Keveät hyttyset, hiljaiset linnut

Kun ajamme vanhempien luokse yli kävelysillan, kesäteatterin äänet saavat Kerubivompatin voihkimaan omien kokemustensa perään: kunpa tänäkin kesänä, tai joskus. Hymyilen iloisesti, koska ymmärrän teatterihingun paremmin kuin hingun olla eksperttinä kansainvälisissä kokouksissa. Poljemme vimmatusti, pyörät rouhivat hiekkaa, "Multi Bluen" ruiskukkasukuelimet heplottavat liikkeen tuulessa. Sukellettaessa valosta takaisin varjoon, tanssihyönteiset, iskeydyn tanssihyönteisten parveen. Se täyttää suun ja napsahtelee ihoa vasten. Nämäkö ovat niitä, joilla on vain yksi päivä, päivänmittainen ikuisuus hätää hyvästä seurasta ja oikeista sijoittumisesta tanssivaan hahmoon?

Äidin pihassa kukkapenkki viidakoitunut. Varoitukseni siitä, että pienet taimet vielä keräävät voimaa ja venyvät metrisiksi hujoppiruovikoiksi kirkkain kukin, näyttää käyvän toteen. Grönlannista saaduista siemenistä kasvatettu iiris purskauttaa nuppunsa pian auki, palloesikot nostelevat pörheitä päitään, jumaltenkukka viihtyy. Hymyilen portailla vielä kerran älä-huoli-mistään -hymyä Kerubivompatille ja soitan kelloa raparperinippu kainalossa.

Kun pääsemme uudelleen ulos, on kulunut vain kymmenen minuuttia. Vomp vaikuttaa rauhallisemmalta jo, vanhemmat ovat hämillisyydestään huolimatta ystävällisen uteliaita. En ole uskaltanut määritellä seuralaistani sen tarkemmin isälle, mutta näen äidin kyllä selventäneen yksityiskohtia. Keräämme vihtaa metsänreunasta ilman puukkoa, koska on kesäpäivänseisaus ja oikea ilta saunoa. Pysähdy hetkeksi, ja inisevät istuvat polventaukselle, työntävät siihen nautinnollisen neulansa. Joskus on pysähdyttävä hetkeksi, istuttava kivelle kissankellojen väliin.


Eikä yö tule todella. Vaikka palaamme myöhään ja metsä on jo tyhjä, on edelleen valoisa hämy. Tuomet ovat kehrääjäkoin valloittamia kummituspuita, mutta arboretumin syreenit ovat räjähtäviä maanpäällisiä kukkapommeja. Vuoroin tuoksuvat ne, vuoroin lehtikuuset, vuoroin havut. "Vaikkei olla vielä pahemmalla puoliskolla, on täällä jo hiljaista", huudan Kerubivompatille vauhdin ylitse, jatkoksi kertomuksille, kuinka palaan pyörällä kulttuurikeskus Stoasta tanssinäytösten jälkeen ja metsä moikuu lintujen ääntä ja kesä on vasta alkamassa, maailma tyyni ja hyvä, sydän edelleen nyrjähtänyt uskomaan, että näin jatkuu. "Niillä ei ole enää mitään laulettavaa", huutaa Kerubivompatti takaisin.

Musta linnunsiluetti liekkuu vaalean, pilvetyn taivaan halki. Jätämme polkupyörät lintutornin juurelle, nummennäköisen polunpätkän taa. Ylhäällä puskee kaakkoistuuli, lempeän päättäväinen suuri kissaeläin, rahistaa ruovikon luokille ja painaa keveät hyttyset tiehensä. Metsä on autio, samoin ruovikko. Vain mustasta rantalepikosta nousee yksinäisen linnun loruileva tarina. Ehdin arvuutella, onko se yksin vai onko se vain nähnyt tornillisen tanssivia hyönteisiä ja laulaa niille, kuinka maailma on sen, kuinka maailma on sen laulussa. Lämmin tuiverrus painautuu paljaisiin pohkeisiin, silittää epiloimatta jääneet ihokarvat samansuuntaisiksi. Sille ei ole vastakarvaa.

Käytämme sanaa "onnellinen". Antiikissa se varattiin vain kuolleista sanottavaksi, mutta ehkä onnellisuutta saa lainata, vaikkei sitä voisikaan omistaa. Ja olemmehan me kuolleita, tavallaan. Kuolleita lapsina, kuolleita toiveissamme rakastumisesta. Olemme ravistautuneet irti noista kuolemista, tapailemme elämistä uudestaan selkä lankkuja vasten, kokonainen kesätaivas edessä. Makaamme lintutornin ylätasolla katsellen pilvien liikettä ylitse ylitse, ja on vuoden valoisin, lyhyin yö, eivätkä ylätasanteella hyttyset kiusaa, ne on painettu kauemmas, metsään saakka.

On vuoden valoisin yö emmekä törmää kehenkään metsissä emmekä rannoilla.