Seurue

Vieläkö ihmiset suutelevat, kysyy yksi. Hulluko olet, huudamme turkoosin pöydän yli, suuteleminenhan juuri on parasta. Surullisten laulujen päätteeksi taputamme ja pöytäärymistämme maailmaan laulun kirurgin käsistä, Kamerunin helmestä. Musiikki on veitsi, joka viiltää tajunnasta tietynmuotoisia paloja. Tänään palat ovat ellipsejä ja valot värillisiä.

Kädet kurkottelevat sormiruokaa ja laseja. Kippis, kili kili, kilin kellit kesälle, auringolle, Afrikasta palaanneelle laululle. Kippis ajatukselle, että blogin nimi voisi olla minutblogg tai havreklimax. Lettikampaus on siirtänyt ystävän aikakoneella kauas toisaalle, halaamme aikaerojen ylitse varmistuttuamme, että ihminen on sama kuin ennenkin. Ja olemmehan mekin muuttuneet, olleet koko päivän huvipuistossa, lapsia taas, kirkuneet ja läpyttäneet laitteesta toiseen.

Olen editoinut päivällä tekstiä, jossa puhutaan ryhmäänkuulumisen tärkeydestä psyykelle ja siitä, kuinka ryhmäänkuuluvuuden tunne on olennaisimpia onnellisuuden tekijöitä ja ennustaa kuolleisuutta tehokkaammin kuin esimerkiksi tupakointi tai raju liikalihavuus. Vaikka hetkittäin tuntuu, että ryhmäänkuuluminen on kohdallani sellaista väljää, on myös ihania onnellisuuden suvantoja, kuten illan seurue.

Sillä eikö ryhmäänkuulumista ole sekin, että voi sanoa jollekulle, ettei tunne itseään erityisen sosiaaliseksi ja ryhmiinkuuluvaksi?