Toinen jalka laivassa

Jossain vaiheessa iltaa alan pelata itsekseni laiva on lastattu -peliä. Tarvitsisinko sittenkin sitä tai tätä tai tuota. Koetan keskustella, mutta en sitten oikein kuitenkaan osaa enkä jaksa. Näin käy kahtena iltana peräjälkeen. Muistan, että yksi asia, jolla laivaa ei ole lastattu, ovat vanhempani tietoisuus. Olen maininnut heille melko hämärästi olevani menossa jossain vaiheessa, mutten erityisesti, kenen kanssa, minne ja milloin. En viitsi enää soittaa tänä aamuna. On ehkä parempikin, etteivät he tiedä, koska silloin he eivät voi hätäillä. Äiti on aina kovin levoton matkustaessani.

Toisena iltana suru päättää tulla kanssani laivaan. Tahtoisin pitkästä aikaa karata kaduille ja kulkea niitä pitkin yksin. Tapahtuu liian paljon ja liian nopeasti, sitä se kai vain on. Mutta kävelen vain jääkaapin luokse, istahdan alas ja ryhdyn piirtämään. Oikeastaan siitä, mikä voisi tulla piirrokseksi, syntyykin sotku. Onneksi maki seisoo jo oven päällä.

Tahtoisin taas äkisti ja vihlovasti olla joku muu, joka osaa järjestellä elämäänsä. On iltoja, jolloin ponnistelu iloon tuntuu mahdottomalta. On vaikeaa hahmottaa, miksi olen siinä ja miksi tunnen nämä ihmiset. Miksen osaa ilahduttaa, tai jos osaankin, jollain omituisella tavalla. Olen kiitollinen siitä, että toinen jalkani on jo laivassa. Tai sitten mieliala on, mitä on, juuri siksi, että olen lähdössä ja poden hermostusta kaikesta, mikä saattaisi mennä pieleen. Saman varustamon myöhemmät lähdöt tälle päivälle on peruttu teknisten ongelmien vuoksi, mutta meidän lähtömme pitäisi ainakin vielä tämänhetkisten tietojen mukaan olla voimassa.

Onnistun säikäyttämään synkkyydellä seuralaisenikin, joka sanoo surullisuuttani pelottavaksi. Tahtoisin olla sanomatta mitään, pysyä toiveikkaana, reipastua. Mutta masennun vain, koska näytän kuunnelleen koko ikäni vääriä lauluja, pitäneeni vääristä asioista, kasvaneeni jonnekin omaan suuntaani, jota on mahdotonta ymmärtää. Hyvä ystävä kysyy, miten minut uskalletaan päästää ystävätärseurassa Goforeille, en ymmärrä kysymystä. Luimistelen korvia, koetan pakottautua iloon ja epäonnistun. Kotona seuralainen nukahtaa lattialle nostetulle patjalle niin nopeasti, sikeästi ja leveästi, etten mahdu hänen viereensä enää ladattuani kuvia verkkoon. Koetan pusertua viereen, mutten onnistu.

Niinpä sijaan itselleni kovan pedin laverille ja nukun muutaman tunnin viltin päällä ilman patjaa, ohuen tilkkupeiton alla. Jokainen kerta, kun herään luun ja pohjan liian konkreettiseen kosketukseen, koetan kääntyä toiseen asentoon ja ajatella, kuinka olen usemmassakin elämäni vaiheessa ihaillut yksinkertaista, suorastaan ankaraa elämää ja että nyt on tilaisuus harjoittaa sitä. Mutta enimmäkseen taidan olla vain surullinen kysymyksistä, joihin en osaa vastata. Ja olen hämmentynyt, koska viimeisestä lomastani on lähes kymmenen vuotta. Onko lomalla sallittua olla ajattelematta, ettei tiedä, mitä elämällään tekisi? Ja miten sellainen kysymys voidaan sulkeistaa?

Sinänsä ei ole väliä, vaikken saakaan nukkua pehmeällä patjalla ja toisen vieressä. En kuitenkaan pysty nukkumaan ikinä ennen matkoja. Nytkin kai tahtoisin olla jo menossa. Laivan liian myöhäinen lähtöaika, vasta aamukymmeneltä, tuntuu typerältä. Laivahan voisi lähteä aivan hyvin jo vaikka kuuden pintaan.

Ehkä lähden pikaiselle aamulenkille vielä ennen lähtöä, koska en kestä istua ja odottaa.