Vesijuoksua ja metafysiikkaa

Koska Vii on leikannut sormeensa, vesihölkkään yksin uimastadionin rataa edestakaisin ennen kaksinkertaista työpäivääni. Minut on hälytetty kirjastoon sijaistamaan, mutta psykologian käsikirjoitustakin on editoitava samalla, ja illalla on vielä Hurinan syntymäpäivähalailut. Koetan pysyä kasassa altistaen itseni veden lempeälle otteelle.

Tuntuu italialaiselta. Muistatko, kuinka Amarcord alkaa. Poppelinlumi lentää. Ne sanovat, että silloin tulee kevät, vai oliko se kesä. En muista. On pitkä aika siitä, kun olen asunut television kanssa. Amarcord on VHS-nauhalla. Mutta sen muistan, että poppelinlumi lentää ja että se merkitsee vuodenajan vaihtumista. Suomalainen melankolia varmasti vaatisi huutamaan syksyn ensimmäistä ennusmerkkiä, mutten aio. Kauhon vettä käsin ja jaloin, ajattelen vatsan pidon ja liikeratojen laajuuden.

Aurinko kimmeltää klooriheijastuksin katsomoon. Täällä on samanlaisia rantapoikia kuin teini-iän Italiassa, eräs kaksiviikkoinen kului räpsien niistä kuvia. Elämä nosti kehoani ensimmäistä kertaa korkkina laineilla, ja suuntasin yhä syvemmälle riemussa. Italiassa vaaleilla hiuksilla ja sinisillä silmillä saattoi kerjätä mitä hyvänsä, vaikkei muuten olisi ollut kovinkaan hehkeä. Esimerkiksi kerran saimme kyydin punaisessa avoautossa, ajoimme pimeiden peltojen halki, se oli Venetoa, se. Ennen Suomessa ei ollut tuonnäköisiä poikia, ounastelen. Tai sitten ne tosiaan olivat rannoilla ja Stadikalla, eivät kirjastoissa. Kun olin viidentoista tai kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviidenkin, en paljon uskaltautunut kauniiden ihmisten paikkoihin. Tiesin olevani ruma ja käyttäydyin sen mukaisesti.

Poppelinlumi, joka putoaa kauniille kehoille - nykyään minusta jokainen keho on kaunis, omanikin - ei tunnu kylmältä. Se sakkautuu litteiksi pumpulimytyiksi pintajännitteelle, kiinnittyy vaaleanpunaiseen bikinintakamukseen ja tukkii suodatinjärjestelmän. Nukkasihtiä puhdistetaan. Ajattelen roomalaisia kylpylöitä ja peseytymistä, tahtoisin laulaa kovaan ääneen mutta ehkä sitten mummona, joo. Jääkarhu, jonka saapumista kylmänä päivänä hämmästelimme Viin kanssa, seisoo altaiden välissä. Tuuli ei tuiverra sen turkkia eikä siihen tartu siemeniä. Se on näet muovinen tai ainakin jollain muulla tavalla artefaktuaalinen olento.

Mietin jääkarhua, jonka turkki ei tuiverru, ja lunta, joka ei jäädä. Mietin uima-altaan hajua, kostean kaakelinsaumauslaastin hajua, tervettä nälkää juoksun jälkeen. Mietin tyttöjä, jotka kikattavat penkillä, ehkä viidentoista. Olenko edistynyt tuosta vaiheesta minnekään? Raajat kauhovat. Entä aristoteeliset asiat, aristoteelinen metafysiikka. Että luonnonolio, eliö, on metafysiikaltaan perustavasti toisenlainen kuin artefakti. Se pätee vain, jos artefakti irroitetaan sen synnyttäneestä luonnonoliosta, vaihtelen shakkipositioita päässäni. Jos se irroitetaan. Voidaanko se? Eikö jo termi artefakti ilmaise, että tämä ominaisuuksien, piirteiden tai tapahtumien paakku, kasauma, äh, mitä sitten tahdotaankin käyttää, on jonkun luonnonolion tuotetta, että sen merkitys on yhteydessä tuon eliön merkitykseen?

Koetan muistaa, mitä kaksi aristoteelista naista, joiden nimet olen unohtanut, Gill ehkä oli toisen sukunimi, kirjoittivat eliön ja artefaktin tavasta olla. Että jos Metafysiikkaa luetaan vain yhden olemassaolemisen tavan kuvauksena, se on sisäisesti ristiriitainen. Mutta että jos huomataan, kuinka Aristoteles käyttää eri kohdissa erilaista olemisen tyyliä, joista toinen on varattu artefakteille, toinen luonnonolioille, ristiriitaa ei ole. Kauh kauh, loiskis läiskis. Etenen. En ole huolissani siitä, että ajattelen tuollaisia. Minun pitäisi varmasti pohtia jotakin käytännöllisempää. Ruokaa, Hurinan lahjaa. Naisten seura tekee minulle hyvää, silloin saatan puhua esimerkiksi pyykeistä ja siivoamisesta ja ehkä välillä elämän tarkoituksestakin. Se on olemassaoloon verrattuna kovin käytännöllinen seikka, se.

Kun olen juossut neljäkymmentä minuuttia, nousen altaasta.