Kiipeilytelineitä ja avoimia laukkuja

Joskus pääsee kurkistamaan koteihin, jollaisia ei ole tiennyt olevankaan. Ystävättären vanhempien koti on juuri sellainen. Se vaikuttaa käsite- ja kansantaiteen museon risteytykseltä. Retkeilemme huoneesta toiseen. Tänne tänne, viittoo tyttö, kiipeää kapeat lastentikkaat parvelle. Seuraan. Parven ylälaidassa on seinässä aukko. Ahtautuu sinne. "Sinun pitää tulla perässä", komentaa. Tungen itseni reikään ja näen yllätyksekseni emäntäni puskevan katon läpi. Reikä! Jalat katoavat ylös, valoa tulvahtaa onkaloon. Järjestäydyn pieneen kyykkymyyryyn reiän alle ja sitten ojennan jalat ja nousen yläkertaan teleskooppiperiskoopin tavalla, pää villisti pyörähdellen.

"Tällä saattoi tehdä vaikutuksen lapsivieraisiin", selittää kollega.

Nyökyttelen lapsenuskoisen vakuuttuneena. Varmasti! Miksei aikuisten taloissa voi olla yhtä hauskoja reittejä? Viille sentään pääsee sisään ikkunasta, mutta minun luokseni pitää tulla tylsästi ovesta. Alan heti suunnitella, että jos sisäänkäynti tapahtuisikin ullakon kattoluukun kautta, ja sitten vaijeria alas ja ikkunasta sisään... mutta varmasti joku kutsuisi poliisit. Ei. Peppiys on hoidettava luuttuamalla lattia räteillä luistellen. (Se on muuten uskomattoman hyvä keino, en tiedä, oletteko kokeilleet, mutta minä olen. Astrid Lindgren ansaitsisi kotitalousneuvontapalkinnon.) Ja ehkä, hmm, maalaten makeja seiniin.

Olen kertakaikkisen järkyttynyt makini ja makiongelmieni karattua kahden ystävättären uneen oman yöuneni lisäksi. Minunkin unessani seinämaalaus seikkailee, mutta toisella tavalla.

Unessa istun yksin raitiovaunussa, joka kolisee pimeitä, keskiaikaisia katuja. On sotatila, taivaalla lentokoneet räiskivät toisiaan kipinäsuihkuin, ilmahälytyssireeni huutaa. Olen matkalla jonnekin, jaloissani on suuri raskaskankainen musta laukku täynnä maalituubeja, sotkuisia siveltimiä, räsyjä. Raitovaunu pysäytetään, konekiväärimiehet repivät minut ja laukun ulos ja raahaavat yhteen pimeistä taloista. Miehet puhuvat kieltä, jota en osaa. Pelkään, mitä tapahtuu.

He sytyttävät kynttilöitä ja nostelevat niitä jonkinlaiselle luista tehdylle telineelle. En tahdo ajatella, minkä tai keiden luista on kyse. Sitten he viittovat seinää. En ymmärrä, koetan saada heidät käsittämään kommunikaatiokuilumme ja toivon, että he laskisivat minut kadulle. Mutta oven edessä seisoo kaksi miestä ja tuijottaa tuimasti. Yksi miehistä ottaa pensselin, pursottaa sille mustaa, vetää kalkkimaaliin pari viivaa, ojentaa pensselin, osoittaa seinää.
Tartun pensseliin, käteni tärisee. Mutta harjasten kohdatessa seinän käsi vakautuu. Unessakin tajuan, etten tiedä, mitä miehet haluavat minun maalaavan. Mutta ryhtini oikenee, sillä olen keskellä prosessia, jota ei voi määrätä pakottaen. Kaikkea nuokin luulevat voivansa komentaa tulvahtaa halki unen.

Tilanne on kääntynyt päälaelleen. Katson miehiä, käteni maalaa seinään. Pursotan telineille maalia, otan yhä uusia pensseleitä, puhdistan likaisia sävyjä rätillä, sekoitan kirkkaita ja iloisia värejä. Seinälle alkaa piirtyä valtavia eläimiä, punaisia ja sinisiä, hurjistuneita ja villejä, avoimia suita ja äärimmilleen rävähtäneitä sieraimia, tallovia kavioita ja teräviä sorkkia, otsapuskemaan taipuvia niskoja. Miehet supattelevat jotain, mutta en jaksa enää välittää, maalaan vain. Kynttilät pienenevät, tajuan aikaa kuluneen, päivän pitäisi tulla pian, taistelun äänet ovat lakanneet.

Käännän hetkeksi maalaukselle selkäni, kyyristyn sekoittaakseni taivaalle värin. Kuuluu repeytymisen ääni, laastia sataa, kädelle putoaa laastinpalanen punaisin maalein, piirtää kuin vamman. Ruhot vyöryvät ohitseni, laukkaavat ja ravaavat, eläinten tuoksu puskee kivikellarin hajun läpi, selät ja takamukset peittävät näkyvistä miehet, nousen hämmentyneenä kyykystä unohtaen taivaan värin, ovi ja oviseinä ovat revenneet, näkyy enää pimeyttä. Raitiovaunu vyöryy reiän eteen, pysähtyy, sen täytyy olla viimeinen vuoro, kiirehdin ovelle, se avautuu, astun sisään.

Sydämeni nuljahtelee kauhusta. Kun raitiovaunu nytkähtää liikkeeelle, tajuan unohtaneeni laukkuni. Istun, annan pääni kolista ikkunalasia vasten. On pimeää, taloja ei enää näe. Olen huolissani siitä, että saavun perille ilman laukkuani.

"Tämä seinä", sanoo kollegani yläkerrassa, jonne olemme ryömineet kerrostenvälisen reiän kautta, "on ainut jäljelle jäänyt pala maalauksistamme." Katselen hahmoja. Minulle osoitetaan remontoitua seinää, siinä on ollut lintua väijyvä dinosaurus. Niistä ei ole edes valokuvia.

Kävellessäni kotiin mietin valokuvia ja niiden voimaa asioiden tunnistamisessa. En enää muista, miksi joskus harkitsin valokuvaajan uraa. Eikä siitä ole kuin vuosi, kun viimeksi koskettelin tuota vanhaa haavetta. Oliko se siksi, että se on astetta realistisempi tapa tallentaa tarinoita? En saa ajatuksesta kiinni. Miksi ihmeessä tahtoisin valokuvata, kun voin piirtääkin kaikkein tärkeimmän, ja kirjoittaa? Kissamakin maalaaminen on tehnyt minusta hetkeksi rohkean.

Sillä illalla, kun olen noussut Viin keittiöjakkaralle ja piirtänyt rakkaani maalaamaan mustaan aukkoon (sellaisia kuulemma saa, kun päästää fyysikon vauhtiin) ohuet luonnosteluviivat keltaisella värikynällä, olen heti nähnyt, että olen ollut oikeassa: unessa silmän ja käden vaste on järjestynyt halutunkaltaiseksi ja mustuuteen on piirtynyt närkästynyt makinilme. Ja äkkiä olen tiennyt pitkästä aikaa, että kun asioihin luottaa sokeasti, ne onnistuvat. Nukkuu rauhassa päiväunet, odottaa, vaanii.

Huomenna saan taas juosta laituria pitkin. Olen vielä huono siinä, en tunnista hahmoa luotettavasti. Mutta kenties unen jälkeen onnistun.

Kaupunki on upeimmillaan, syreenien tuoksu sekoittuu omenien ja koristekirsikoiden tuoksuun. Nurmien voikukista osa on keltaisia aurinkoja, osa puhallusjäätelöä, uskaliain koiranputki on jo pitseissään, puna-apila hehkuu aurinkoisella seinustalla, kevätkaihonkukka ja lemmikki muistuttavat taivaasta aidanjuurilla, ei voi olla hieman hyppelehtimättä. Mietin, mitä pakkaisin matkalaukkuuni. Mitä kaikkea viikoksi tarvitsee? Tarvitseeko muuta kuin seitsemät alushousut ja sukat, muutamat rintaliivit, bikinit ja pyyhkeen, deodorantin, villapaidan ja farkkutakin, toppeja ja hameen, housut ja vaihtokengät, aurinkovoidetta, shampoota ja kameran, hammasharjan, ihovoiteen ja aurinkolasit, sateensuojan, kotiavaimen, passin ja pankkiautomaattikortin? Ehkä veitsen ja lusikan?