suojaa ja apua enemmän kuin normaalitilainen, terve otus. Ja minusta siinä taas oli aivan luontainen järki; olen itsekin koettanut piilottaa tarkasti (tähän blogiin saakka) sen, että olen jostakin hädissäni, hämilläni tai kovasti avun tarpeessa. Jos olen jostakin säikähdyksissäni tai järkyttynyt, olen mieluusti vetäytynyt yksinäisyyteen ja suojellut tiukasti yksityisyyttäni asian suhteen. Minusta on sen takia tosi luontevaa, että esimerkiksi kantava, viimeisillään oleva tamma mieluusti synnyttää juuri silloin, kun se jätetään hetkeksi valvomatta. Ja että tärkeiden ratkaisujen myötä, sellaisten jotka jotenkin tuntee pyhiksi siinä, että niissä käydään selkeästi omien aiempien rajojen yli, haluaisin karata pois yhteisön tarkkailevan silmän alta.
Huh, voin vain kuvitella, millaiset riidat saisin aikaiseksi äidin ja isän kanssa, jos minulla olisi lapsi. Koirienkin kanssa meinaavat hermot palaa heidän luonaan. Ukki oli kyllä kaikista viheliäisin. Hän syötti esim. Mobutulle, joka oli vehnäallergikon erikoisruokavaliolla, palan pizzaa. Sanoin, ettei niin voi tehdä, ja sen seurauksena hän koetti syöttää pizzaa salaa. Sain aivan käsittämättömän tulivuorenpurkausmaisen raivokohtauksen, itkin raivosta, pakkasin kamat ja lähdimme siltä seisomalta Helsinkiin takaisin. Voin vain kuvitella, miten usein tällainen tapahtuisi lapsen kanssa, koska noin keskimäärin ihmiset ovat lastensa suhteen vielä paljon raivohullumpia kuin koiriensa tai kissojensa suhteen. Huh!
Lähetä kommentti