sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Hellyys

Hieroessani miestäni huomaan äkisti olevani vapaampi ja hellempi kuin milloinkaan tai mitenkään muuten. Jos itse istun ja miehet sormet hyppivät apinatanssia päässäni, olen toki onnellinen ja rento ja yhtä kihelmöivää kosketettuutta, mutta se on jotenkin passiivisempi, tylsempi rooli. (Olen muutenkin huono vain olemaan, ja esimerkiksi perinteisten käsitöiden vaatima paikallaan istuminen ilman mitään sen kummempaa aivoittelua kuin että pitäisikö tehdä tuollainen vai tuollainen silmukka tekee minut yksinkertaiseksi äreäksi ja puolihulluksi. Siitä huolimatta ostin kerällisen baskerilankaa tehdäkseni itseni hulluksi jokin päivä... se oli vain niin kevättakin väristä ja eiköhän paskojakin päiviä vielä tule ja silloin ei ole paljon hyvää hävittävänä, vaikka hulluuntuisikin loppupäiväksi.) Jotenkin tuntuu paljon nautinnollisemmalta olla ne sormet, kämmentyynyt tai kyynärvarret, jotka painelevat, vaivaavat, rummuttavat, sivelevät ja hankaavat. Ihmisen hierominen ei kauheasti edes eroa saviruukun tekemisestä, sama terapeuttinen kosketus on läsnä, sama täydellinen keskittyminen, sama hellyys.

Koskettaminen on minulle helppoa ja aloin viikonlopun kurssilla ajatella taas keskittyneemmin sitä, että entä jos tekisinkin kosketuksesta itselleni ammatin. Minua on kosketettu syntymästä saakka, äitini on lymfaterapeutti ja hän koetti tehdä meistä lapsista aktiivisia ja kehollisia hieromalla ja lymfaamalla meitä päivittäin heti syntymästä saakka. (Sen lisäksi meitä myös usutettiin alusta saakka ryömimään itse haluamamme esineet, äiti ei koskaan antanut mitään ilman työpanosta; tämä jatkui myöhemmin siinä muodossa, ettemme saaneet viikkorahaa, meillä ei ollut karkkipäivää jne. vaan kaikki oli ansaittavissa ja neuvoteltavissa tarpeeksi hyvin perusteluin. Ei ihme, että haen suuntaa jatkuvasti enkä osaa kuvitella itseäni jämähtämään liian pitkäksi aikaa tiettyyn asiaan.) Ehkä siksi minusta on luontevaa ja helppoa sekä olla kosketettavana että asettaa sormeni toisen iholle. Eläimissäkin paras piirre on, että niitä saa kosketella ilman mitään sosiaalisia esteitä. En osaa pelätä hilsettä, hikeä tai korvavaikkua.

Hullunkurisinta koko hommassa on se, että kun kosketan jotakuta, hellyys tulvahtaa minuun. Ei toisinpäin. Kai kyökkipsykologiassa se esitettäisiin toisin päin. Ja koska pidän itsestäni eniten hellänä, kosketan mielelläni.

Tavallaan olen tiennyt tämän kosketusasian jo pitkään, mutta minua on estellyt moni asia miettimästä hieromista ammattina. Yksi seikoista on se, etten tahdo samalle alalle kuin äiti. Nyt kun hän on eläköitymässä, tämä ei tunnu enää niin uhkaavalta. Ja sitä paitsi, olen tehnyt jo niin paljon kaikkea muutakin... ehkä voisin vähitellen alkaa kuunnella sitä, mihin minulla on aika hyvät edellytykset, pelkkien ylevien ihanteiden sijaan. Tiedän jo, ettei minusta enää voi tulla niin alistuvaa ja myöntyväistä, niin miellyttämishaluista kuin äidistäni. Oikeastaan tuntuu aika hassulta, miten pelkäsin sellaista passiivisen ja kiltin naisen kohtaloa kuollakseni - se ei tunnu kauhean todennäköiseltä, sen varran voimakkaan vastareaktion osaan muodostaa ja sen verran nopsasti se muodostuu. Ja olen jo kauan sitten raivannut itselleni lapsuudenperheessä sellaisen paikan, että tärkeitä asioita miettiessään äiti soittaa minulle ja kysyy neuvoa. Hänen ajatuksiaan jotenkin selvittää kuunnella, miten pohdin ääneen asioita ja niiden eri puolia. Se tuntuu aika hassulta, koska en ole mielestäni erityisen selkeä ajattelija. Mutta toisaalta, tiedän kyllä itsekin, etten ajattele asioita yleensä sen kautta, kuka määrää ja ketä pitää miellyttää, vaan ennemminkin, mikä olisi vastuullista ja pitkällä tähtäimellä järkevintä (ikään kuin ymmärtäisin siitä jotakin olennaista) ja ennen kaikkea, miten vaikeaa on etukäteen sanoa, onko jokin asia hyvä vai huono juttu ja miten mikään asia ei ole pelkästään voitto tai häviö. Äidistä sitä on jotenkin hauskaa kuunnella.

En osaa enää pelätä, että jos kouluttautuisin vaikka hierojaksi, kadottaisin haluni itsellisyyteen ja omaan tahtoon. En, vaikka olenkin hyvin hellä ja lempeä saadessani koskettaa jotakuta toista ja saadessani tuntea hänen rentoutuvan kosketuksesta.

On ihmeellistä, miten toisen läsnäoloon keskittyminen omien sormien kautta virittää äkisti mieleen kaikkea ihanaa: meren vellovan, leväliuskeisen kielen, silokallioiden loivan kuperuuden selän alla, keväisen metsän melkein neonvihreän pointillismin, juoksemisen kaislikon halki sortseissa, kaislojen sivalteet jaloissa ja naurava koira edellä riekkuen, hautausmaan kevätesikot kuivien lehtien alta kurkistelemassa, kissan sileys käden alla, nahkaohjien himmeänkiiltävä, miltei tahmea paine estettä lähestyttäessä ja hevosen korvien kääntyessä eteenpäin, luottamuksen virratessa vapaana, krookuksiin työntyvät tokkuraiset kimalaiset, multa sormien välissä... helle, mustat ikkunoiden läähätysaukot talojen kirsuissa, ruohikon painokuviot yläselässä, pöly kasvoilla, taimikasvatusastiat, iloinen ponnahtaminen ajoväylältä jalkakäytävälle puolittain sivuttain, kun maa on sula, ei enää liukas...

Ajatus siitä, että työnään liikuskelisi noissa mielikuvissa, on ihana. En usko, että sanoilla voi tuottaa samanlaista oloa ja oivalluksia, kuten olen pitkään koettanut. Pohjimmiltani olen aina vieras sanojen maailmassa. Niin tietysti me kaikki olemme, mutta monia se ei samalla lailla tunnu vaivaavan tai sitten he eivät vain tunne niin painostavaa halua tehdä maailmasta parempaa paikkaa, en osaa arvioida. Ja sitten on ihmisiä, joita kosketus ahdistaa. (Ehkä he ovat seksualisoineet kaiken kosketuksen, tuoneet sen häpeän piiriin? Tai ehkä jokin assosiaatio hiertää? Jokin trauma?) Mutta useimmat kai rakastavat sitä, että sormet liikuskelevat hiljakseltaan heidän päänahassaan ja harteillaan, rintakehällään ja lapojen seudulla siinä läikässä johon ei oikein itse ylety ja jonka hermotus tuntuu siksi jäävän valkeaksi aukoksi ilman nerokkaita apuvälineitä...

Olen nyt miettinyt eilen ja tänään, olisiko hieroja sittenkin se toinen ammattini. Eihän sen tarvitse tietenkään olla viimeinen... Selvästi on kevät, kun mietin taas uudelleenkouluttautumista. Se kuuluu kevääseen yhtä selkeästi kuin mustien ihmisten täplittämä jää.

8 kommenttia:

suklaahirviö kirjoitti...

Minäkin mietin yhdessä vaiheessa hierojaksi kouluttautumista! :) Lähinnä koska on ihanaa tuottaa ihmisille hyvinvointia. Mutta siinä este ainakin täällä on HINTA! :( Koulutus on tosi kallis, ainakin siis se mistä saa sen laillistetun hierojan tutkinnon. Itse käyn niska-hartiahieronnassa semmoisen ihmisen kanssa, joka opiskeli jossain luontaiskoulutuksessa.. eli ei ole "virallinen", mutta antaa parasta mahdollista hierontaa ainakin mulle.

Periaatteessa tuo "luontaistie" olisi tietty mahdollista.. mutta uskoisin asiakkailla olevan korkeamman kynnyksen tulla, jos tutkinto ei ole virallinen?

suklaahirviö kirjoitti...

Lisään vielä sen, että hierojan työssä mua viehätti/viehättää sekin, että siinä on mahis työskennellä kotoa käsin. Ja ettei ole pakotettu 8-16 aikatauluun, vaan asiakkaitahan voisi ottaa vastaan vaikka yhden yhtenä päivänä, toisena vaikka kolme. Omaan tahtiin.

Kyllä kasvien kanssakin työskentely sopisi sulle, olen aina tässä blogissa ihastellut sitä kun joskus niin varmasti tiedät kasvien hoidosta kaikenlaista. Itse saan st.pauliankin kuolemaan. ;)

Mikko kirjoitti...

Hieronnassa on myös toinen yllättävä aspekti. Eräs ystävä työskenteli aikasemmin erilaisena terapeuttina, mutta vaihtoi myöhemmin hierajaksi. Yllättäen ihmiset avautuvat myös verbaalisesti herkemmin hierontapöydällä. Olen huomannut saman myös itsestäni.

Veloena kirjoitti...

Suklis, niin, kasvit. Kuten kirjoitin, tuo ei ehkä olisi viimeinen ammatti... ;)

Hinta on tosiaan ilkeä, mutta jos nyt säästäisin kirjapalkkioni siihen. Olen myös jossain vaiheessa perimässä yhden vanhan kuolleen sukulaisen, ei mitään isoja omaisuuksia, mutta sen verran et sitten mulla pitäisi olla rahaa tuohon koulutukseen.

Mikko, ei lainkaan yllätä! Mun mutsi tosin kaiken aikaa tuskailee sitä, että hän ei halua kuulla asiakkaiden yksityisasioita ja pistää musiikin päälle, jotta nämä olisivat hiljaa... :D Siinä me ollaan mutsin kanssa ihan vastakkaiset, että se ei siedä sitä, että toisten jutut ahdistaa sitä, mutta musta se nyt on oletusarvo ja ihan ookoo, ahdistuksia tulee ja menee ja yleensä ne on vain sitä, ettei itse vielä osaa ymmärtää toisen lähtökohtia. Enkä aina tiedä, ymmärränkö omanikaan... ;)

I.O.Rumdum kirjoitti...

Oisko halvempaa hankkia se koulutus vaikka Eestissä?:)

Hierojan ammatissa on monia hyviä puolia. Sitä voi tehdä muiden hommien ohessa. Sitä voi tehdä omaan tahtiin. Sitä voi tehdä missä vain, jos hankkii hierontapöydän. Hierojana harvoin joutuu vaikeiden ihmisten kanssa tekemisiin, koska hieronta on niin positiivista ja lempeää touhua. Monet lisäksi alkavat hieronnan lisäkis tehdä muita juttuja elikä opiskelevat sitten naturopaatiksi tms.

Hierojan homma vois sopia sulle, koska sä olet niin kova älyllistämään ja analysoimaan, hieronta vois "vapauttaa" sut...hihhihhiii....

Veloena kirjoitti...

Sitä odotellessa... ;)

abskissa kirjoitti...

Tai mikset opiskelisi toimintaterapeutiksi? Koulutus olisi ilmainen, ja se sopii filosofeille. :)

Veloena kirjoitti...

Niin, SEKIN kieltämättä olisi kiintoisaa... hmm. Toisaalta kun pyrin opiskelemaan fysioterapiaa samaan kouluun jossa myös toimintaterapiaa opetetaan, he eivät pitäneet minua hoivatyöhön hyvin soveltuvana... Toisaalta tietysti olen kyllä aivan totaalisesti eri ihminen kuin kolme ja risat vuotta sitten. Todellakin, hyvin erilainen! Ehkä nyt jo olisin riittävä heille, en osaa sanoa.

Löysin kyllä nyt netistä kun oikein hain sellaisenkin hierojakoulutuksen, joka olisi koko ensi lukuvuoden elokuusta alkaen ja joka olisi ilmainen... ajattelin hakea siihen! Tietysti sitä ei tiedä, mitä valintakomitea painottaa ja suhtautuvatko he kummeksuen hassuun taustaani. ;) Mutta jotenkin tuo olisi vaan niin kiinnostavaa...

Tietystihän sitä voisi hakea myös toimintaterapiaan tai sosionomiksi samalla kertaa, ne on amk-hakuja... tai osteopaatiksi (mies olisi siitä ihan innoissaan ainakin).

TOisaalta hierojakoulutuksessa viehättää se, että se kestäis vain vuoden. Jotenkin en osaa ajatella itseäni moneksi vuodeksi teoreettisiin opintoihin enää. Tein sitä kuitenkin yli kymmenen vuotta yliopistolla, joten eiköhän se ole tavallaan jo nähty.