Epätodellisuuden tunteesta

Kun riennän aamupäivällä ulos takaovestani, seisahdun äkisti puolivarpaille nousten, levottomasti tähyävänä. Avainnippu kädessäni, pyöränavain valmiiksi pinsettiotteeseen eroteltuna, ei kilahdakaan. Hengitys pysähtyy, maailma jähmettyy. Ainotar-pyörääni ei näy missään. Silmäni pyyhkivät yli pyörien myräkän takapihalla. Yhteen suuntaan, toiseen suuntaan, poikittain. Punaisia pyöriä, mustia pyöriä, metallinhohtoisia sudenkorentopyöriä. Mutta ei mustaa etukorillista, hameverkollista tuttua hahmoa.

Suonet tykyttävät kämmenpohjissa ja sormissa niissä kohdin, joihin avaimet osuvat. Talon seinä on entistäkin keltaisempi. Näenkö unta vai olenko hereillä? Onko tämä tunne epätodellisuuden vai todellisuuden tunne? Joku on varastanut pyöräni. Sitten kiskaisen ilmaa sisään, pitkään ja syvään, ja valmistaudun miltei huutamaan vastasyntyneen tavoin, parkaisemaan menetystään. Mutta ei, hillitsen itseni kuten kunnon aikuisen tuleekin. Kävelen pyörärivistöä eestaas, tarkastan sisäpihan muutkin pyörärykelmät. Jospa pyörä olisi vain siirretty auton tieltä tai jotain. Mutta pyörä ei ole sisäpihalla.

Retkeilen pihaa edestakaisin, kurkistan roskapönttöihinkin. Se on naurettavaa, koska ei pyörä taitaisi roskikseen kovin helposti mahtua. Veren jyskytyksen kuulee. Hengittelen alakeuhkoihin. Minussa ei ole hitustakaan vihaa eikä surua, ainoastaan tyrmistynyttä epätodellisuuden tunnetta. Ei, tämä ei voi olla mahdollista. Ja silti, onhan minulta viety jo monta pyörää. Tämä on täysin mahdollista. Mutta miksi varas on vienyt pihan ainoan pyörän, jossa on nastarenkaat? Eikö hän tiedä, miten raskas niillä on ajaa? Maanantaina vien pyörän huoltoon ja rengasvaihtoon, on suunnitelma kuulunut. Seisahdun, oivallan: jos olisin jättänyt pyörän korjaajalle keskiviikkona, jolloin kävin kysymässä aikataulua, jättänyt sen hyväksyen sen tosiseikan, ettemme pääsisi sitten Kerubivompatin kanssa liikkumaan pyörillä pääkaupunkia, jos olisin tehnyt niin, pyörää ei olisi viety.

Se olisi ollut turvassa liikkeen sisällä, seisonut odottaen vuoroaan. Nojaan oikealla kädellä seinään, vasen käsi on otsaa vasten, panen äkisti merkille. Uimakassi on jäänyt kokoon lyhistyneenä roskapönttöjen viereen, punaiset sangat kiemurtavat asfaltilla toisiinsa kietoutuneina. Ryhdistäydyn, oikaisen selkäni. Ei, ei ole minun asiani kiukutella. Maailma on tällainen.

Ja sitten tajuan, äkisti, kuinka epätodelliselta koko maailmankaikkeus minusta välillä tuntuu. On aina tuntunut, lapsesta lähtien. Unen ja valveen rajamailla epätodellisuuden tuntu korostuu, mutta se venyy yli päivien kuin maitomainen kalvo, maitolasisilmälasit kirkkaiden linssien sijasta. Entä jos koko valve tuntuu epätodelliselta? Entä jos uni ja valve ja niiden vaihtelu tuntuu epätodelliselta? Miten silloin voisi tietää, miltä todellinen tuntuisi? Voisiko tämä tunne silloin ollakin todellisuuden tunne?

Mutta äkkijärkytyksen hetkellä, kun ei kuitenkaan ole kyse mistään shokkivaarallisesta, epätodellisuuden tunne on voimakkaampi. Ei, kyllä tuo toinen on todellisuutta, ajattelen. Vii on oikeassa, olen elossa, en kuollut. Ennenkaikkea hyvä eläin - huonohko ihminen ja toivoton tapaus naiseksi - ei ole kuollut. Tämä on todellista, tämä on todellisuutta. Todellisuuteen kuuluu vaihtelevan voimakas epätodellisuuden tunne. Istahdan asfaltille, äkkiä ei ole kiire mihinkään. Istahdan roskapönttöjen eteen kassini viereen ja koetan ajatella kirkkaasti ja selkeästi. Jokin tässä hämmentää minua tavattomasti.

Ehdinkö kävellen uimastadionille, vesijuosta ja sitten kävellä sovituksi ajaksi Cafe Esplanadiin näkemään Käymälöitsijän ja Toveri Timon (ja Jarin, mutta sitä en vielä siinä tiedä, sen tiedän vasta tunteja myöhemmin)? Koetan kuvitella kävelytahtiani, ja silloin äkisi tulen ajatelleeksi sitä, kuinka eilen kävelen mäkeä ylös painavaa kissanhiekkapussia raahaten ja sadatellen sitä, etten tullut pyörällä. Ja äkisti tajuan, että minähän menin pyörällä, mutta palasin kävellen. Ponnahdan jaloilleni, juoksen mäkeä alas, kiireemmin kiireemmin. Pyörä seisoo siinä, mihin sen jätinkin, Ympyrätalon kupeessa.

Tuijotan pyörää hetken, sitten purskahdan nauruun. Pyöräillessäni uimastadionille, sotkiessani vedessä heijastuksissa silmiä siristäen, venyttäessäni takareisiäni suihkussa ja antaessani löylyn pehmentää viimeisenkin epätietoisuuden koetan tavoittaa syyn sille, miksi asiat tuntuvat usein epätodellisilta, vaikka tietenkin ainoa järkevä todellisuuden mitta voi olla eletty, koettu maailma (ja toisten elämä, kokema maailma - toiset sisältävät toiset tajuiset olennot, vain ihmisistä ei voi puhua puhuttaessa kokemuksesta).

Myöhemmin kahvilassa haaveksin rintanapista, jossa lukisi: Liha on kivaa. Olen ennen kaikkea hyvä eläin. Tai: Liha on kivaa. Syön kasviksia. Tai: Liha on kivaa. Elävänä. Pidän eniten viimeisestä. Ehkä sen voisi täydentääkin. Liha on kivaa. Etenkin elävänä ja koettuna.

Ja siinä, keskellä Käymälöitsijän pöytäämme raahaamaa korvapuustivuorta, tajuan äkkiä, kuinka epätodellista on juoda toiselta puolen maailmaa tuotua nautintoainetta, kuinka kauas olemme edenneet ajoista, jolloin kolmenkymmenenyhden vanhana oltiin isovanhempia ja lähes hampaattomia, jolloin tavallista kylmempi ja pidempi talvi ei tarkoittanut öljyn hinnan nousua vaan kokonaisten populaatioiden uuvahtamista ja jolloin valta tarkoitti turvaa. Muistan elävästi, millaiseksi kuvittelin humanistiopiskelun opintojen alussa: tällaiseksi. Että istuisi lempikahvilassa ja puhuisi ideaaleista, identiteeteistä, eläimistä ja kaikesta mahdollisesta melko symbolisella ja metaforisella tasolla. Ja hyvänen aika, noita toiveita minulla oli vuonna 1994 ja sitten unohdin ne matkan varrelle. Ja nyt istun tässä ja mäyhdän saman kahvilan korvapuustia kahvin säestämänä ja elän tuota keskustelua. Puhelimeeni piippaa tekstiviesti Kerubivompatilta, joka saapuu kaukaa huonosti kääntyvällä laivalla.

Ja saan juosta laituria, eikö se olekin epätodellista? On monia asioita, joista pidän. Yksi on laituria pitkin juokseminen riemusta sekaisin, toinen on kalliolla vatsallaan makaaminen, mikrofoni veden alta valaiden ääniä saalistaen, kolmas junan hätäjarrusta kiskaiseminen, koska ikkunan takana on appelsiineja elimellisessä puuyhteydessään. Enkä ajattele enkä tahdo ajatella sitä, kuinka mikrofoni voisi posahtaa tuusannuuskaksi nälkäisen kaskelotin suunnatessa siihen jättiläiskalmarinkin tainnuttavan äänipulssin.

Epätodellisuuden tunne ei estä juoksemasta, se ei ole koskaan estänyt yhtään mitään. Ehkä se estää vain enimmän pelon ja toimintakyvyttömyyden. Tyhmä tyttö, sanon itselleni, kuvittelet vain. Liikkeelle! Ja unohdettu ja löydetty pyörä allani laulaa, ja on kesä ja lämmin, eikä mikään voisi minua järkyttää enemmän kuin se seikka, että tämä on todellisuutta, minun osani siitä.