perjantai 13. maaliskuuta 2009

keväinen päivä

Aamulla tarvon maistraattiin hakemaan väestörekisteriotteen. Otetta tarvitaan, koska perin osaltani erään vanhan sukulaisen omaisuutta hänen kuoltuaan aiemmin viime vuoden puolella. Kävellessäni mietin sanaa perijätär, siinä on jotenkin höyrylaiva-aikauden tuntua, öisin kimmeltävien uusien mantereiden ja hämyisien jazzluolien tuoksuja. Tuntuu hauskalta olla perijätär, vaikka peritty omaisuus onkin aika pieni, sellainen puolen vuoden palkka minulle, ja normaaleissa kokopäivätöissä käyvälle se olisi epäilemättä vain parin kuukauden palkka.

Kävelen kantakaupunkia pohjoiseen, sujahdan äidin liikeeseen sisään. Täydellisen kauniit kasvot, päivettyneet ja huvittuneesti melkein hymyilevät tuijottavat seinän julisteesta. Äiti liisteröi asiakkaan kasvoille paksua valkeaa mönjää. Vilkuttelen verhon takaa, odotan. Huomaan äidin olevan ilahtunut. Kohtaaminen, jota olen jännittänyt vähän (koska äiti oli kauhistunut uusista suunnitelmistani ja siitä, harkitsenko asioita ollenkaan perinpohjin ja rationaalisesti), näyttää siis sujuvan mutkitta. Kun äiti viimein tulee luokseni ja menemme takahuoneeseen supattamaan, huomaan hänen olevan taas avoimempi ja iloisempi kuin aikoihin. Kumpikaan ei pyytele anteeksi, se on hyvä merkki. Äidin vastarinta suunnitelmiini on auttanut minua ojentautumaan tomerasti ja asettamaan rajani, ja kun äiti on saanut purkaa huoliaan ja tyrmistystään päätöksestäni, hän on taas hyvällä tuulella, koska tietää, että voin päätöksessäni ottaa huomioon hänen mainitsemansa näkökannat (joista osa on relevantteja ja osa mielestäni täyttä taikauskoista kukkua tai ainakin premisseiltään irrelevantteja; tiedän silti, että hänen näkökulmastaan ne ovat relevantteja kaikki). Tiedän itsekin tuon huolestuneen tunteen, vaikka inhoan sitä, että ajaudun välittämään ihmisistä niin paljon, että alan kaitsea heitä. Järkevintä kai olisi paeta, minkä jaloistaan pääsee... mutta sillä lailla ei taitaisi jäädä kovinkaan montaa ihmissuhdetta jäljelle ja saisi olla kaiken aikaa vain pinkomassa kauemmas. No, onneksi asioita voi prosessoida! Täällähän me olemme toisiamme sparraamassa, hämmentämässä, kasvattamassa, tukemassa. Mutta ei se ole staattista, vaan suhteissa aaltoilevat paremmat ja huonommat päivät, kauhistumiset ja tyyntymiset, ärähdykset ja sovittelut.

Viime päivinä olen silti ajatellut enimmäkseen, että tahtoisin etääntyä kauas, kauas. Ei se auta mitään, ei se muuta tilannetta kuinkaan. Uusien ihmisten kanssa toistaisi samat vaikeudet. Paras koettaa ratkaista ne vanhojen ihmisten kanssa, siis, niin kauan kuin he jaksavat jumpata. Hassuinta kyllä, mitä kauemmin ja rajummin jonkun kanssa on työstänyt asioita, sen luottavaisemmin heihin osaa suhtautua. Joskus tuntuu jopa siltä, ettei mikään ole vahingollisempaa kuin ystävyyssuhde, jossa vieraskoreusvaihe venyy liian pitkäksi ja lopulta ei uskalla oikein edes hengittää ja molemmat ovat luopuneet oikeudestaan omiin ajatuksiin ja oikeudestaan saada toiselta tukea tunnesäätelyssä.

Olen miettinyt tätä paljon viime päivinä, kun yksi ihmissuhteistani ei suostu selviämään päässäni yhtään mitenkään (ja toinen osapuoli ei tunnu kovin halukkaalta auttamaan selvittelytöissä, ehkä siitä pitäisi tehdä jokin johtopäätös, mutta sekin tuntuisi kohtuuttomalta, koska ehkä hänellä on vain kauheasti kiireitä tai hän haluaa toistaiseksi välimatkaa pääni sotkuisuuteen, mikä ei ihmetyttäisi, koska minäkin haluaisin mutta kun en toisaalta enää usko itseni deletoimista hyväksi ongelmanratkaisuksi, se jätettäköön konditionaaliin: ei auta kuin työstää asioita). Tuntuu karmealta, miten ihmissuhteissa kaikki voi mennä pieleen niin täysillä. En edes osaa sanoa, miksi piittaan niin paljon ihmisestä, johon en oikein osaa enää luottaa, ja tuo piittaaminen ärsyttää minua suunnattomasti. Äh, vaikeaa. No, ehkä vähitellen tämä tästä lutviutuu, yleensähän parin viikon tai viimeistään puolen vuoden päästä huolet lähinnä hihityttävät pöljyydessään. En vain jotenkin hahmota, miten voisin yksin saada selkoa tilanteesta. En tavallaan tahtoisi katkaista välejä, koska haluaisin oppia tulemaan toimeen ja meillä on kivojakin yhteisiä muistoja ja minusta tuntuu, ettemme me oikeastaan ikinä tutustuneet kunnolla tuon ystävän kanssa, ja sen lisäksi näen kriisin olevan täynnä mahdollisuuksia suunnata suhdetta ihan uusille urille, mutta toisaalta sekä mies että vanhat ystävät ovat sitä mieltä, että jos olen niin levoton ja neuvoton jonkun kanssa ja meillä on niin eritahtinen temperamentti ja eri universumista kotoisin oleva maailmankuva ja arvot ja tyyli olla ihmisuhteissa ja jos minulla on epämääräisesti paha olla asian kanssa kaiken aikaa, eikö nyt vain kannattaisi yhdessä sopia, ettei siitä kaveruudesta mitään tule. Huuooh. En ole tottunut luovuttamaan helposti, saatan olla ihmissuhteissa liian jääräpäinen ja tiedän sen hyvin. Mutta jokin saa minut epäröimään, koska en haluaisi ainakaan kenenkään kanssa sellaisia välejä, että ihmiset joutuvat miettimään, voiko meidät kutsua samoihin juhliin. Hittolainen... tämä itsepäisyys.... etukäteen ei voi lainkaan tietää, onko tässä mitään säilyttämisen arvoista vai ei. Ei voi tietää, harmitteleeko myöhemmin väärää itsepintaisuuttaan vai katuuko liian helppoa luovuttamistaan. (Niinkin olen välillä tehnyt. Höh.) No, ei kai auta kuin seisottaa asiaa. Se tuntuu todella raivostuttavalta, haluaisin nyt heti paikalla selvät sävelet, ja kun niitä ei ole, koen suurta halua ilmoittaa, että ilman mitään suunnitelmaa en etene mihinkään ja anti olla koko paskan. Ikään kuin uskoisin suunnitelmaankaan... en uskoisi, mutta se antaisi sentään systemaattisuuden tunnun, kaavan jolla kestää ahdistusta. Mikä jumi!

Onneksi sentään äidin kanssa asiat ratkeavat. Me olemme hitsautuneet hyvin yhteen. Suutumme toisillemme tuon tuosta ja ennen kaikkea olemme hurjan huolissamme toisistamme, mutta sitten se kaikki purkautuu elähdyttävänä pulssina ja äkkiä olemme taas äiti ja lapsi, iloiset toistemme näkemisestä, ylpeät ja omanarvontuntoiset ja mielissämme toisesta ja tämän itsepäisyydestä ja rohkeudesta käydä ongelmia päin.

Vaihdamme äidin kanssa nopeasti kuulumiset, sitten lähden kotia kohtia iloisena ja keveänä, miltei ilmaan pompahtelevana. Onko mitään yhtä ihanaa kuin sovitus, rajojen ja käsitysten selkeä piirtyminen vaivaamisen, kitkaamisen ja tinkaamisen jälkeen? Ei, ei kai ole! Onnellisuus on liikahdus parempaan suuntaan... merenlahden jään päällä makaa kirkas lumi, kevät tuoksuu ilmassa, pipo ja lapaset ovat ylimitoitetut. Ehkä kohta voi siirtyä kevättakkiin! Virkkasin eilen siihen sopivan baskerin. En pidä virkkaamisesta, mutta osaan tehdä kivan mallisen hatun itselleni sillä tavalla, ja kun näin isossa kaupassa kaunista, ihan takin väristä lankaa, päätin ottaa ristikseni tuollaisen käsityön. Onneksi baskeri valmistuu parissa tunnissa eli ennen kuin täysin raivostun siitä, miten inhottavalta virkkaaminen tuntuu kosketusaistillisesti ja miten raivostuttavan nököttävää puuhaa se on. Ehkä jos olisi kehittyneempi virkkaaja, voisi samalla tehdä vaikka timestepiä tai askelkyykkyjä. Toistaiseksi kuitenkin virkkaamus vaatii kaiken huomioni, mikä on jokseenkin raivostuttavaa, koska virkkaaminen on hyvin yksitotista puuhaa. Kumma juttu, miten leipominen, huovuttaminen ja keramiikkatyöt eivät ollenkaan saa minua tylsistymään ja raivoisaksi tällä tapaa. Ehkä se johtuu siitä, että märkä villa ja sävilälli tuntuvat kivemmalta käteen kuin lanka? Niissä on anarkistisen sotkemisen mahdollisuus eivätkä ne assosioidu alistuneiden naisten asemaan.

Kotona odottaa kutsu vappupiknikille, sinne on enää seitsemän viikkoa, ja vuokrapalstan maksulappu, jonka tahdon maksaa heti, etten vain unohda. Jos vappuun on vain seitsemän viikkoa, se tarkoittaa, että kohta pääsen maankin kimppuun, kääntämään sitä ja viskomaan sitä uusiksi aalloiksi. Voi ihanuus! Olen ostellut lisää siemeniä, löysin oranssinvärisen mangoldinkin siemeniä ja tilasin eBaystä Mrs. Collierin pyöreitä, kovia herneitä.

Saattaa olla, että saan erään lyhyen työn, että käyn parina sunnuntaina maalaamassa erään liiketilan katon ja seinät. Se ilahduttaa: maalaaminen on hauskaa, ronskia hommaa! Vähän kyllä kauhistuttaa, josko onnistun roiskimaan kattomaaleja kaikille kalliille esittelypöydille ja myytäville tavaroille, kun olen sillä lailla enemmän innokas kuin huolellinen tuollaisissa motorisissa hommissa, mutta kai ne kalusteet nyt onnistuu jotenkin peittämään. Ehkä pitää käydä ostamassa jostain muovisuojuksia niiden päälle levitettäviksi. Nyt pitää vaan ottaa selvää, voinko laskuttaa tuon työn toiminimeni kautta, kun kuitenkin yritysrekisteriin toimialakseni ei ole kirjattu "maalaustöitä" eikä mitään sinne viittaavaakaan, vai pitääkö minun ensin maksaa siitä, että muutan toimialaani. Tulisi se silti ihan kannattavaksi urakaksi.

Näen myös taas Napaketun, menemme uimahalliin yhdessä. Hänkin viettää aikaansa nyt vapaalla, tutkailee uusia mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea vain elää ja hengittää, kokee ja fiilistelee edellisistä kuukausista säästyneillä palkkarahoilla. Kerrankin ystävä, joka on samassa elämäntilanteessa... kaikki mahdollisimman avoinna, kaikki vaiheissa. Se tuntuu rentouttavalta kaiken levottomuuden, itsensä kelvottomaksi ystäväksi ja ihmiseksi tuntemisen sekä ainaisten ulkopuolisuuden olojen jälkeen.

5 kommenttia:

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä sain joku vuosi sitten perintöä ja perijättärenä oli jotenkin mielenkiintoista kyllä olla. Minun perimäni täti vielä oli vähän jazz-tyttökin aikoinaan. Ostin rahoilla polkupyörän ja Marimekon kangasta verhoiksi, luulen että hän olisi hyväksynyt ne.

Veloena kirjoitti...

Kuolleet ovat epäilemättä niin zen, että hyväksyisivät ihan minkä vaan... :D

Juha Kankaanpää kirjoitti...

Hei Veloena,

Kumpaan uskot ihmissuhteissa enemmän: Jos joku lyö sinua poskelle, käännä hänelle myös toinen poski; vai Jos haluat jotakin toiselta, tee samoin myös itse (joo, Raamatusta, mukailtuna). Veikkaan, että valitset toisen, nykyään ei kai juuri kukaan anna itseään hakata. Totuus on kai myös, että yksi ja toinen tuntee (pitää jopa ystävänään) ihmisiä, joilla on jostain syystä alentunut kyky asettua toisen ihmisen housuihin. Lyödään poskelle, ja toiselle, eikä ne huomaa mitään tehneensä.

Ai, tuo toinen lause muuten ei kyllä ollut liian havainnollinen. Tarkoitin tietysti "Rakasta toista kuin itseäsi". Eli saldon tulisi olla 50-50, ainakin pitkässä juoksussa.

suklaahirviö kirjoitti...

Jotenkin olisi kiintoisaa tietää enemmän tuosta sun ihmissuhdeongelmasta. Eli siis mitä siinä oikeastaan on tapahtunut. Mutta ymmärrän tietty jos sitä ei voi blogissa laittaa, jos vaikka tuo ihminen lukee tätä!! :(

Voi kun osaisi sanoa jotain lohduttavaa sen tiimoilta. Ymmärrän tosi hyvin sen halun selvittää kaikki - se on suoraluontoisen ihmisen tapa. Kaikille se vaan ei sovi.. siis ei ehkä sille toiselle osapuolelle. :( Itselläni on ollut semmoisia ihmissuhteita, joissa ei olla tehty mitään asioiden selvittelyä, mutta ne vain ovat 'viilenneet' - kumpikin on kai jotenkin tahollaan tietoisesti tai tiedostamattaan tehnyt sen johtopäätöksen, että ei natsaa. Ihmiset myös muuttuvat paljon. :( Se on tavallaan tosi sääli..

Itselläni oli monta vuotta yksi tosi hyvä ystävä, mutta joskus 2-kympin korvilla hän muuttui, alkoi jostain syystä puhuakin kauhean teennäisesti, alkoi pitää yllä jotain kulissia, voisi kai sanoa että yhteys häneen katosi täysin. Enkä voinut selvittää sitä asiaa, koska sen selvittäminen olisi vaatinut sitä, että olisin sanonut hänelle: "Sinä olet viime aikoina ollut teennäinen/yhteydetön/kulissi-ihminen" ja tuohan on jo aika ronskia kritiikkiä. :( Siitä suuttuisi kuka vaan. Silti - sääli..

Veloena kirjoitti...

Hei Juha, jaa, kyllä toisen poskenkin voi minusta kääntää, Borgesin sanoin, "kunhan ei sitä pelosta tee". Fyysisesti en toki annakaan itseäni hakata, mutta kai kaikissa ystävyyssuhteissa on välillä hakemista ja niihkaamista. Joskus sitä ei aiheuta vain kyvyttömyys eläytyä toisen maailmaan, vaan kyllä myös toisen loukkaamisen ja loukkaantumisen pelkääminen siinä määrin, että molemmat mykistyvät ja möykkyävät, voi aiheuttaa kummallisia tuntoja. Minusta on vieläpä jotenkin selvää, että useimmissa möykyissä on mukana kaksi eksynyttä ihmistä, jotka eivät vain jotenkin löydä kommunikaation langanpäätä eivätkä tiedä, mistä kohden möykkyä voisi alkaa purkaa. On helppoa kangistua kohteliaaseen etäisyyteen ja jäädä odottamaan, että toinen ratkaisisi ongelman.

En ole kyllä ihan varma, onko itselleni hyvä ohje rakastaa toista kuin itseään, koska ainakin minun on aika vaikeaa välillä rakastaa itseäni ja olen vaikeissa tilanteissa aika hyvä iskemään itseäni molemmille poskille. No, vaihdellen tietysti, mutta välillä olen kauhean vihainen itselleni. Se on ongelmallinen piirre, mutta koetan kyllä päästä siitä eroon. Se ei vain ole kovinkaan helppoa, kuten ei kai mikään tärkeä...

Itse jään aina tällaisessa kohdassa miettimään sitä, miten hankala ihminen olen ollut aiemmin ystävänä ja olen varmasti edelleen, ja että entäs jos kaikki ne ihmiset, joita olen onnistunut tölväisemään, olisivat vain jättäneet minut silleen ja todenneet, että olen liian mahdoton. Ilman heidän konfrontointiaan ja siitä virinnyttä keskustelua olisin nyt paljon vähemmän tietoinen vaikeuksistani ja minun olisi nykyistäkin vaikeampaa ajatella empaattisesti monista ihmisistä, joihin suopeasti suhtautuminen ei tunnu enimmäkseen enää haastavalta. En koe oikeastaan olevani ystävyydelle kiitollisuudenvelassa (en usko velkaantumiseen) mutta haluaisin kyllä laittaa kokemani hyvän kiertämään!

Suklis, en halua kirjoittaa tässä sen tarkemmin tästä, mutta sen verran voin varmasti sanoa, että tavallaan kyse on juuri tuosta viilenemisestä ja siitä, onko se sitä, mitä halutaan. Jotenkin sitä tässä iässä alkaa tajuta aika kouriintuntuvasti elämän lyhyyden ja sen, miten paljon toisilta ihmisiltä olisi opittavaa. Suhteitaan ei haluaisi uhrata sille "ei me kuitenkaan tultais ikinä toimeen vaikka yritettäis" -ajatukselle, yksi toisensa perään. Ja ihan totta, on tosi pelottavaa sanoa tuollaisia asioita. Mutta toisaalta, suututtamisen pelko voi johtaa sitten siihen, että oikeastaan ihmiset vain alkavat karttaa toisiaan ja tulevat siitä katkeriksi. Olen huomannut itse viime aikoina, että tarvitsen itse välillä aika rankkaa kritiikkiä, ja vaikka olo heti sen tullessa onkin jotenkin itkuinen ja latuskainen, lopputuloksena on kuitenkin yleensä se, että ymmärrän toisen pointsin, ymmärrän hänen olevan minusta huolissaan, ymmärrän että hänellä on vaikeaa suhtautua minuun empaattisesti ja se tuntuu pahalta ja että hän tarvitsee siinä apuani, ja vähitellen huomaan kunnioittavani tuota toista ja se tekee kommunikaation helpommaksi. Ja mikä parasta, toisen näkökulman vastusta vasten on hyvä tutkia omaa käsitystä asioista. Kaikkein pahimmalta minusta kuitenkin tuntuu se, että huomaan jonkin aiemmin aika avoimen suhteen muuttuneen kummallisen kyräileväksi ja molempien olevan jotenkin epämääräisellä tavalla pahastuneita. Ja kun ei tiedä, mistä toinen on pahastunut, on ihan mahdotonta korjata käyttäytymistään, ja alkaa olla tosi hukassa ystävyyden kanssa, epäonnistuu epäonnistumistaan, tulee siitä surulliseksi ja vihaiseksi sinne saakka että uskaltaa sanoa sen toiselle. Tuntuu kurjalta huomata, että vaikka jokin perusluottamus on pettänyt, suhteen kipeys osoittaa, ettei siitä ole suinkaan mitenkään irti, ja kun tarkastelee, mitä on tapahtunut, ei kummankaan toimia voi pitää mitenkään kohtuuttomina, ja siksi olisi kurjaa luovuttaa.

No, kirjoitin ystävälle eilen illalla ajatusta tässä työstettyäni, että tarvitsen hänen apuaan sen selvittämiseen, mitä minun kannattaisi tehdä. Ja hän vastasi! Se tuntuu ihanalta, vaappuva toiveikkuus ryhdistäytyy. Ja kun tuntuu siltä, ettei joudu yksin kantamaan koko ajatusta siitä, miten ystävyyttä pitäisi lähteä setvimään ja purkamaan ja järjestämään uudella tavoin, huomaan äkisti, että tunnen toisen auttavan minua ja silloin häneen on tietysti hirveän paljon helpompi suhtautua empaattisesti. Ei sitä tietty vielä tiedä, mihin asian puiminen vie, mutta ainakin on lupa olla toiveikas! Se tuntuu tärkeältä.