Puoliksi

Vaikein asia rakastumisessa on se, että sen jälkeen kaikki paikat ja seurueet, joissa liikkuu yksin, tuntuvat aavistuksen verran vihamielisiltä. Ehkä ne eivät aidosti ole sitä, mutta se tosiseikka, että se, jota rakastaa, on toisaalla, on jo itsessään niin uhkaava, että niinäkin hetkinä, kun ei ajattele sitä tyytyväisyyttä ja turvallisuutta, jota kokee saadessaan tuijottaa toisen silmiin täysin rentona ja onnellisena, tietää jonkin puuttuvan ja on siitä huolissaan epämääräisellä tavalla. Niinpä iloinen syntymäpäiväseurue tuntuu jotenkin uhkaavalta.

Jotenkin tämä tunne liittyy siihen, että on vain puoliksi läsnä. Muistaa toisenkin tavan olla, paremman tavan, ei halua ymmärtää, että on tässä ja että on yksin. Koska toinen tapa on liian vahvana läsnä. Siinä hengittäminen on helppoa, kyynärtaipeita ei kutita epäspesifisti ja iltaisin uni tulee jo yhdentoista aikaan. Ja saa nuuhkia itselle rakkainta tuoksua koska tahansa, astua askeleen lähemmäs ja uppoutua onnellisuuteen.

Tänään El Vompo tulee pohjoisesta takaisin junalla. Olen romuna jo kahden vuorokauden eron jälkeen. Näemmä koko talven harjoittelu itsenäisestä tavasta olla on kadonnut tuosta noin vain. Se on luontevaakin, sillä ihmistä ei ole tehty asumaan eriössä, kirjoittamaan, istumaan, unelmoimaan jostakin muusta. Kirjassa, jota editoin tällä hetkellä, käydään läpi monenlaisia psykologisia tutkimustuloksia, ja sanoma on selvä: suurin osa ihmisistä kokee löytävänsä elämän tarkoituksen ihmissuhteista tai ihmissuhteissa. (Itse lisäisin kyllä kotiseutusuhteen ja eläinsuhteet - tuntuu kummallisen antroposentriseltä keskittyä pelkkiin ihmisiin! Ainakin minulle myös paikat ja ei-inhimilliset eläinhenkilöt ovat hyvin tärkeitä.) Kuulun selkeästi tuohon suurimpaan osaan. Niin tärkeitä kuin sanojen merkitykset, luonnontieteellinen tapa tarkastella ihmisen käytöstä ja loogiset kuviot ovatkin, ne ovat pelkkää sälää verrattuna siihen, että saa rakastaa ja olla rakastettu.

Valvon Hurinan juhlissa liian pitkään. Aamulla valo on ankara, määräinen. Pitäisi tehdä kustannustoimittamista, kitkeä ja vesijuosta ennen kuin lounastan Lauruskan kanssa. Taidan laiminlyödä kirjalliset työt ja painua pellolle voipilaana. Kunpa osaisin nukkua yksin tai seurassa, jossa toiset valvovat. Mutta ei se onnistu. Tarvitsen äärettömän turvallisen kodin, säännölliset ruoka- ja liikunta-ajat, aikaisin nukkumaan käyvän miehen, vaatekaappiin kaivautuvan kissan ja niin edelleen. Silloin voin olla tyytyväinen.

Se tarkoittaa samaa kuin vähään tyytyväinen. Ehkä en kauheasti halua kunniaa tai huomiota juuri siitä syystä, että tarpeeni tulevat niin voimakkaasti täytetyiksi ihan sillä, että läsnä on joku, joka rakastaa minua siitä huolimatta, miltä näytän ja miten pöljää läppää heitän. Olen laiminlyönyt opintoni surkeasti, en välitä urakehityksestä enkä osaa suhtautua vakavasti mihinkään muuhunkaan kunnialliseen. On äärettömän epäviileää sanoa suoraan, että oikeastaan elämässä ei ole muuta tärkeää kuin saada rakastaa ja olla rakastettu. Mutta yhtäkaikkisesti, olen sitä mieltä.

Siksi oloni on omituinen piknikillä valoisan yötaivaan alla. Minun kaikesta huolimatta jotenkin vaikeaa ymmärtää, miten esimerkiksi mieheen tai naiseen voisi ihastua baarissa (mikä ei tietenkään estä hupsistelua, mutta se on vain seksiä eikä siitä tule pidemmän päälle hyvä mieli, kun hormonit hurahtavat - ehkä miesten on helpompi suhtautua yhdenyön juttuihin, koska niiden hormonitoiminta on paljon yksituumaisempaa). Koska eihän siellä voi tietää esimerkiksi mitään siitä, suhtautuuko toinen terveesti syömiseen, rakastamiseen ja niin edelleen. Rakastaako hän maailmaa, kuluttaako hän aikaansa mieluummin uransa ja ulkonäkönsä pönkittämiseen edustuskelpoiseksi vai pelleileekö lasten kanssa. Hyväksyykö hän sen tosiseikan, että heittäydyn usein klovniksi ja että osaan olla tyytyväinen seurueessa vasta kun kaikki muutkin ovat.

Tänään on ihana päivä, koska Vomp tulee junalla, ja saan taas juosta laituria huimaavan kahden päivän eron jälkeen. Koetan olla ajattelematta muutaman viikon päähän, jolloin hän pakkaa tavaransa ja lähtee Kiinaan kahdeksi kuukaudeksi. Vaikka tietenkin olen huolissani kaiken aikaa. Miten selviän? Ehkä uppoudun taas työhön ja vesijuoksuun ja koetan nähdä vain yhden ihmisen kerrallaan, etten ahdistuisi seurueen vihamielisyyden tunteesta, jonka illusorisuuden tunnistan, mutta jolle en siltikään voi yhtään mitään. En ole samalla tavalla vahva kuin useat ystäväni, jotka näyttävät selviävän elämästä varsin mainiosti ilman rakkautta ja turvallista syliä, johon voi keriytyä maailman tuntuessa liian pelottavalta.

On oikeastaan turhaa pohtia, onko tämä huonompi vaihtoehto kuin se, että osaisin olla itsenäinen ja peloton kutisematta ja saamatta ohimolleni punaista juovaa, joka hämmästytti äitiä koko talven sinkkuaikani ajan. Tietenkin tällaisessa taipumuksessa on inhottavia riskejä. Pitää olla hyvin huolellinen, kehen rakastuu. Sillä irroittautuminen on jokseenkin kamalaa. Alan vasta vähitellen päästä tunteesta, että kävelen Helsingin katuja kuolleena ja koko sieluni tuhonneena. Mutta rakastumisestani huolimatta olen varovainen ja hieman pelokas, ja se on outoa. Ehkä erosta ja kuolemisesta on vielä vain liian vähän aikaa ja kipuilen tuota kokemusta edelleen? Ennen olen heittäytynyt täysin pelkäämättä ja hivenenkään miettimättä tajuttuani, että tässä on ihminen, joka ymmärtää minua ja tapaa, jolla voin kiintyä. Nyt tiedän rakastuneeni sellaiseen ihmiseen, joka ymmärtää sitä vielä paremmin kuin kukaan ennen tätä. Mutta tiedän myös, kuinka ihmiset voivat muuttua vuosien kuluessa. Kymmenen vuotta sitten, kun rakastuin edellisen kerran, en tiennyt siitä vielä mitään. Ajattelin, että kasvamme yhdessä, mutta ei se mennyt niin. Ihmiset eivät kehity aivan niin yksinkertaisesti, ja vaikka kasvoimme Kissan kanssa pahasti yhteen, kasvoimme myös erillemme samaan aikaan. Ihmisille käy niin.

He voivat saada töitä ja valtaa, he voivat saada itseluottamusta, joka äkisti saakin tempoiluni ja ajatukseni näyttämään typerältä nysväämiseltä ja turhalta kipristelyltä. Heitä saattaa alkaa naurattaa se, kuinka kipeästi kaipaan läheisyyttä ja turvallisuutta. Heitä alkaa ärsyttää se, että koetan pitää kiinni joistakin eettisistä ideaaleista ja että liikun niiden suuntaan, en niistä poispäin, kuten useimmat vanhetessaan näyttävät tekevän. Heitä alkaa kuvottaa se, etten halua menestystä, jolla voi tehdä vieraisiin ihmisiin vaikutuksen juhlissa. Heitä raivostuttaa se, että olen tyytyväinen siihen, jos saan elää onnellisesti ja pienesti, hassuille jutuille nauraen ja toisinaan kovasti maailman kauniista ja hyvistä piirteistä liikuttuen. Että suurin kunnianhimoni olisi ostaa palanen maata ja tehdä sinne pienoisarboretum, joka kukkisi tuoksuvia maatiaisia ja ihmeellisiä suuria jalokärhöjä kuin keijukaisten metsä, vähän Tasha Tudorin puutarhan tapaan.

On vaikeaa tulla ymmärretyksi ja ymmärtää. Soul Kitchenissä istuessamme katselen ihmisiä siellä ja trendipyöriä ikkunan takana. Mitä he haluavat elämältään? Kohentaako juuri oikean valmistajan pikeepaita heidän oloaan merkittävästi? Kokevatko he itsensä rumaksi objektiivisin ja kauniiksi subjektiivisin kriteerein kuten minä teen? Ei helvetti, en osaa olla baareissa. Ihmiset hämmentävät liikaa, niitä on aina liikaa yhdessä baarissa, ja jos ne ovat laittautuneita, olen entistäkin enemmän hämilläni. Minusta on mukavaa olla töissä ihmisten kanssa. Silloin he ovat selkeitä, etenkin jos tehdään vapaaehtoistyötä (miellän bloggaamisenkin sellaiseksi - eri tyylien välistä kommunikaatiotahan tässä edistetään). On sitouduttu yhteisiin tavoitteisiin ja niin edelleen. Ja on mukavaa kävellä rannalla ja laittaa ruokaa yhdessä ja kikattaa. Mutta baarissa ihmiset ovat pelottavia, villejä ja jonkin arvaamattoman liikuttamia.

Aiemmin luulin, että olen epäsosiaalinen, koska en viihdy suurissa seurueissa. Vähitellen olen tullut siihen tulokseen, ettei tuolla ole mitään tekemistä sosiaalisuuden tai prososiaalisen käytöksen todennäköisyyden kanssa. On eri tapoja olla sosiaalinen.

Pääsen parhaan makuun tänään kahdesti: ensin Lauruskan luona syödessä, sitten Kerubivompatin saapuessa takaisin. Luottamuksessa liikkuessa vastusta ei ole.