Ystävistä

Oikeudessa istuessani puhelimeeni on tullut viesti Porvariston Helmeltä. Soitan takaisin heti tuuliseen suomalaiskesään vapauduttuani. Päädymme Cafe Esplanaden terassille vakuutettuani, että jaksan syödä sen suuren korvapuustin. (Pöh, jaksan syödä 2 1/3 sellaista, testattu on! Sitäpaitsi tiistaina - eilen - söin 1 1/2 korvapuustia jo aamiaiseksi vaikka olenkin huono syömään aamuisin!) Juttelemme ensin pinnallisuuksia, kuten yhteisen ystävämme Swendolynen pohjattoman hyvästä sydämestä, laulun resonoinnista päässä ja sensellaisia. Mutta sitten pääsemme oleelliseen, johonkin tärkeään.

Porvariston Helmi toteaa, että menestyksekkäissä ihmisissäkin on oltava pehmeyttä, lämpöä, jotta heistä jaksaisi edes hieman kiinnostua. Minä kutsuisin tuota pehmeyttä ehkä säröksi. Herkkyys ja vahvuus on haavoittuvuutta, säpäleisyyttä, tuntemattomaksi taipumista. (Tuntematon on hankala sana. Se voi viitata siihen, ettei tunne, kuten tunteetonkin, tai sitten johonkin, jota ei tunneta. Tässä tarkoitan jälkimmäistä. Minua ei kiinnosta mikään tuntemisen tai tunnepuheen kieltävä.) Hämmästelemme myös ihmisiä, jotka voivat tehdä asioita ikään kuin heillä ei olisi lainkaan kehollisia velvoitteita nukkua, syödä ja rentoutua. Ja kuinka vaikeaa on kommunikoida temperamenttityylistä toiseen, kun kaiken aikaa haluaisi kysyä, voiko elämä oikeasti olla tuollaista, tuntua tuolta.

Käyskentelemme terassilta lähdettyämme kaupungilla useamman tunnin, sinne saakka kunnes Porvariston Helmen vaimo Matisha saapuu paikalle yhtä halaavana ja huolestuneena. Heitä huolestuttaa hääreaktioni. Mutta kuultuaan he rauhoittuvat, vaikka tietenkin reaktio on kovempi kuin aiemmissa häissä, joissa niissäkin oli vaikeaa, vaikka kaikki oli vielä kunnossa. Ei kai se ole ihmeellistä. Olen elänyt elämää, jossa olin varma, että asioiden kuului olla siten, jossa ei ollut suurempia murheita eikä kysymysmerkkejä. Ja olin varma, että niin jatkuu hautaan saakka. Kuinka voisin suhtautua vielä luottavaisesti siihen, että jonkun kanssa kommunikointi tai makaaminen tuntuu oikealta, hyvältä ja kauniilta? Mistä tiedän, kuinka nopeasti heidän arvonsa kovenevat ja he toteavat, etten tiedä, kuinka minun tulisi pelata korttini? Ongelmani taitaa olla, että en koe seisovani pelilaudan toisella puolen muun maailman suhteen.

Jos olen jotain, niin ehkä neulanpäänkokoinen palanen mustaa lakkaa pelilaudalla, täysin irroittamattomissa alustastaan, tiukasti ystävissäni, kulttuurissani ja arvoissani kiinni. On ihmisiä, jotka ovat hevosia. He loikkaavat ja katoavat näköpiiristä, heitä ei enää tunne. Vaikka eräs päivä olinkin varma, että tuo vihreä verka painui mustaa lakkapintaa vasten levollisena. Kun hevonen loikkaa, aurinko putoaa mustalle, lämmittää.

Niin, myönnän, toisen pään sisään ei näe. He ovat oppineet näkemään pääni sisään täällä, eivät juhlissa, jossa pilkotaan vihanneksia ja hämmennetään kattiloita ja vaihdetaan shampanjan siivittämiä mielipiteitä. Mutta onko tämä avoimuuden lisääntymistä vai yksityisen pienentymistä? Minusta tuntuu, että tämä kirjoittaminen ei pienennä yksityistä. Sillä yksityisiä eivät ole asiat, joita en jaa, vaan asiat, joita en voi jakaa. Niihin en pääse käsiksi. Minun tapani olla. Se heijastuu tähän jotenkin, mutta vain puutteellisesti, sillä verbaalinen oleminen on hyvin pieni osa olemista sanaihmisilläkin. Koetan kiskoa sitä olevaksi - vain jaettu on todella olevaa, muutettavaa, yhteyksiä luovaa. Etsin sanoja, nuuskutan. Joskus saan sanallistettua jonkin seikan, joka saa ihmiset, jotka kuvittelen tunteneeni kymmenen vuotta, sanomaan asioita, joita en heistä olisi osannut kuvitella. Tai jotakin, jonka uskoin vain kuvittelevani.

Ihmiset eivät tienneet, että kaikkea tällaista pyörii päässäni. Arvasivatko he jonkin seikan kuitenkin kohdalleen? Ystävät, varmasti. Ystävät ovat aina tienneet, etten osaa olla bileblondi vaan että viihdyn enemmän Vergiliuksen Georgicaa tai Epiktetoksen Ojennusnuoraa silmäillen. Että juhlissa navigoin kirjahyllylle, ojennan raajani ja nappaan teoksen, istahdan lattialle mielenosoitukselliseksi julistukseksi epäterveestä elämästä. Ihmistä ei ole tehty istumaan eikä lukemaan. Pitäisi laulaa tanssia rakastella, juosta mereen ja kimmeltää. Mutta kun on sisätila, ja ulkona syksy tai talvi tai varhaiskevät ja meri kylmä tai jäässä, on parasta istua parketilla ja miettiä, mitenkä tämäkin ihminen on antanut itselleen luvan hankkia Lundian, eivätkö ne koskaan koe itseään lundialaumaksi, joka rouskuttaa kirjojen pellossa. Monet kirjoista ovat lukemattomia, sen huomaa selvästi. Mikä nautinto, istua ja antaa hameen laskostua, nauttia teoksen korkkaamisesta.

Erityisen nautittavaa on korkata teos, jonka arvelee ostetun hyllyyn vain siksi, että se kuuluu olla. Esimerkiksi Spinozan Etiikka. Tai Montaignen Esseet. Lipua hälinästä ja häläpälästä maailmaan, jonka tunnistaa. Ystävien luona niin ei tarvitse tehdä. Ystävien luona on säröjä, joista luikahtaa sisään, tunnistettavaa ihmiskamiinalämpöä. Ei tarvitse seistä kirjahyllyllä epäröiden, kääntää selkäänsä niille, joiden kanssa voi olla vain häviäjä. Kun ei ole nälkää, loikkaamisen nälkää. Kun on vain hämmästynyt nauru jonkun loikatessa, varjon kadotessa.

Mitä vaikeammaksi ponnisteluksi yksityisen avaamisen ymmärtää, sitä suunnattomammalta yksityisen valtameri näyttää. Sitä pienempi on olo sanojen rannalla, sitä selkeämmin tajuaa, kuinka vaikeaa on kaivaa öljyä pelottavien, kylmien ja välinpitämättömien syvyyksien alta. Öljyä, jolla lentäisimme saarelta toiselle joka toinen viikonloppu kansainvälisten perhestandardien mukaisesti silittämään kotimaan lapset uneen toisen maan rasvaamin käsin. Karl Jaspersin metafora valtameren ylle lepattavasta perhosesta kiusaa minua toisinaan. Mutta se on luettu metafora, ja kun ajattelen Jaspersin kirjan kantta, mielleyhtymä katoaa.

En tiennyt, että Matisha oli aiemmin naimisissa. Se saa minut miettimään asioita nopeasti ja haudanvakavasti. Vastauksilla ei ole kiire, sillä kiire on huolellisuuden vihollinen. Matisha toteaa myös, ettei ole ihme, että rakkaus teemana askarruttaa minua tällä hetkellä tai tänä ajanjaksona. Ehkä niin onkin. Olen edelleen vihainen ystävälleni, joka esitti, etten saisi kirjoittaa rakkaudesta, kun en ymmärrä sitä tarpeeksi. Sillä mitä minä ymmärrän sitten? Olemassaoloa? Tietoa? Omeletteja? Huvipuistoja?

Vihasta en ainakaan kovin paljon tiedä, enkä oikeastaan enää pelostakaan. Ravistelen sitä sitkeästi muru murulta.

Eräs lause kiusaa minua. Ehkä se ei ole edes lause, vaan tunnealkio, metafora. Se liittyy rakkauteen, kuinkas muutenkaan. Tutkiskellessani sitä kotiin ajaessani päätän aloittaa sillä tarinan, jota seuraan kuin koira hajujälkeä tai tieteen edistys oikeita leikkausalueita. Päätän eksyä, kaarrella ja tuhoutua kielessä hiukan. Vakuuttelen itselleni, että kyse on pelkästä leikistä. Totisuus on kiellettyä. On oltava rento, tarkkailtava veden vajumista hiekanjyvien väleistä, oksan kosketuskärkien aloittamia valumaviivoja.

Olen niin rento, että lähden polkemaan väärin Kaisaniemen puistossa. Lähden polkemaan kohti entistä kotiani ajatuksissani. Havahdun vasta pitkällä ja otan suunnan uudelleen, nyt pääskynpesääni. On hetkiä, jolloin kehoni toimii kuin automaatti. Noina hetkinä elän edellistä elämääni, jossa asioilla oli selkeä, määräinen luonne ja nimi. Olen edelleen ilmassa, mutta alan vähitellen uskoa, etten tipahda pohjalle. Lennän pyörälläni, en ajattele edes polkevani, olen vain ohimenevästi ylpeä vahvoista reisistäni, ja selkäni joustosta mukulakivillä.

Korvakorut kilisevät katukiveyksen tahtiin, kun hidastan vauhtia oikealta tulevalle kireäleukaisille pikeepaitainsinöörille ja kiihdytän ohitse kahdella keskikaljamäyräkoiralla kuntoilevan entisen rantapoikarentun. Tajuan olevani kiitollinen epämääräiselle taholle, sekä kovin onnekas, kun elämäni on täynnä ihmisiä, jotka eivät ole tuollaisia. Ihmisiä, joilla on hauskaa sivistyneellä ja rennolla tavalla. Ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. (Olen edelleen surullinen siitä, ettei Kissa enää tahtonut tietää, mitä pääni sisässä liikkuu.) Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa.

Paitsi hetkittäin. Hetkittäin he unohtavat elävänsä arvoitusta. Minäkin toivoisin voivani unohtaa, mutta vain hetkeksi. Nyt novokaiinihana on käännetty tiukoille perjantai-iltaan saakka. On omituista elää jonkun kanssa kymmenen päivää ja olla sitten kaksi päivää yksin, heilutella ajatuksiaan kuin merirokko sifonkiraajaansa, saalistaa raplinkien putoamista viisikymmenluvun seiniltä.

Kuvittelen, että minulla on aikaa. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Ilta tulee samalla tavalla. Eikä aikaa voi muokata, vaikka välillä kolmiminuuttinen kestääkin sata vuotta ja välillä kymmenen päivää kuluu tuskin sisäänhengityksen aikana. Kuuntelen taas kerran Bachin messua, yksin tuntuu sopivalta antaa sen soida ja ilahtua sitten vaiheesta, jossa tuolinjalat ja yskähdys merkitsevät, että siinä on tallentunut kokonainen, jälkikäteen leikkelemätön tilanne.

Kokonainen ajatus, alusta loppuun, täsmentymättömänä ja hiomattomana.

"Tuntuu teennäiseltä", sanon Cafe Esplanaden pöydässä. "Kovin teennäiseltä sanoa, että pitää ystävistään. Koska heissä on paljon piirteitä, joista ei alkuunkaan pidä. Mutta ne antaa anteeksi, koska heitä rakastaa." Olen ajatuksesta kiitollinen kahdelle ihmiselle, Viille ja äidilleni. "Minä rakastan sinua, mutten käytöstapojasi", sanoo äiti niin usein, että huomaan ajattelevani niin vaikka kenen seurassa. Olevani kovin altis ojentamaan käteni, koskettamaan kyynärvartta, hymyilemään ja halaamaan. Ja veitsi, joka leikkautuu toisen sormeen, leikkautuu miltei omaani, sävähdän sitä pahemmin kuin jälkeä omassa kädessäni.

Tiedät tunteen: Oma rupi on helppo raapaista irti ja tuijottaa vaanien kudosnesteen herumisen nautintoa. Tuntea kirpaisu, siristää silmiä. Mutta kun toinen työntää kynttään pitkin sääriluun kulmaa kohti rupea, meinaa ojentaa käden ja sanoa älä. Ja kun leikkaa veitsellä käteensä syvän haavan, tarkastelee sitä kiinnostuneena, viileästi. Vieras tapa olla, vieras eliölaji, jonka voi murskata korolla tuntematta mitään. Ei hätää, olkaamme objektiivisia. Mutta kun haava on toisen kädessä, kyyneleet heruvat silmiin. Se ei ole samastumista, se on paniikkia.

Älä katoa, se sanoo. Ystävä, älä katoa, tai minulla ei ole ketään, josta huolestua. Sinun maailmasi ei ole sen todellisempi tai epätodellisempi kuin minunkaan, ja ilman sitä seisoisin turhaan rannalla ja tarkkailisin hiekan elämää, koettaisin käännellä pulloista postia ja epäröisin nimetä linnut varjojensa mukaan. Tai jos katoatkin, katoa junalla ja määrättynä päivänä. Se on ruven repäisemistä hitaasti ja nautinnollisesti.