Kodista

Sanonta, jonka mukaan koti on siellä, missä sydänkin, taitaa päteä tapauksessani. Kun tulemme takaisin ja satamassa ei näy aluksi ketään tuttua, päämme pyörivät kuin periskoopit. Mutta sitten siirrymme ulos ja näemme tutut hahmot, ensin Karrin autoineen, sitten Kerubivompatin. Samassa Helsinki, jota olen haukkunut Viille laivanikkunan läpi omituisennäköiseksi, loksahtaa paikoilleen. Naamani lakkaa kutisemasta. En tiedä, lakkaako ärsytys sillä hetkellä vai unohdanko sen vain. Mutta saamme halailla satamassa, halailla ja olla hämillisiä.

Helsingissä hämmästyttää pääskysten vähyys. Sillä Rigassa ja Klaipedassa pääskyset kirkuvat keskustankin taivalla alati. Täällä ne tuntuvat valikoivemmilta. Ehkä se johtuu Helsingin äärimmilleen pingotetusta infrasta? Ovatko rännimme ja räystäämme suunnitellut siten, ettei lintuvieraita toivota?

Mutta Uutelan metsä helisee ja helkkyy sentään illansuussa, kun eksymme sinne Kerubivompatin kanssa. Hääkutsussa mainittua tietä ei löydy. Taivallamme golfkentän laitaa ja soittelemme apua, kunnes kohtaamme autollisen eksyneen, jolla on sama määränpää. Autolla mahdollisuudet kartoittuvat nopeammin ja löydämme lopulta häätalon pihalle. Bändi soittaa iskelmiä, Stevie Wonderia ja twistia. Syreenit kukkivat, puuhuvilan seinältä löytyy tutun papin nimi ja puhelinnumero. Tanssiminen venevajassa tuntuu hyvältä, kesä porautuu tajuntaan viimeistään sillä hetkellä, kun tajuan, että tanssin sellaisen kanssa, joka pysyy tahdissa ja osaa viedä. Vaikka tietysti tajuttuani, että fokstrot on oikeastaan 6/8 valssina tanssittava, alan viedä. Tanssiessa mukavinta on kuitenkin liikkua suurissa kaarissa hurjasti kieppuen, eikä kukaan mies ikinä tahdo tanssittaa juuri sillä tavalla, parempi siis ottaa välillä ohjat omiin käsiin.

Hauskinta on silti pogota Ajetaan me tandemilla -biisin tahtiin. Hääparilla on tandempyörä, joten biisi on enemmän kuin sopiva tuohon tilaisuuteen. Unohdan pelätä sitäkin, että pellavainen kietaisuminihameeni valppuaa liian korkealle hyppiessä ja että sudenkorentokuvioiset alushousut saattavat näkyä. Häät, mitä väliä. Tutustumme Eufemian entiseen työkaveriin, joka olettaa minun tunteneen tämän ikuisuuksien ajan jo, eikä tajua sitäkään, että Kerubivompattikin on nähnyt Eufemian vain kerran. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että maailma on hyvä ja kesä kaunis?

Lähdemme häistä aikaisin, koska haluamme ehtiä viimeiseen metroon. Miina Äkkijyrkän suomenkarja laiduntaa leinikeistä keltaisenaan olevalla niityllä, mutta ihailemaan ei voi pysähtyä, sillä ininälauma on nälkäinen. Tallustamme siten tietä käsi kädessä ja laulamme iloisesti Laulua rakastamisen vaikeudesta. (Ei tässä mitään vaikeaa ole! Vaikeampaa on olla rakastamatta. Kerubivompatin isoveli, jonka tunnen kahdentoista vuoden takaa, on nauranut Vompille viimeistä keskusteluamme vappuna, jolloin olen vielä selittänyt, että koetan totutella sinkkuelämään, mutta että aivan hirvittävän omituistahan se on, sanonut, että joko olen ilmeisesti epäonnistunut totuttelussani tai sitten olen tehnyt nopean päätelmän, ettei tuollainen olotila ole minua varten. Ikään kuin mihinkään tuollaisiin päätelmiin pystyisi. Päättää rakastua tai olla rakastumatta, huh. Ei sellainen taida olla mahdollista, vaikka kovasti tietysti haluaisin, että olisi.) Alkuillan rakonalut päkiöistä ovat kadonneet mystisesti. Kenties huulirasva todellakin on yhtä hyvä kuin Compeedin erinomainen rakkoja estävä jalkaliukaste? Kuuset ovat tummia, ei tuule. On hassua kulkea metsässä, jossa äkisti tunnistaakin kasvit.
Ja sitten tulee aamu. Kallion kirkon kellot kuulostavat arvokkailta ja seesteisiltä, on kirkkaan taivaan päivä. Välillä kirkuvat pääskyset, välillä laulaa jätkäpoikakuoro Flemarilla darralauluja äänissä. Taloni varjo piirtyy vastapäiseen taloon, Kerubivompatti nukkuu yhä.
Kuvia matkalta ja häistä on kolmisensataa. Pyykkipulveri on loppu. Pian täytyy mennä kitkemään pellolle. Ovatkohan Kellomäen satakielet jo hiljenneet? Rakkulat naamassa alkavat vähitellen laskea, vaikken ole ottanutkaan uutta annosta antihistamiinia. Totean helpottuneena, ettei kyseessä ole allerginen reaktio kotiinpalua tai rakkautta kohtaan. Näemmä koti ja rakastaminen tekevät minulle ihan hyvää, vaikken maltakaan nukkua aamua vaan järjestelen asioitani.

Niin kauan kuin sydäntään ei unohda mihinkään, voi hyvin.