Tyhjäksi korissut espressopannu seisoo tiskipöydällä tahinapurkin, rääpityn meksikolaisrisottokattilan, tyhjän soijajugurttipurkin ja avonaisen jääteetiivisteen rykelmässä. Lattialla kukkivat likaiset vaatteet. Ovennupissa roikkuvat kahdet avaimet kaulalenkistään: yhdet, joiden lenkissä lukee "Made from recycled plastic bottles", ja toiset raakapellavanarussa. Astioita on pareittain. Viinistä on juomatta pari desiä. Liekö etikoitunut yön yli?
Pöydän alle on eksynyt yksinäinen vaaleanpunainen flipflopsandaali, sellainen joka hiertää peukku- ja etuvarpaan välin parissasadassa metrissä. Tiskipöydän luona lojuvat strassikoristeiset rintaliivit, avokauluksinen kukkapaita, maalitahraiset khakihousut ja ne tiukat farkut, joissa ei ole lainkaan nappia, vetoketju vain suurine vetorenkaineen. Tyhjä WSOY:n muovikassi. Keskilattialla on kassillinen ympäristöjärjestön tavaroita: afrikkalaisia kankaita, papereita, julisteita, exäni uuden tyttöystävän espanjankirjat. Banderolli on taas kadoksissa.
Eteisessä lojuvat Nalle Puh -bokserit, sängyssä on suklaatahroja, villaponcho, musta poolokauluksinen villapaita ja unelias kolli. Soijamaito on loppu. Leipä on loppu. Ei ole nälkä. Kello on yhdeksän nolla seitsemän, olen ollut hereillä ainakin kaksi ja puoli tuntia. Olen kuunnellut täältä lähteneen miehen antaman kappaleen ehkä kolmisen kertaa. Itkettää vähän. Mutta enimmäkseen olen onnellinen ja toteutan itseäni siivoten huonettani siten, että nostan lattiavaatteet vyötärötasolle kumartelematta. Onhan minulla varpaat. Jalka on tarttumaraaja, kun sitä vähän harjoittaa. Työntää varpaat syvälle tekstiiliin, puristaa tiukaksi simpanssinnyrkiksi, koukistaa jalan eteen, poimii vaatteen käteen, kävelee seuraavalle, toistaa operaation. Perjantaihin ei ole pitkä aika. Ja on kylvettävä, kitkettävä, kasteltava, ulkoilutettava koiraa, kokoustettava ja niin edelleen.
Olen kovin helppo onnellistettava. Vähän kainalonukkumista, vähän hiuksiin hengittelyä ja koiran ulkoiluttamista keväisessä kukkivassa metsässä, rinteiden lipsumista ylös kinttupolkuja sananjalkojen välistä, pihlajien lomasta, kallionlakien taittamista pelkäämättä kenenkään näkevän. Menen hervottomaksi, en muista lukea enkä kirjoittaa, kieppuisin mieluiten koko kesän vedessä, kaduilla, metsissä, lakanoissa. Hiuksissani on takku pompulan ympäri, revin niitä tukuttain harmaan kissan kanssa kahden jäätyäni, viimein pompulakin irtoaa. Kiskon uimapuvun ylle, on valmistauduttava palaamaan vesijuoksualtaaseen. Ensi yöksi haen koiran kylkeeni hengittämään, jotta saan nukuttua.
Olen holtiton. Lauantaina pöytä on komea eikä kellään ole kameraa mukana. Isäntäväki nurisee, sillä kun paikalla on kaksi kuvausvimmaista, on kameraan luotettu. Kohottelen hartioitani, perustelen, etten ole liiemmin nukkunut, ei minuun käy nyt luottaminen. "Ai miksi et nukkunut?" kuuluu kysymys. En väsymykseltäni muista, mitä vastaan, mutta Vomp väittää minun vastanneen kryptisesti joskin arvattavasti, että eipähän vain tullut nukuttua. Tohdin sentään toivoa, etten ole virnistellyt. Myöhemmin nousen seisomaan ja totean, että taidan mennä sohvalle nukkumaan. Kun herään, en tiedä, kuka ja missä olen.
Myöhästymme sporasta, istumme dösiksellä, olen melankolinen enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi olla järkevä ja tasainen kuten muiden ikäisteni, elää lapsiperhearkea. Ei minusta tunnu mitenkään siltä, että olisin kaksikymppisenä ihaillut keski-ikäisten varmuutta ja nyt saavuttanut sellaista, kaikkea kanssa. Eikä kukaan minua sellaiseen perheleikkiin ole halunnutkaan ikinä, kukaan ei usko minulle edes lapsensa kummiutta, ja siinä ovat totisesti oikeassa. On ihmisiä ja on ihmisiä. Tuijotan murheellisen laskuhumalaisena ja yliväsyneenä yöhön, ilman seuraa varmasti itkisin omaa mikä ei kuulu joukkoon -toistoani. Mutta käsivarsi rintakehälläni istun aika rauhallisena, sanon, etten ymmärrä, mitä minulta oikein odotetaan.
Miksen hitto vie voisi olla kahdenkymmenen hautaan saakka, tai oikeastaan yhdentoista. En ole ollut hyvä kaksikymppinenkään. Yksitoistiaana vielä selvisin. Silloin ei ollut mitään omituista siinä, että halusi jäätelön silloin tällöin, ja pärskyttää vettä, ja letittää hiuksia. Ja että nukkui vierekkäin jonkun kanssa, pimeäsalaisuuksia, toivoi näkevänsä lepakot kotimatkalla, tai rusakoita, tai pöljän fasaanin.
Ohitsemme ajaa jo toinen spora.
"Tietysti", sanoo meistä tilanteelle jompikumpi, mutten muista, kumpi. Siinä mielessä on hölmöä, että muksaisen vierastani kylkeen, kun hän meinaa lukea väärän repliikin Monty Python's Flying Cirkusin sketsistä, jossa ms. Pepperpotit ihmettelevät räjähtävää pingviiniä televion päällä. Mitä sitä enää rooleista. Raajat ja repliikit ovat jo sekaisin.
Vetkuttelen, pitäisi jo mennä vesijuoksemaan, mutta uuvuttaa. Soisin asunnon palaavan arkikuntoon mutten jaksaisi siivota. Identiteettini kahdentuminen ei jaksa huolettaa minua, vaikka kokemuksesta tiedän, että juuri nyt pitäisi kai sulkeutua kaappiin ja huutaa sieltä uhkaavasti jokaiselle, joka soittaa ovikelloa. Syödä pussillinen neulasia ja vetäytyä kesäunille.
Olen syönyt viikonlopun aikana ainakin kolme levyllistä suklaata, nauttinut epämääräisen sammiollisen alkoholeja, langennut jopa raakaan kalaan makirullissa. Tunteellisuus ajaa aina tuollaisiin turmiollisiin tekoihin enkä osaa edes olla raivoissani itselleni, kunhan vain keinahtelen huoneesta eteiseen ja kylppäriin, kuuntelen iloisenpöljiä kappaleita enkä osaa olla hymyilemättä. Ja tietysti asunnossa kukkii likaisten, nopeasti yltä riivittyjen vaatteiden lisäksi kasvojeni akne. Hormonitoimintaa on turha koettaa huijata.
Mutta viikon, kun olen yksin yhden tai kahden eläintoverini kanssa, tai Viin luona sekoittamassa yömpää sinistä, huone on järjestyksessä, hiukset eivät takkuunnu, pyöräilen säntillisesti, en myöhästy tapaamisista, en syö suklaata. Saatan vaikuttaa hetkellisesti aivan intellektuaaliselta tai itselliseltä. Mutta sisimmässäni olen varsin tietoinen siitä, että tunnen oloni todelliseksi vain niinä aamuina, kun herään jonkun vierestä samaa tyynyilmaa tuhisten. Tämä tuntuu sopivan huonosti yhteen sen kanssa, etten osaa leikkiä kotia, vyöttäytyä esiliinaan ja tuoksua pullalta. (Miksi turhaan leipoa, kun on Cafe Esplanade?) Tarkoittaako se, että epävarmuus on elementtini? Olenko ikinä valinnut mitään?
En tahdo ajatella, en tänään. Viikon päästä olen toisaalla, matkalla, poissa. On oma syyni, jos elämäni näyttää ulkoapäin liian usein ravistellulta kaleidoskoopilta. Ja sisältäpäin sirpalepalapeliltä, jossa samat säröt asettuvat uusiin kuvioihin ja toistuvat, toistuvat, toistuvat, toistuvat, toistuvat. Aina samat värit. Läsnäolo. Poissaolo. Junaraiteiden katseleminen. Niitä pitkin liikkuvat miehet ja naiset. Aina ne menevät pohjoiseen, vihaan viiden sekunnin paloissa pohjoista, sitten kiukku vain naurattaa. Osaan hyvästellä jo itkemättä, olen parempi eläin kuin vielä kuviossa vuosi takaperin. Avoimena seisova rinkka, alusvaatteiden pinot, telineeltä riippuvien farkkujen jäykkyys. Itse menen aina etelään. Halu löytää täydellinen aurinkohattu. Halu kävellä käsi harteilla, hihittää, suudella. Jos voisikin vain mennä kujia pitkin, pysähdellä suutelemaan omituisen voiman määräämänä ilman mitään työkeikkoja ja perhevelvoitteita. Pelko siitä, että kaikki loppuu seinään. Ei vauhti, vaan äkkipysähdys; sähkösokki, rytmin kiihde, mustelma kudoksissa, hiertymät, kipeät niskat ja poskilihakset, seinään hiertyneet suklaatahrat.
Elämäänsä ei voi elää peläten satuttavansa itsensä, ajattelen nostellessani vaatteiden kukat pesukoneeseen häpeämään. Koska silloin elää jonkun muun elämää. Olkoonkin, ettei äiti koskaan saattaisi ymmärtää tätä tässä, tämä taitaa olla ainut vaihtoehto. En osaa elää valmiiksi poliklinikan odotushuoneessa, huutaa puudutuspiikkiä jo ennen kuin mitään on sattunut, katsoa katkerana sivullisena itseni ohi sisään ohjattavia, heitä joilla on raaja katki tai kunnon vekki olkavarressa, verinen pyyhe painettuna kehoa vasten. Ehei. Juoksen, hyppään, pyöräilen, ratsastan paljaalla selällä, putoan tuoleilta ja tikapuilta, unohdan pestä hampaat, vanhenen kuunkierto kuunkierrolta, säikähdän huskynsilmieni ilmettä peilissä ja hiuspinnit niellyttä takkua takaraivolla, kutsun kylään, menen kyläilemään, viritän vesijuoksuvyön tarakalle, nousen kulumaisille puolivarpaille suudellakseni syvemmin, en harkitse. Lapsena kiipeämme muuntajan katolle, hyppäämme sieltä vuoronperään alas, en silloin vielä katkaise mitään.
"Miksi te sellaista teette?" kysyy äiti.
Äiti, tahtoisin silloin sanoa, mutten sano, äiti, mitä muutakaan me tekisimme? Eikö kesä ole sitä varten, että sitä juostaan, laukataan, että loikataan ilmaan pelotta, ja tunnetaan painovoima ja jyskähdetään nivelet kirkaisten kallioon, liu'utaan kalliota alas uimapuvun takamus nypyille hankautuen, revitään märkä uimapuku päältä pois, ei tänne varmaan kukaan eksy, kiivetään alasti mäntyyn ja tuijotetaan merelle puolihullusti vihellellen, kuvitellaan että puhutaan lokkien kieltä koska tullaan niiden varjojen hipomaksi, eikä tulla sisään vaikka sataisi tai tulisi täysikuu? Kesällä ei ole balettitunteja, pianotunteja, ratsastustunteja. Saa tehdä, mitä tahtoo. Vetelehtiminen ei ole viatonta eikä paikallaanolevaa. On kai liikaa toivoa, että äkisti aikuistuisi ja toteaisi, että pitää nukkekotileikistä ja leipomisesta.
Jos siihen ei ole kyennyt ollessa viiden, tai yhdentoista, tai yhdeksäntoista, tai kahdenkymmenenviiden, miten siihen kykenisi äkisti ja täysin valmistautumatta kolmekymmentävuotiaana?
ごっつんこ
1 päivä sitten
7 kommenttia:
Minä olen pitänyt leipomisesta lapsesta saakka kun tajusin miten hyvä keino se on tyydyttää makeanhimoaan hyväksyttävällä tavalla, vanhempani eivät olleet innokkaita tukemaan karkinsyöntiä mutta leipoa saattoi hyvällä omallatunnolla, ei nyt joka päivä kuitenkaan. Minä kyllä olisin pitänyt nukkekodistakin (pidin pienistä esineistä) ja rakastan esiliinaani, ihme kyllä etten ole juuri haaveillut perinteisestä perhe-elmästä tai odottanut sitä.
"Mutta sisimmässäni olen varsin tietoinen siitä, että tunnen oloni todelliseksi vain niinä aamuina, kun herään jonkun vierestä samaa tyynyilmaa tuhisten. Tämä tuntuu sopivan huonosti yhteen sen kanssa, etten osaa leikkiä kotia, vyöttäytyä esiliinaan ja tuoksua pullalta."
Se, että vieressä tuhisemisella olisi jotain tekemistä pullantuoksun ja kotileikin kanssa, on yksi suuri valhe. En tiedä, miksi sitä pidetään niin innokkaasti yllä - ehkä siksi, että kun kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta, he eivät tunnu niin pelottavia.
Minulla on tarjolla vain NutraSweetiä tällä kertaa, vanha kaveri /entinen rakkausjuttu, jonka majoitan. Olemme kumpikin yksin mutta emme toisiamme varten. Kokeiltiin eilen kumminkin, millaista on se kun nukkuu jonkun vieressä. Oi joi. Hyvää jaksaa nyt taas odottaa.
Kirjoituksesi alkua lukiessani muistin, että tosiaan, nyt kun olen taas Suomessa, olisi hauska nähdä Veloenaa. Mutta jos sulkeudut kaappiin ja huudat sieltä uhkaavasti, niin sittenhän se ei käy. Vaikka voisi sekin olla aika hassua.
Leipominen on kivaa joskus. Kotileikkiä olen kokeillut riittävästi ja päättänyt jättää sen muille, sillä olen siinä oikein hyvä ja tulen neuroottiseksi. Sellaisia ystäviä, jotka saattavat tulla tuhisemaan hetkeksi samaa tyynyilmaa ja kaikota sitten taas jonnekin palatakseen taas joku päivä, niin, nyt olisi pari taas ulottuvilla kun olen Suomessa. Mutta phoh, on vain lainatyyny, omani on komerossa odottamassa sitä, että löydän asunnon. On tämäkin.
Heh hee, Eufemia, tuskin sinä minua olisit hurmaamassa silmiesi ja hellan väliin ;)
Siispä - nähkäämme.
Kunhan tässä sparraan itseäni pitämään päätä kylmänä (missä olen huvittavan alkeistasolla).
Anu, tuossa olet varmaankin oikeilla jäljillä!
Sinähän uhkasit kohdella niin jokaista, joka soittaa ovikelloa.
Kah, kah. Hätävarjelun liioittelua. Ei, oikeasti minä tietysti juoksen ovelle kiljuen kuin juna, ja riehaisen sen auki ja halaan kahta kauheammin.
Lähetä kommentti