Vattnajökull ja tyttöruno

Tällä kertaa emme kolaroi, vaikka ajammekin vierekkäin samaan paikkaan. Kumpikin alkaa olla juoksutettu, on varhainen, ennen seitsemää. Aamuihmiset kiirehtivät kadulla, kukkakauppa ei ole vielä nostanut ylioppilasruusuja mainostavaa ständiä pyörätien kupeeseen. Värisyttää, ilmassa ei ole kesäkuun ensimmäiseen sopivaa lempeyttä lainkaan.

Suihkut ovat sitä vanhaa mallia, jossa painikeella saa hetken haaleaa vettä. Liuskekivilaatat ovat kylmät, allas höyryää. Vii nirisee onnettomana, ja juoksemme hytisten ja kananlihalla eestaas ihmisenpäättöminä, vesijuoksuvyötettyinä, ennen kuin uskaltaudumme altaaseen. "Eieiei, se on kylmää", valittaa Vii. "Ei kun lämmintä", koetan. Vesi tuntuu lämpimältä.

Mutta päätä ei voi pitää veden alla. Kun juoksemme rinnakkain - juuri siten kuin kylteissä kielletään tekemästä - päämme ovat periskooppimaisesti vedenpinnassa, märät hiukset sudittuina ja sidottuina pompulaponinhännille. Päätä kylmää. Ensin nipistelee päänahkaa märkyyden sisässä, sitten ohimoita, lopuksi jää valahtaa nenään. Yskin kuuluvasti ja pelkään flunssani palaavan.

On vain lisättävä tahtia. Nauramme tekopalmulle katsomon päällä, se ei oikein sovi kovin säiseen tunnelmaan. Kommandopiponhan tässä tarvitsisi, ei palmun varjoa. "Jääkarhu olisi parempi", kiukuttelen epäsopivaa koristetta. Vii nauraa jääkarhulle.

Mutta kun olemme juosseet kymmenisen minuuttia pidempään, Vii kiskaisee äkisti ilmaa keuhkoihinsa oikein hinkaisten. "Katso!" hän sitten kuiskaa silmät tiskialtaan kokoisina ja husii toisella kädellään epämääräisesti. Liu'utan silmiäni ja sitten tajuan. Mieshahmo luotsaa jääkarhua toisen altaan takana, peruuttelee ja sovittelee sitä tilaan. Jääkarhu on vain jonkinlainen patsas, joten se alistuu kohteluunsa. Tuskin mies aidon jääkarhun kuonon päälle kättään noin varomatta asettaisikaan.

Pitäisi olla varovainen sen suhteen, mitä toivoo, muistan äkkiä. On juostava vielä kaksikymmentäviisi minuuttia. Kun pääsemme saunaan, olemme niin jäässä tahdin kiristämisestä huolimatta, että menee useampi löyly ennen kuin ymmärrämme, että on vasta aamu, kello vasta vähän yli kahdeksan. Saapa nähdä, mitä saamme aikaisiksi Goforeilla. Olen matkoilla kymmenen kertaa tarmokkaampi kuin arjessa, ja niin on varmasti Viikin.

Ehkä rentoudumme tarmokkaasti heräten kuuden pintaan, vesijuosten kylmää Goforilaguunia, nauttien aamukahvin letit niin tiukalla, että silmät ovat viirut vain. Iltapäivisin teemme retkiä urheilusandaalit jalassa ja rimpsuhameet reisien ympärille solmiutuen. Paheksumme kenkiämme, mutta tiedämme, että korkokengillä ei pääse niin pitkälle. Ja sitten kirjoitamme tytöt matkustavat Itä-Euroopassa -runon, sellaisen kuin tämä torstainen:

Neljät kenkäni tanssivat unien poluin
velkani maksan tässä
mielikuvalla Kokoschkan taulusta
annan itseni itselleni
itsenäni ja Kokoschkan tauluna
uneksi kauniisti, silmä
saat katsoa heijastuksitta
olen luomi, kiinnität sen käsin
pisto pistolta viimeistelet ihon alisen kapinan
ajan vetoketju sulkeutuu ratisten
kerran karkaamme miehiltä
Kokoschkan taulun lasin heijastus
järjestää omieni ilmeen

ikuisesti
kahdenkymmenenkahdeksan
kolmenkymmenenseitsemän
välillä

tyttäresi muutama hajuaistilla saalistavaa viivaa
en etene sylistäsi
gallerioiden käytäviä
monin kasvoin
useammin runoin ja rukouksin
kasvoin joita mobilet eivät korvaa
ja jotka ovat ainoat
jotka tunnen iltapäivältä

tyhjennyksen jälkeen
seison laaksokasvot ikkunalasissa
katson aprillipäivää
ja pyydän anteeksi jokaiselta rakennukselta
etten muutu kasvoiksi Kokoschkan taulussa
vaan neljien kenkien tanssiksi
lokin varjoksi, joka häilähtää vain ovien luona
aurinkonsa päivinä
gallerian ovensuussa

ikuisesti ja välillä
Kokoschkan taulun
tyttären
varjon
piirtämättömän
välillä