Kun muut vielä nukkuvat

Sameakin vesi peilaa päivän. Sudenkorennon turkoosi hiusneula lepää kapeilla lehtikielillä. Mustat kiiltävänpyöreät seitittäjät kipittävät nahkeaa vihreää viidakkoa laiturin vierellä ja alla. Kaksi suurempaa, ruskeaa korentoa tanssii kirahdellen. Kukko kiekuu metsänrajan takana. Neulat eivät kuuntele, särähtelevät aamua. Likitulkoon painottomuus on niille ominainen elementti.

Vesi kertaa metsän detaljit. Taivaassa ei ole erityisempiä detaljeja, pari laiskaa pilveä vain. Ne eivät varjosta paahteelta. Päiväneläjät tanssivat maanista pyyhkäisynkeveää piiriään, valkeat luistelijat mudanruskean pinnan päällä, suprajohdetusti ympäri ja ympäri, kukin omalla numerollaan, jota eivät itse näe. Etsivät etsimistään, mutta vain päivän. Tilaa olisi koko lammen verran, mutta oliot järjestäytyvät mieluummin pieniksi seurueiksi, sellaisiksi kuin mekin illalla. Sata tai kolmesataa niitä kai pikemminkin on, meitä vain seitsemän. Hektisiä lisääntymistajuntoja rummuttamassa ympyrää. Tuulenvire huitaisee oliot kepeästi lammen puoliväliin saakka vanana, sitten ne alkavat taas kiertää.

Runoilijan talossa nukutaan yhä.

Yksi turkooseista hiusneulakorennoista lennähtää vierelleni lehdelle päivänolento leuoissaan. Se istuu reunalla, maistelee saalistaan. Piiskatusta rantakasvillisuudesta nousee itsepäisesti kukkivaa lemmikkiä ja leinikkiä. Vesimittarit ovat jo työssään kuten minäkin. Turkoosien neulojen intensiteetti ei häiritse niitä kuten minua. Vesimittarit eivät pelkää turkooseja eivätkä pronssisiipisiä. Mustapyöreänkiiltävistä niillä tuskin on edes havaintoa. Pronssisiipisen napatessa erään mittareista veteen jää laajeneva väresilmä.

Pronssisiipisten kohteena ovat myös turkoosit. Pronssisiipisen lentäessä ylitse turkoosi pudottautuu ruskean kalvon varaan turkoosiksi tikuksi. Suuri kirahtelija tarkastelee sitä hetken, erillissiipien ääni kantaa laiturillaistujalle saakka, sitten olento tanssii kesäaamua jo poispäin jaksamatta kiinnostua vaivaisesta kelluvasta hiusneulasta. Suuremman häivyttyä turkoosi peto ponnistaa vaivatta siivilleen. Turkoosit parittelevat. Ei ole tilaa pelätä.

Yksi turkoosi liittyy toiseen, ne seisovat juhlallisesti lehden reunalla, toisen pyrstö toisen pään taakse tunkeutuneena. Ketään eivät kiinnosta valkoiset, käpristyneet päivänolentojen kehot, joista on tullut pelkkää ainetta, jota vesi heittää ja kinostaa rantaviivaan. Kulottunut nurmi kuvastuu vastarannasta miltei hohtavana vyöhykkeenä. Vedenalinen saalistaa kuolleen aineen sijasta yhden pronssisiipisistä, napsahtaa sen ympärille. Pinnalla lojuu viattoman oloinen pilvien ja koivujen asetelma. Elämä ei pysähdy edes katsoen. Katkennut, kuollut ruoko heittyy eteenpäin tuskastuttavan hitaasti.

Pohjasta nousee kuplia. Runoilijan talossa nukutaan yhä. Äänteleekö tuuli puissa vai puut tuulessa? Vai havisevatko ne kesän yhdessä? Onko vastauksella väliä? Vesi on viileää varpaissa. Nousen, kiskottelen sisään teeltäni laiturilla. Olen nukkunut vain tunnin tai kaksi. Luen Epiktetosta pyyhkimäni keittiönpöydän ääressä. Pian muut heräävät, terassilta korjataan juhlien jäänteitä ja pöytä on taas ryönässä. Mietin Ojennusnuoran kahdettakymmenettäkuudetta kohtaa. Se ei lakkaa askarruttamasta minua. Kenties se on suunnattu jollekin tietylle ihmistyypille. Jollekulle toiselle.

Istun ja tuijotan ikkunasta ulos ja näen kahden pienen tytön juoksevan näkymän halki. Miksi loukkaantuminen ja loukkaantumisen ymmärtäminen on niin vaikeaa? Lapset juoksevat näkymän halki toisenkin kerran, takaisinpäin. Mekot, poninhännät. Tajuan, että nämä ovat ne tytöt, joiden kanssa luistellessa kuluvat runoilijan samettihousut. Sitten lapset ovat menneet.

Kävelen uudestaan laiturille ja hämmästelen kesän paahtavuutta siellä istuen.