Päivä muiden joukossa

Yhtenä päivänä, en enää muista minä, enkä taatusti jaksa hakea, joku jättää blogiin nimettömän kommentin siitä, kuinka kuvottavaa läheisriippuvuuteni on. Olen tikahtua teeheni, hihityksestä. Sitten tulee suru. Jos en olisi joskus itsekin elänyt ja ajatellut noin, olisi helppoa ajatella, että luoja mitä tyyppejä täälläkin vilisee, mutta olen. Joka tapauksessa, vaikka mielestäni proaktiivisuus on aina reaktiivisuutta kiinnostavampaa ja hedelmällisempää, on reaktiivisuuden puute aika iso ongelma. Kritiikki pitää ottaa vakavasti (ellei se sisällä sellaista potaskaa kuin "autenttinen elämä" tms.) ja tiedustelen Kissalta, miten hän suhtautuu moiseen kritiikkiin.

Kissasta kaikki on aina kiinnostavaa etäisen teoreettisesti; taito, jonka mielelläni itsekin oppisin. Ei hän sano oikeastaan mitään, kuuntelee vain ja näyttää viisaalta. Parempi niin. Yleensä, kun avaa suunsa, ei enää edes näytä viisaalta. Ja mitä sitten? Ei mitään. Onneksi ei ole mitään kriteereitä, jotka pitäisi täyttää saadakseen elää. "Ymmärtää kuullun ja osaa tehdä johtopäätökset osoittaen keskimääräistä kypsyyttä ikäisekseen. Puolletaan." Oh boy, onneksi ei sentään.

Vasta kotona, kun viikkaan paitoja pyykkitelineeltä olohuoneen pöydälle siirtääkseni ne sitten pinona kaappiin, muistan miksi koko juttu vaivaa. Hetkinen hoi, tuohan olen minä itse kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, tai ainakin joku aatetoverini. Se sama ihminen, joka kuunteli seurustelevien ihmisten tilityksiä ajatellen, että ovatpa nuo käyneet läpi kovan aivopesuohjelman, eivätkö ne rassukat näe, mitä menettävät. Ne eivät voi alkaa suhteeseen kenenkään kanssa tuosta noin vain vaikka niitä huvittaisi (vaikka eipä kyllä omaankaan elämääni miehiä taivaasta satanut, missä ehkä olikin liiallisen terävyyden syy) ja niiden pitää sietää toisen läsnäoloa koko ajan. Kaiken kukkuraksi ne näyttävät pitävän siitä ja jaksavat ikuisuuksiin jauhaa kaikesta ihan vammaisesta. Seurustelevat naiset tulevat hulluiksi, alkavat käyttää naisellisen oloisia vaatteita, pitsirintsikoita ja koruja ja jotkut jopa hattuja, joissa on reunassa kukka. Tai vaatteita, joissa on kukkia, hedelmällisyyssymboleita, vaikka ne syövätkin e-pillereitä (ja valittavat niistä ja niiden aiheuttamasta turvotuksesta meille, jotka nyt yksinkertaisesti emme tarvitse ehkäisyä koska edes Pyhä Henki ei tee vierailuita luoksemme unettomina öinä).

Kuten The Breeders sen ilmaisee: I know I saw and now may die. Ei mitään uutta auringon alla. (Tuo toinen lause on kyllä Saarnaajaa, ei Breedersiä.)

Tänään olen sopusoinnussa senkin kanssa, että jos viisitoista vuotta sitten olisin tiennyt, miten elän, en olisi voinut mitenkään tajuta, että tämä tuntuu hyvältä. (Luultavasti olisin myös ollut raivoissani siitä, että olisin hymyillyt lempeästi silloisille uskomuksilleni. Viisitoista-yhdeksäntoista, siinäpä ne kauheimmat fanaattisuuden vuodet. Toivon ettei viidenkympin villitys sitten aikanaan osoittaudu yhtä karseaksi hihultamiseksi.) Nyt: Mikäpä sen mukavampaa kuin istua parvekkeella ja lukea kirja loppuun ja jaksaa närkästyä sivistyneesti ainostaan siinä kohdassa, jossa sanotaan "ymmärtää että puu on eloton olento" eikä jäljessä ole se (sic) joka moisen ilmaisun perässä sietäisi olla. Puutko elottomia? Kaikkine niine metaforineen, joilla kasvit ja ihmiset on rinnastettu kaikissa tunnetuissa kulttuureissa?

Splitattu tietokone toimii ainakin kymmenen kertaa nopeammin kuin ennen. Toisaalta olo on tympeä koska kokonaisen eilisen säätäminen sisällä tuntuu epäreilulta, onhan kesä. Ohjelmien imuroiminen netistä ja asentaminen koneelle on tylsää hommaa. Kaiken kukkuraksi kameramme kuvaohjelman ACDSeen levy ei aluksi tahdo löytyä mistään ja kiroilen jo hyvin äkäisenä sitä, että paras tuntemani kuvaohjelma on laukannut jonnekin horinsontin taa. Sitten levy löytyy ja kaikki pelittää taas hetken.

Koska säädämme pitkälle aamuyöhön, tämä päivä on sekundaa, sellainen tapaukseton, harmiton kesäpäivä, jolloin vuoroin on kuuma, vuoroin vilu, vuoroin tiputtelee vettä, vuoroin paahtaa parvekkeen pöytää niin että kaikki kolme kissaa vyöryvät aurinkoon makaamaan, hullut, turkki päällä kuumuutta hehkuen. Lohi makaa selällään, sille ei tule mieleen, että joku voisi haluta satuttaa sitä. Koirat kiertyvät lattialle tiiviiksi keriksi. Ihmeellistä, miten Nasusta, joka yksin voi venyttäytyä kyljellään maaten kattamaan melkein koko parisängyn, kiertyy aanelosen kokoinen tiivis päätön ja jalaton rulla. Intoonnun itsekin etsimään pienintä mahdollista asentoa: se on varmaan risti-istunnassa, selkä tiiviisti jalkojen päälle kaareutuen, kädet jalkojen alle solmiutuen.

Tuumin olevani repun kokoinen. Aika painava repuksi kyllä.

Löydän kahden kiinnostavan työpaikan ilmoitukset ja alan väsätä hakemuksia. (Jos teillä on tiedossa älyjumppaisia paikkoja ihmiselle, joka on tunnollinen ja ahkera ja kirjoittaa ja kommunikoi mielellään ja lukee ja referoi nopeasti, mutta toisaalta ei pukeudu jakkupukuihin eikä muihinkaan univormuihin ja inhoaa byrokraattisuutta ja tohvelienkäyttökieltoja, vihjatkaapa. Myös osapäivätyötä otetaan riemusta hihkuen vastaan, joskaan iltatyö ei käy. On näet harrastuksia ja olen iltaisin muutenkin niin sekopäinen, ettei kannata.) On vaikeaa luonnehtia itseään siten, että kuulostaisi edes osapäiseltä. En tiedä, tulisiko tästä päätellä jotakin. Päätän olla päättelemättä. Tai sitten en vain osaa. Päätteleminen on yleensä niin nopeaa ja spontaania, ja kun sitä ei tapahdu, on ajatuksella vatvominen usein ajanhukkaa.

Tänään on niitä päiviä, jolloin olen hoputtamassa miestä ulos ovesta tarmokkaana. Oletan, että kun hän katoaa, tajuntani jäsentyy. Mutta ei. Liian lyhyellä yöllä on omat keinonsa osoittaa vajautensa.

Joissain kuvissa, joita editoin aivan omaksi ilokseni ja kerrankin mielekkyyttä tuntien, katsoo valtava silmä taivaalta ja näkee kaiken, keraamisen kuun ja kasvillisuuden. On pakko kaivaa setä Stevens esiin. "Sinä kuljet pensaiden tasangolla ja unohdat niin pian. Minä viritän ansat keskelle unia." Katselen ihmisiä, jotka liikkuvat lehmuskujassa. Parvekkeen kasvillisuuden takana olen melkein kuin Villitty, joka virittää ansojaan. Nostan jalat pöydälle, Artun viereen.

En tahdo ajatella, että kesä loppuu joskus. Vielähän tätä riittää, vakuuttelen, mutta panen merkille kasvillisuuden muutokset ja limettibasilikoiden nuput. Jo yksi itsekasvatetuista pelakuistakin kukkii, toisessa on suuret nuput. Nostan rahapuun taas suoraan ja kannan parvekkeelle kahdeksan hortensiakannullista vettä. Arttu ei jaksa avata silmiään.

Kesistä ei koskaan muista näitä päiviä, kun tuntuu, ettei jaksa mitään valvotun yön jäljiltä, ja katselee lämpömittaria ja sadattelee sitä, ettei tänään ole jotain juhlia, joihin voisi mennä vähän puolipitoisenakin. Huomenna, huomenna vasta. Silloin pelaamme krokettia ja syömme. En tiedä, onko Porvariston Helmi valmistunut, mutta jotakin hän juhlii Liisansa kanssa.

Tähdellisiä havaintoja ja ujoja kysymyksiä

Kukaan muu ei näytä tunnistavan tuomipihlajoita eikä tietävän, että niiden marjat ovat paitsi syötäviä, myös erittäin hyvänmakuisia. Eikä tarvitse kumisaappailla eikä kumarrella, kun poimii puistoteillä. Palaamme lenkiltä seuraneidin suu mustana.

Eniten katsojia kerää kuva, jossa nainen seisoo kesäyössä vakavana, päällään punainen intialaistyylinen huivi. Miksi jokin kuva on objektiivisesti toisia kiehtovampi? Tai, edes subjektiivisesti?

Näen unta, jossa sataa keltaisia jasmiininkukkia astuessani ulos kahvilasta mustansiniseen yöhön. Kahvilan nimi on gelsomina. Ja tiedän, että pian on syksy. Jostain kuuluu trumpetti, monen mutkan ja mukulakivikadun takaa. Arvaatte kyllä, kenen säveltäjän musiikkia se soittaa. Ilmassa ui kultakaloja väistellen jasmiineja ja tajuan hengittäväni vettä ennen kuin pärskähdän hereille.

Jalassani on mustelma alla ja päällä. Jalkaterä matkii kirjavaa pallokalaa. Ilmeisesti lihakset ovat repeilleet sen sisällä. Siltä kyllä tuntuukin. Meillä on taas hammaslankaa ja ruoka maistuu paljon paremmalta ilman hammaskivilisää. Siitä huolimatta Kissa ei suukota, vaan sanoo henkeni haisevan oudolta. Kurkkukipu on jo yliviikkoinen, eikä tahdo mennä minnekään.

T:n antama kirja Konkkamuorista kertoo oivallisesti elämänarvoista. Tunnistan itsestänikin villiintymisen ja mietin, onko eräs ystäväni oikeassa ounastellessaan, että vielä joudumme hankaluuksiin mielipiteidemme julkistamisesta. Konservatiivisuus näyttää kuitenkin nostelevan päätään säännöllisin väliajoin, ja jos tiukat ajat tulevat, moraalittomat ovat ensimmäisenä tulilinjalla. Moraalittomuus, kuten tiedetään, on valtavirran moraalista poikkeamista. Kuten pahoinvointi ajatuksesta syödä lihaa.

Helsingin Sanomissa terrorismiasiantuntija varmistaa sen, mistä moni oli samaa mieltä: terroristi on tavallinen ihminen psyykeltään. Kuinka joku voisi muuta väittää tietäessään koulu- ja työpaikkakiusaamisen yleisyyden? Eihän näiden välillä ole kuin aste-ero. Mutta on vaarallista olla oikeassa, joten en uskalla olla tyytyväinen siitä, että asiantuntija on samaa mieltä kanssani. Ja voihan hänkin olla väärässä. Ja onko sillä väliä? Julmuutta joka puolella, mutta myös hellyyttä ja iloa. On oma asia, kumpaan enemmän fokusoi.

Hyvät uutiset tekevät olon epävarmaksi. Ovatko ne hyviä uutisia? Saunassa suunnittelemme uusia t-paitoja, jotka painettaisiin vanhoille t-paidoille ja tehtäisiin tosi vintagesti, mutta joissa olisi älyllinen teksti ja joista saadut tulot kanavoitaisiin kehitysyhteistyöhankkeisiin. Saunassa on hyvä ideoida. Nyt kun kaikki käyvät jo sekasaunassa, eivät hyvät veljet jää poikaporukaksi ja minäkin saan veljiä.

("Sudet ovat minun veljiäni", sanoo Surku-koira eräässä muumianimaatiossa juuri ennen kuin sudet ovat syömäisillään Surkun.)

Tietokone on paskana, taas. Imuroimme sähköposteja ja kuvia ja musiikkia ja asennamme kovalevyn uudestaan, nyt kahtena. Toivottavasti splittaus on koneelle suosiollisempaa kuin ihmiselle. Näin ainakin it-guruystävämme väittää. Jälleen yksi esimerkki siitä, miksi aivoja ja tietokonetta ei kannataisi verrata toisiinsa.

Miksi uusi viikko alkaa tuntua vanhalta niin pian? Siksikö, että viikko on keinotekoinen mitta, jolle ei ole mitään perustetta?

Lehmuskujan aallokon alla

Vietämme eläköön pikkukaupunkielämä -päivää aivan spontaanisti.

Ensin pyöräilen radanvartta Kluuvin työkkäriin näyttämään todistuksen, jonka sain kirjastotyöstäni. Ja sitten takaisin, ja syömme mansikoita kauramaidossa kumpikin omaa läppäriään rääkäten. (Oikeastaan molemmat ovat Kissan, toinen oma ja toinen työkone.) Kävelemme siirtolapuutarhan ympäri levollisesti, käsi kädessä. Metsässä, päänkorkuisten heinien keskellä, emme suutele, vaikka ajattelen koko ajan: suutelesuutelesuutele. Kissa ei edelleenkään lue ajatuksiani vaikka ne ovat eleissäkin läsnä selkokielellä.

Kotona avataan parvekkeenovi kissoille, jotka hiipivät sykkyräksi korituoliin. Kaivan ompelukoneen esiin ja paikkaan haarat useista Kissan housuista ja lyhennän yhden paitapuseron hihat, kun hihansuut ovat menneet aivan repaleille. "Aika lyhyet hihat teit. Onkstää liian rokkerin näköinen nyt?" voivottelee aina kiittämätön mies. Ei se mitään. Käsityönumero seiskalla en odotakaan kiitoksia. "Vanhalta ukoltako sä haluaisit näyttää?" Oikeasti se on tyytyväinen kun saa olla teini vielä pari vuotta ja käy monta kertaa katsomassa eteisen pikku peilistä, ainoasta, josta näkee muutakin kuin pään.

Ompelukoneen ainoa neula katkeaa erään farkun haarasaumaan ja omat paitani jäävät taas korjaamatta. Ehkä talvella. Tuskistelen aiheesta ja narisen Kissan housujen haarojen korjausten runsautta ja säännöllisyyttä, vaikka oikeasti olen tietysti aivan tyytyväinen siihen, että minulla on pyöräilevä ja sikäli ekologinen, kuntoisa ja sutjakka puoliso. Kissa lupaa viedä syömään, mutta haluan jo uimarannalle. Teemme kompromissin: ensin syömään, sitten yhdessä uimaan.

El Karimin moussaka on yhtä taivasta kuin aina. Terassi hehkuu kuumuutta ihanasti. Hiki otsalla lapamme ruokaa naamaan, tuskin toisiamme vilkaisten, ja sitten olemme valmiit. Viereisessä pöydässä omistaja itse juo emalipannusta egyptiläistä kahvia parin ystävänsä kanssa. Heidän kieltään on hauskaa kuulla. Mutta on jo mentävä, kesä ei odota missään yksittäisessä paikassa.

Kissa tahtoo uimarannalle Käpyläntien kautta. Ajaessa rinnakkain puhumme elämisen pikkukaupunkimaisuudesta. Usein muualla asuvat kuvittelevat, että Helsingissä eletään jotain hailaiffia, tai että täällä on aina kiire. Joskus on, uimarannalle lempiravintolan terassilta. Puutalot tönöttävät puutarhoissaan, en muista menemmekö lievää ylä- vai alamäkeä.

Uimarannalla on jo harvempaa, jotkut lomat ovat loppuneet. Pikkupojat läiskähtelevät kallionlaen hyppytornista jokeen. Rantatietä valkeissa vaatteissa pyöräilevä nainen näyttää varjoteatterin hahmolta, joka liikkuu liukuen siluettipensaiden halki ja lävitse. Laihat bikinitytöt polttavat röökiä ja kikattavat. Toisella on varvaskoru. Rastamiehen tyttöystävä ui huivi päässä. Vedessä mesoaa myös vahvasti humaltunut viisikymppinen pariskunta kaikki vaatteet päällä. Rantaan päästyään telttamainen nainen märässä intianpuuvillamekossaan nojaa selkäänsä kallioon ja torailee miehensä kanssa.

Emme koskaan pääse uimaan, sillä pilvet peittävät auringon juuri kun alan olla tarpeeksi kuuma upottautuakseni lauhdealtaaseen. Sitten alkaa sataa, ja tiet eroavat. Kissa menee saunomaan Saunahullujen kanssa, minä pyöräilen sateista joenvartta Lahdentien loppuun, ylitän tien ensimmäisistä valoista ja jatkan märkää, kohisevaa lehmuskujaa pitkin.

Siitä pitäen, kun pikkutyttönä luin, että lipizzanhevoset ovat saaneet nimensä paikasta, Lipicasta, joka puolestaan tarkoittaa lehmusta - Lipicassa on pitkiä lehmuskujia - olen tahtonut asua lehmuskujan varressa. Nyt asun. Lehmuskujaa kotiin kulkemisessa on vissi laatunsa, joka jarruttaa muuttosuunnitelmia yhtä paljon kuin remonttiväsymys, joka on aistittavissa edelleen täällä asutun seitsemän vuodenkin jälkeen.

Sataa ja sataa ja sataa. Kissat nukkuvat olohuoneen pöydällä eli keittiön pöydällä eli kirjoituspöydällä, joka tänne muutettuamme on sänkymme kahden kuukauden ajan ennen kuin kyllästymme etsimään parisänkyä, joka läpäisee laatukriteerimme, ja ostaa läväytämme ensimmäisen kotimaisen sängyn. Pöydällä nukkuu paremmin kuin sängyssä, pöydällä tanssii paremmin ja kirkasäänisemmin kuin lattialla (kyllä, pöydässä on steppikenkien liian löysien ruuvien tekemiä raappiumia ja se on syttynyt kahdesti juhlissamme tuleenkin vaikkei kyllä tanssistani), pöydällä kaikki sujuu paremmin.

On taas mesiangervoaika, vaikka liu'umme liian nopeasti sen loppua kohden. Enää mesiangervojen tuoksu ei edes huvita, monta vuotta oli niin, sen jälkeen kun se ensin itketti. Suhteiden loppuminen on vaikeaa ja kaikki loppuun liittyvä kipuilee. Exäni ei koskaan suostunut uskomaan, että hehkuttamani mesiangervojen tuoksu ei ollut salakielista kuvausta suhteesta, jonka hän arveli minulla olleen, ja jota ei vielä silloin ollut. "Ei sun lainen tyttö kirjota kuule mistään kukkien tuoksusta", hän mesosi. Minulle, joka oikeastikin menen mahalleni kuraan joka kevät tervehtiäkseni posliinihyasintin makean hengityksen. Kuinka joku voi katsoa niin tarkasti ja olla näkemättä jotain niin olennaista?

Onneksi sentään Kissa uskoo, että tarkoitan mitä kirjoitan, vaikka välillä sanoilla onkin paskamaisia konnotaatioita. En ole ihmisiä, jotka jaksaisivat käyttää elämänsä vihjailemiseen, vaikka toisinaan koetankin sanoa jollekulle jotain sanomatta asiaa ääneen. Mutta silloin en taatusti hämää sanoilla vaan olen ihan hiljaa verbaalisesti. Kummallinen asia, kummallinen aihe: miten millään, millä voidaan valehdella, voisi lohduttaa ja vakuuttaa? Yksi pääsykoekirjani toteaa Umberto Econ sanoin, että symboli on se, millä voidaan valehdella. (Tai ainakin, niin muistan sen toteavan. Missä sekin lie.)

Ja kuitenkin, mitä sitä tekee silloin, kun elämä on tyhjää? Ottaa kirjan ja lukee. Mutta ei sanoja tai symboleita, vaan tarinan ihmisistä, jotka elävät, rakastavat, hengittävät ja ajattelevat (vaikka kirjoissa harvemmin kärsivätkään ripulista tai pahanhajuisesta hengityksestä) ja ympäristöstä, joka kehystää heidät yhtä läpitunkevasti kuin auringon lämpö tai sade, tunkeutuen ihonalisiin kudoksiin näennäisen viattomana, kuumentaen tai viluttaen. Kissa lukee rannalla ikuisesti, tai ainakin niin kauan kuin elän, ennen, nyt ja huomenna, kirjaa jonka nimi on What would you die for. Koetan miettiä, kenen tai minkä puolesta kuolisin, mutten onnistu keksimään yhtään asiaa, jota voisin edistää kuolemalla näytösluonteisesti niin hyvin, että voisi sanoa diilin kannattaneen. Minusta ei ole Vapahtajaksi; ei ole mitään hävittävää. Kuolisin levätäkseni, mutta nyt ei väsytä.

Rannalla sentään saan suukon niskaan, ja Kissa pureekin, olkapäästä, sillä tavalla kun rakkaat eläimet järeksivät toistensa jäseniä julkisilla paikoilla. "Ei tää oo pikkukaupunkielämää", hän räpiköi vastaan. Helsingissähän on ihmisiä kaikkialta. Pikkukaupungeissa usein ei. Meidän kummankin vanhemmat ovat lähteneet pikkukaupungeistaan, koska niissä meno on umpeaa, sisäsiittoista ja juoruilevaa. Me emme ole lähteneet minnekään. Täällä on hyvä olla, tässä on hyvä olla. Sadekin lakkaa. Illalla sauna.

En tunne oloani umpeaksi enkä sisäsiittoiseksi, vaikka vähän juoruileva taidan ollakin.

Kitkiessä

Jos olisi jokin lukujärjestys, ei vaan tekojärjestys, johon jaoteltaisiin päivän tunnit, tämän päivän kohdalla lukisi kello kymmenestä kuuteentoista "kitkemistä".

Pelto on aution oloinen nyt kun kasvit ovat niin suuria, että kyykistyessä ämpärin ja pikkuisen haran kanssa vehreys kohoaa päätä ylemmäs. Erityisesti korkealle kurottuvat kukkivat sitruunakissanmintut ja kähärämalvat. Malvaa ei tietenkään saisi päästää kukalle, mutta se on niin liikuttava kukkiessaan, etten viitsi nipottaa. Sitruunakissanmintun valkeiden pilvien ympärillä surraa sadoittain kimalaisia ja mehiläisiä. Mehiläiset valpastuttavat ajatukset: missä niiden pesä on? Taitavat olla italialaisia, nämä kaverit, sen verran vaaleita ovat.

On hyvä raapia vesiheinää ämpäriin ajatellen kuulaasti ja nöyrästi sitä tosiseikkaa, että onhan meillä mehiläishoitajankin koulutus, muttei paikkaa pesille. Tai Kissan siskon möksällä olisi, sieltä tulisi ihanaa metsähunajaa, mutta sitten pitäisi autoilla sinne kerran viikossa koko kasvukauden hoitamaan pesiä. Ei, olkoon. Hunaja maistuisi joka tapauksessa bensalta.

Tekojärjestyksellä ei olisi kyllä mitään virkaa siinä mielessä, että jumittaessa takapuolellaan kuraisilla käytävillä aika ei ole mikään merkityksellinen suure. Ainoat mitat, jotka kuuluvat vehreän keskelle, ovat pissahätä ja huimaus. Kun käsien liike käy tahmeaksi ja maasta on yhä raskaampi ponnistautua suorille jaloille ja aluksi miltei horjahtaa kumoon, ja on pakko laittaa kämmenet kupeiksi polvien päälle, niiata vähän ja painaa päälakea kohti maata, kirottu matala verenpaine, tietää, että nyt on mentävä.

Tänään ajattelen sitä, mitä Matti kirjoittaa Valkeakoskesta. Yläasteikä ja lukio taitavat olla yhtä julmia missä päin maailmaa tahansa. Tai ainakin, missä päin Suomea. Ehkä on parempi olla muodostamatta globaalihypoteeseja, jotka oikein kirkuvat kumoamista. Kyllä myös Lauttasaaressa oli kurjaa, niin kurjaa, etten voi kuvitellakaan sinne takaisin muuttamista, vaikka tietenkin luontodokkarien armoitettuna fanina tiedän, kuinka eläimet parin löydettyään etsiytyvät takaisin kotiseudulle poikimaan, ainakin jotkut eläimet. Suuri osa koulutovereista näyttää kuuluvan niihin eläimiin.

Ja sitten mieleen tulevat laihat tytöt. Ne, joilla on huulikiiltoa ja joiden rinnat eivät hölsky kaoottisesti juostessa. Tunnen pari niitä, ne juovat paljon kahvia ja tupakoivat ja joka ikinen niistä käy terapiassa. Lounaaksi yksikin niistä mainosti syövänsä Marie-keksin. Kyllä, yhden kappaleen. Minä syön aina koko paketin. J sanoo addiktoituneensa psykoterapiaan. Itse en ole uskaltanut mennä; olen kuullut liian monta addiktoitumistarinaa. Jos on paha olla, makaan sängyssä ja pureksin kynsiä pari tuntia ja sitten lähden tekemään jotain järkevää, vaikka syömään paketillisen keksejä. Tai kitkemään, tai kutsun jonkun syömään ja on taas pakko ryhdistäytyä. En tietenkään tiedä, josko heillä on kummia ongelmia. Psykologian kursseilla piti opetella tautiluokitukset, ja niissä kaikissa oli ehtona se, että tila on jatkunut pitkään, muistaakseni pari kuukautta, niin vakavana, ettei työnteosta tule mitään.

Joillekin työnteko on mittari. Eikä ihme, sehän pitää tervepäisenä. Tosin neljänä päivänä peräkkäin suurelle vierasjoukolle kokkaaminen on sen verran rasittavaa, että kun Qtea sanoo, että on ihanaa, kun tykkään tehdä muille ruokaa, marisen vain, etten ole aina niin varma, tykkäänkö.

On luksusta istua kuraisessa maassa ja liikuttaa kättään tasaisesti ja täyttää ämpäriä rikkaruohoilla. Ja sitten, raapia kämmentä pienenä haravana käyttäen pientareen ruohonleikkausjätteet ämpäriin ja tehdä niistä upottava patja kesäkurpitsojen juurelle. Kukaan ei tule tänään. Ei tarvitse riipiä salaattia, silputa mangoldia, pieniä sipulia eikä maistella lientä analyyttinen kurtistus otsalla. Ei miettiä, voiko tässä ottaa vielä tuon lutukan ylös ja sipaista nopeasti kompostiin ennen kuin pitää nousta satulaan ja polkea tuhattasataa juhlatalolle jotteivät vieraat joudu seisomaan lukitun oven takana, koirat sisällä ovikellolle melskaten.

Yksi kimalaisista menee istumaan hetkeksi nilkalleni. Huilaavatko nekin? Pilvisyys ei tunnu haittaavan muita pörrääjiä. Kimalainen istuu hiljaa, ponkaisee sitten ja päristelee tiehensä. Ei voi olla tulematta mieleen se Wallace Stevensin runo, jossa emme ole mielissämme siitä, miten muurahaiset kulkevat varjomme poikki tai jotain sinnepäin. Se ei lakkaa ajatuksena hämmästyttämästä. Loukkaantua varjonsa puolesta? Itse olen teininä istunut lukemassa kesät kaikki päästään Krimin sodan aikaisilla vallituksilla, kohdassa jossa on lähellä muurahaispesä ja polun yli muurahaisten polku. Olen lakaissut elukoita varoen sivuun, asettanut jalkani suorina polulle ja lukenut muurahaisten kiivetessä polvieni ylitse. Kai tahdoin jo silloin olla osa maisemaa enemmän kuin yksilö siinä, metafyysinen olio, jolla olisi oma tahto ja itsenäisyys. Koiran pää painoi nilkoilla, muurahaisten kepeät askeleet kutittivat polvia, horsmat huojuivat ja taivas oli loputon.

Tämä omituinen lähestyvä syksy ilman opiskelijavelvollisuuksia päivittää opiskelijakortti. Ja silti, kesä loppuu ilman noitakin rituaaleja.

Viimeinen sanko ei oikein enää mahdu kompostiin. Läpyttelen hanskoilla ohdaketta, vesiheinää, iltahelokkia, kehäkukkaa ja kirjopillikettä tiiviimmäksi keoksi. Tarvitsen runsaasti aikaa olla itsekseni, tarvitsen omia puuhiani, ajatuksiin sukeltelua ja sitten hengen vetämistä öisin kyljessä. Yksin olen onnellisin, yksinäisenä raivoisa ja fanaattinen. Useimmiten olen yksinäinen seurassa, jossa muilla on olutlasi edessään, tai jossa nauretaan sitä, että lastenhoitajat koulutetaan yliopistossa.

Silloin ajattelen usein kitkemistä. Sitä, miltä maa näyttää, kun siitä on revitty turhat peitteet pois. Sen mustuutta, sen murentuvuutta, paakkuuntuvuutta, liukkautta. Ja miltä se näyttää ennen haran vierailua, tähtimäisiä kukkia, hentoja niveliä, iloista sekasotkua. Rivejä, joita en koskaan vedä lankasuoriksi. Kasvit eivät piittaa geometriasta. Etanoita, siiroja, lieroja, mehiläisiä, kukkakärpäsiä, kimalaisia, ruskeita hämähäkkejä, kirppoja, kirvoja, kotiloita, kaaliperhosia. Kaikkea ihmeellistä, kaleidoskooppimaailmaa, joka on aina erilainen.

"Miten sä aina jaksat kitkeä", kysyy yksi oluellisista.

...kaikilla oli niin mukavaa...

Liityn Seaid-ronkkaan vasta loppupuolella, Sörkassa. Pääsen heti esitelmöimään Helsinkiin villiintyneistä kaniineista ja onnistumme jopa näkemäänkin niitä muutaman, vaikka koirakin on mukana ja haisee arvatenkin pupusten nenään. Pyöräillessäni tyyppejä vastaan näen Kulosaaren sillan kupessa kahdeksan valioyksilöä, joista yksi kuopsuttaa takajalan kynsillä korvaansa, aivan samalla eleellä kuin koirat ja kissat: silmät kiinni nautinnosta, hieman kyyristyen, jalka viuhuen, kynnet karvapeitteen läpi sukiutuen.

Kaniinit ovat hauskoja: teräsjänteistä koottuihin rusakkoihin verrattuna ne ovat silkkaa vauvaa. Ja ne menevät aina isompana ryhmänä, ja niiden korvatkin ovat niin pyöräkät, että ne voisivat miltei olla piparkakkutaikinaa.

Kuva: Kissa

Arabianranta onkin kohteista kiinnostavin, joten en menetä mitään, paitsi ehkä "mukana koko matkan" -statuksen. Kuvaan betoniporsaalla istuvan variksenpojan, jota isot varikset moppaavat, tuulessa liehuvat muovipussikuidut piikkilangan näpeissä, lautan, jolla työkoneet viettävät rantalomaa, ohjuksiksi ounastelemiani putkia ja puupinon, joka viettää suoraan pilviä päin. Lupaan laittaa myöhemmin kuvia lisää. Arabia kukkii nyt todella komeasti, kannattaa mennä katsomaan. Takiaiset ovat pieniä puita, huiskuhapsuiset jättömaanheinät päätä korkeampia, pietaryrtit viiltävän keltaisia.

"Mainoksessa luki, että vauhti ei ole pääasia, mutta aika hoipakkata täällä mennään", valittaa Bogeymies. "Ei pääasia, sivutuote", koetan lepytellä. Joka vuosi joukkue venyy ja sirpaloituu ja sitten taas kohtaa pään pysähtyessä odottamaan hännän ehtivän tuntemuksiin mukaan. Joka kerran, jokaisessa ryhmässä on joku, joka on hitain, ja joku, josta vauhti on vähän verkkaista. Ja tunteellisin, ja helpoimmin hyppivä, ja eniten penkistä nostava, ja nopeimmin päässä laskeva. Ei se mitään. Kaupunki avautuu mutkittelevaksi matoksi kupruineen ja huoneen seinineen, ja katto on välillä pitävä, välillä vettä tihkuva.

Joissain kohdin vesi on noussut kävelytielle. Katselen edelleen huolestuneina Arabianrannan taloja, joissa yhdestä ymmärtääkseni asuu Laula. Entä jos merenpinta todella alkaa nousta? Kaikki toivovat, ettei niin kävisi. Jopa ne, jotka sanovat, että sitten jos niin käy, joutuvatko he kuuntelemaan, kuinka minä toistan kyllästymiseen saakka itse- tai ryhmätyytyväisesti, että mitäs me sanoimme. Ketkä me, ajattelen aina. Olenko sanonut jotain sellaista joskus? Ei, taatusti en olisi tyytyväinen. Jos Helsingistä tulee Venetsia, en tykkää.

Tai jos Helsingistä tulee osa Siperiaa myös ilmastoltaan.


Kaikki kukkii. Palstalla kukkii mirabilis, narsissitupakka, iltahelokki, kehäkukka ja krassi, salkoruusun nuput ovat jo suuret. Härkäpavun palot ovat kaksikymmentäsenttisiä. Kurpitsaa pukkaa. Ilta on pimeä, salaattia silppuaa kahdeksan kättä veitset heiluen. Nauris, jota mainostettiin meloninmakeaksi, maistuu kyllä ihan tavalliselta valkoiselta nauriilta. Niin kyllä kuvittelinkin, mutta oli pakko kokeilla.

Minihameita en jaksaisi enää kokeilla. Ne päällä ei näytä kuitenkaan samalta kuin mallinuket ellei ensin ole syömättä kuukausikaupalla tai laihduta niin kuin äiti aikoinaan, pelkällä ravattomalla piimällä ja suolakurkuilla, itseään sairaalakuntoon. Silloin ei puhuttu vielä anoreksiasta. Äiti ei pääse kävelemään hänkään, koska äidin jalassa on niin suuria haavoja, jotka eivät umpeudu, ja joista lääkärit eivät tiedä, mistä ne tulevat. Jalkoihin vain halkeaa limaisia rotkoja, joista ei löydy sientä eikä muutakaan oletettua aiheuttajaa.

Mutta kävellessäni en ajattele niin kovasti äidin jalkoja. Katselen taloja, ja sitten salaattia, ja sitten saunanhehkeitä ihmisiä. Kun tulen saunasta kookokselta tuoksuen, tuntuu hassulta vetää päälle nuotionhajuiset vaatteet kotimatkalle. Kotona nuuhkin ennen sänkyyn käymistä käsivarret: savustettua kookosta. Tunnen olleeni mukana, vaikka olinkin vain pienen osan, ja senkin Ainottaren selässä.

Kuvei kuvei

Olen täysin flickrin lumoissa. Miten kätevä tapa jakaa kokemuksia! Ei tukkeudu hermo eikä sähköposti.

Ja muidenkin kuvien. Kohta tuollaista maisemaa, sisällä eikä ulkona, ei enää ole. Paskat.

Rimpuilee jäljille

Tuleeko muillekin sellainen olo, että kun sanoo hei hei ja jää eteiseen ja kuulee ulko-oven kolahtavan kiinni viiveen jälkeen, maailma jos ei nyt aivan sorru niin ainakin jollain tavalla rapautuu niin nopeasti, että tuhot voi huomata harjaantumatonkin korva?

Tämä on niitä aamuja. Kissa ja Nasu lähtevät kävelemään Seaidille ja ehdin olohuoneen ikkunaan vasta kun he ovat jo ylittäneet tien ja tepsuttavat aamunkankeina dösikselle. Illan silmittömät pelot ovat hävinneet ja painajaisten jäljiltä olen ainoastaan jäykkäniskainen ja pidättyväinen. Tarkastelen heidän liikkeitään ikään kuin he olisivat jokin ruumiinosa, jota joku kiskoo pihdeillä irti. Olen iloinen heidän puolestaan mutta piintyneen huolissani siitä, miten nyt käy.

Illalla pelko on sokea heti valojen sammuttua. Kiroan maailmaa ja edelleen jatkuvaa pimeän pelkoani. En pelkää pimeää ulkona, mutta makuuhuoneissa se on kirous, vaikka silmät siitä pitävätkin valoa enemmän. Kissa koettaa silittää olkapäätä, mutta työnnän käden pois. Koetan käpertyä palloksi kuten siilit, mutta teepä se ilman piikkejä. Klonk, sulkeutuvat ovet. Ja sitten ne häälyvät pitkänä käytävänä, jokainen nimettömänä, mutta tässä valveilla tiedän, kuka meni mistäkin ovesta, unissa en.

Jokainen kerta, kun Kissa lähtee viikonlopuksikin pois, tai vaikka vain kokoukseen, epäilen, ettei hän palaa. Tuossa epäilyssä ei ole mitään rationaalista tai todennäköistä mutta se nousee sitkeästi mieleen, vaikka tietysti Kissan lähtiessä sulkapallolle ja lounaalle en sanokaan mitään epäilyistäni, toivotanpa vain hyvää peliä. Toivoisin olevani niin pieni, vaikka pölypunkin kokoinen, että voisin huomaamatta soluttautua hänen hiuksiinsa ja matkata mukana, takertuen kiinni vahvaan kehoon, vaikka huomaamattakin. Ja parempi vain, että huomaamatta. Silloin olisi vaikeammin karistettavissa, jos Kissa kyllästyisi.

Nyt kun ne kulkevat dösikselle, olen kaksinverroin huolta täynnä. Nasukin! Odotan, että jostain tulee auto ja liiskaa ne alleen, mutta ei. Ne istuvat siellä ja odottavat. Käännyn ikkunasta, kastelen annatton ja istun alas, avaan tietokoneen. Niin monia ovia. Ja toivomuksia.

"Kulta pieni, ihan hetki vaan. Äiti käy kaupassa. Ota kirja ja kaakaota, tuosta. Älä avaa ovea kellekään." Ja se pelottavampi, jossa ne lähtevät synnytyslaitokselle, ja minä, yhdeksän, koetan takertua äidin jalkaan, äiti kuolee kohta varmasti, koska se menee sairaalaan, kunnes äiti suuttuu ja sanoo, että nyt pitää olla iso tyttö, melkein aikuinen, äidin pitää hoitaa vauva maailmaan, ja ne menevät, autonovesta tällä kertaa, ja mummon ystävätär, ainut joka saadaan kotoaan kiinni tuona hellepäivänä, pistää minulle viltin pihalle aurinkoon ja kun olen tarpeeksi kauan istunut siinä viltillä, oksennan tyhjän mahan nesteet ulos ja sitten makaan enää kyljelläni ja oksennan lisää ja luulen kuolevani, eikä Tyyne huomaa, sillä hän on sisällä tekemässä ristisanaa eikä tule ajatelleeksi, ettei tuollaisella helteellä paljaspäistä lasta, joka ei hermostukseltaan ole voinut syödä tai juoda, saisi jättää aurinkoon ilman mehukannua. Nostan viltin oksennuksen päälle, ettei kukaan loukkaantuisi nurmikon turmelemisesta. En muista, että kokemus päättyisi mitenkään, mutta sen on täytynyt päättyä, koska olen kolmekymmentä ja istun kirjoittamassa sen sijaan että edelleen makaisin viltillä oksennuskouristellen ja peläten, että äiti kokee lapsivuodekuoleman.

Luulin pitkään selvinneeni kaikesta tästä, ajelehdin näennäisen tyynenä ja tunteettomana ja jos silloin tällöin ihastuinkin johonkuhun, aika nopeasti nauroinkin jo moiselle huimapäisyydelle. Asuin yksin, söin yksin, luin tenttiin yksin. Minulla ei ollut puhelinta puoleentoista vuoteen eli äiti ei voinut edes soittaa ja kutkutella ikävän kieliä. Kävin syömässä jääkaapin tyhjäksi parin kuukauden välein ja totesin, ettei minulla mikään hätä ole, älkää viitsikö hössöttää. Ja jos oli suhde, lähdin itse kotiin kesken illan siinä vaiheessa, kun olin juonut sen verran, että epäilin onnistuvani kuitenkin loukkaamaan tai loukkaantumaan, kävelin Rautatieaseman taksijonoon ja kyselin jonottajilta, olivatko menossa Kallion suuntaan ja pummasin kyydin muutamalla markalla. Eräänkin yön Kissa ja exäni nukkuivat vierekkäin Kissan sängyssä, kun olin kadonnut kesken illan makaamaan omaan eteiseeni oksennuslätäkössä. Koko ajan yritin pakoon, mutta mitä, en tiedä. Luultavasti tunnetta, että minut kadotetaan ja jään yksin risteykseen miettimään, minne toiset menivät.

Kun rakastuin Kissaan - eikö teistäkin imperfekti ole kamala juttu, korjataan se, kirjoitustahan voi muuntaa toisin kuin mennyttä elämää - kun rakastun Kissaan, hän on lähdössä parin päivän päästä Madridiin vuodeksi. Hän tulee ennen lähtöään Kallioon aamuyöstä. Stereoissa soi jokin Pachelbelin kuoroteos repeatilla, myös silloin, kun laahustamme eteiseen seitsemän aikaan aamulla ja Kissa sanoo, että joskus on vain mentävä. Ja nyökkäilen myötätuntoisesti, ja sitten ovi pamahtaa kiinni ja lopulta ulko-ovikin ja kuukaudet, ne kaikki, koko lukuvuosi, kaatuvat päälleni sellaisella voimalla, jota en tulevaisuudella tiennyt olevankaan, ja parun onnettomana kävellessäni ympäri ja sammutellessani kynttilöitä, ja kadun toisen puolen karvainen äijä on taas alasti ikkunassa ja puhuu puhelimeen ja vilkuttelee mutten jaksa pistää kaihdinta alas, koska inhoan suljettuja kaihtimia vielä enemmän kuin äijää, enkä muutenkaan jaksa, kun itkettää niin että melkein pitäisi hankkia laivapumppu lattialle.

Kun Kissa tulee lomilleen Suomeen - useammille kuin oli tarkoitus - ja lähtee taas takaisin Espanjaa kohti suunnaten laivajunalla Turkuun, juoksen junanviertä Pasilassa ja hajoan kappaleiksi junan kadotessa näkökentästä. Koetan uskotella itselleni, että sekin, mitä ei näe, kuule, maista tai kosketa juuri sillä hetkellä, on yhä olemassa. Ja eikö muka paidanrintamukseni edelleen haise Kissalta? Jo Kissan tullessa takaisin pelkään lähtöpäivää viikon tai kahden kuluttua. Näen hänestä pelkän selän ja itsestäni pelkän pelon, joka ei oikein sovi siihen, mitä pitäisi tuntea rakastetun palatessa ulkomailta. Pelon, joka nousee ja laskee ja on polyfoninen sen hiivatun Pachelbelin tavoin. Miksi helvetissä soitan jotain Pachelbeliä jonka olen saanut isältä tämän ostettua vahingossa sitä kaksi samaa levyä Anttilan alesta? Nyt pidetään hauskaa, sanoo Kissa. Siitäkin on kauan. Kahdeksan ja puoli vuotta.

Liian pitkästi, taas kerran. Piti vain sanomani, että en pidä lähtemisistä, joissa jään katselemaan ikkunasta. Näen pelkkiä selkiä. Ruoan maku ällöttää, en osaa syödä. Stressi on siihen liian kova. Näennäisesti toimin järkevän ihmisen tavoin. Sinäkin Madridin vuonna teen enemmän opintoviikkoja kuin koskaan. Yhden kevään aikana kolmekymmentäkuusi. En tee muuta kuin opintoviikkoja ja kirjeitä, kirje päivässä. Se ei eroa niin paljon siitä, mitä bloggaaminen on. Kurottautumista ovien taakse. Kurkistamista toisenlaisiin sisustuksiin. Kyllä kyllä, kuvittelen tekeväni kirjoittaen niin paremmin ja helpommin kuin lukien. Enkä ole yksin. Constance Classenin mukaan antiikissa yleisesti ajateltiin, että puhe on yksi aisteista. Myös Wallace Stevens sanoo siihen tapaan: "Sanat lisäävät aisteja. Sanat, joilla kiille sokaisee, häilyvän ruohon sanat, outo peitteisyys kuolleissa puissa, ovat laajentunut silmä, voimakkaampi." Ja elämän kertomisen vaikutuksia tutkinut psykologi Pennebaker: Se joka keskustelussa puhuu eniten, kokee oppineensa keskustelusta eniten uutta.

On niin helppo jäädä joukosta, liukua huomaamatta erilleen ja vaieta. Lukiossa en päässyt yksiin luokkabileisiin harrastusteni takia, eikä minua sen jälkeen enää kutsuttukaan seuraaviin, joihin toki olisin päässyt ja mielelläni mennyt. Eikä ole vain yksi kurssi, jolta ensin jään jostain oikeasta syystä pois yhden kerran, ja sitten jään menemättä ollenkaan. Tauon jälkeen on vaikeaa palata. Niinpä katsellessani Kissan ja Nasun selkiä mietin, olenko illalla laisinkaan kotona, uskallanko mennä pyörällä Sörnäisiin ja liittyä kävelijöihin viiden maissa, vai tapahtuuko kenties jonkinlainen liudentuminen, jonka seurauksena yksinkertaisesti olen kadonnut.

Ei siinä mitään järkeä olekaan. Kuvittelen, etteivät ne enää tervehdi, koska en ole ollut koko ajan mukana. Samalla tavalla kun kuvittelen, että ehken osaa enää hengittää, jos lakkaan tekemästä ruokaa ties mille kokoonpanoille. Että yksinkertaisesti lakkaan, katoan, eikä kukaan tiedä, minne tai miten. Sitten huomaan kuinka kuiva annatton on olla. Kävelen keittiöön, lasken kannuun vettä ja tajuan kääntäneeni selkäni Talinhuipulle kyytiä odottaville Kissalle ja Nasulle. En kuitenkaan päästä ajatusta karkuun vaan pitelen sitä hännästä tänne kirjoittamisen loppuun saakka, vaikka vähän kylmääkin.

No niin, nyt saat mennä. Minulla ei ole sinusta enää mitään sanottavaa. Käännä selkäsi ja mene. Sinua en kyllä jää kaipaamaan.

Yksipuolisuudesta ja ruokakokemuksista

Uudelleen alkanut pyöräileminen on yllättävän vaikeaa nyt kun oikea jalka on turvonnut jäniksenkäpälä. Kun on tottunut hoitamaan kaiken hienosäädön oikealla jalallaan, joka sitten kieltäytyykin muista kuin karkeista liikahduksista, pyöräilyn kaltainen toiminta on vaikeaa. Kun pyörän saa kulkuun, kaikki sujuu, mutta aloittaminen on jokseenkin vaivalloista. Syöksähdän nurmikolle ja parvekkeilla istuvat mummot tuijottavat raivokkaasti. Talon järjestyssäännöissä mainitaan, että nurmikoilla ja pihoilla yleensäkin oleskelu on sallittu lähinnä alle teini-ikäisille. En mahdu määritelmään, saati vielä filitsuni kanssa.

Toki tilanne on tuttu jo keväältä. Silloin muodostin melko nopeasti vasteen kivulle ja muutin kävelemistäni niin, ettei sattunut. Tämä kesä on ollut kesä, jolloin opetellaan olemaan ontumatta ja kävelemään taas tasapuolisesti.

Vaikka yhä enemmän epäilen, etten ole koskaan ollut erityisen tasapuolinen fyysisyydessäni. Kuten sanottua, oikealla jalalla kaikki on helpompaa. Ponnistaminen, stepin nopeat koordinaatiota vaativat kepeät iskut sekunnin murto-osan täsmällisellä ajoituksella, uuden oppiminen, kaiken aloittaminen. Jopa koirakoulussa, jossa opetettiin koiralle, kuinka se lähtee seuraamaan, jos pysähdyksestä lähdetään liikkeelle oikealla jalalla ja odottamaan, jos lähdetään vasemmalla, mokailimme Nasun kanssa koko ajan, koska minähän lähdin aina oikealla ellen aivan erityisesti keskittynyt jalkoihin. Eikä koirakoulussa voi keskittyä jalkoihin, ainakaan jos mukana on eläin, joka pelkää jokseenkin kuollakseen niitä kolmeakymmentä muuta koiraa. Stepissäkin usein astun vaikka oikealta jalalta oikealle jalalle, ihan sitä miettimättä, jottei vasenta hirviötä tarvitsisi ajatella laisinkaan.

Nyt tilanne on mutkikas. Oikea jalkaterä on ollut maaliskuun alusta vähän reppana. Kaikessa liikkumisessa vasemmasta jalasta onkin tullut moottori. Ikävä kyllä, moottorin hienosäädön kanssa on niin ja näin eikä toinen jalka oikein pysty säätämään raahautuessaan puolikuolleena lihana sokeaa vasenta peesaamassa. Huomaan päätyväni omalaatuisiin asentoihin ja liikeratoihin.

Toisaalta, tässähän se koordinaatio ja kehonkuva kehittyy. Tehdään näkymättömästä kyvyttömyydestä ensin näkyvä kyvyttömyys ja sitten ehkä kyky. Silti rassaa vähän se, että oikean jalan kuminauhajumppaputkeni keskeytyy. Vaikka jalalle voi varoen astua, se hemmetin kuminauha kulkee jumpa-asennoissa tietenkin juuri kahtia mennyttä niveltä painaen ja pusertaa silmät kiinni ja hien otsalle. Lupaan itselleni viikon tauon kuminauhajumpasta, ja lisään siskolta ja sen jälkeen vanhemmilta perityllä Total Gymilla vatkaamista. Sisko sai laitteen cheerleader-aikoinaan. Ehkä minustakin tulee vielä cheerleader.

Jos ei muuta, niin maailmankuvaltani.


On helppoa suhtautua positiivisesti yksipuolisuuden torpedointiin. Tällaisten harjoitteidenhan on todettu ehkäisevän dementiaa tehokkaasti. Sitä paitsi, lapsena piirsin, ja kun aloin kirjoittaa, kirjoitin vasemmalla kädellä peilikirjoitusta kunnes hyvää tarkoittava mummu kielsi moisen paholaismaisen touhun ja pakotti käyttämään oikeaa kättä. Sitä käytän edelleen, myös piirtämiseen. Joskus olen kokeillut vasenta, mutta se on harjoittamaton maalaisserkku. Hävetköön kyynärvarressaan. Mutta ehkä käsialani epäselvyys ja täydellinen jäsentymättömyys on seurausta väärästä kädestä? Toivoisin, että käsiala olisi selkeä tai edes vakiintunut, mutta kun ei ole. Joka ikinen kerta alkaessa kirjoittaa pitää ensin miettiä, millä käsialalla tämä teksti pitäisi kirjoittaa.

Tietokoneella kirjoittamisesta en silti pidä. Siinä käsiala katoaa kokonaan. Teksti voisi olla kenen tahansa tekemää. En osaa vielä pitää sitä hyveenä, mutta ehkä opin.

Joskus tulee mieleen, ovatko tällaiset kääntämisharjoitukset ehkä jollain tavalla kopioituneet mielen ja symbolienkin tasolle. Esimerkiksi suurta itsekkyyskeskustelua seuratessani en osaa olla hämmästymättä sitä, kuinka joku voi olettaa jonkun teon tai valinnan olevan täysin itsekäs tai täysin altruistinen. Onneksi elämä ei ole niin yksinkertaista. Ja lukee kirjoitusta, miksi joku tekee jotain, ikään kuin siinä olisi voitu ilmoittaa kaikki syyt tekemiselle. Älkää erehtykö koskaan lukemaan Veloenaa niin. Sillä minä en ole läpinäkyvä itsellenikään, vaikka tiedän itsestäni tusinoittain asioita, joita ette arvaisi, vaikka päällänne seisoisitte.

Kuten sen, että minusta jonkin käytännön perusteleminen sillä, että se on vanha tapa, ei ole kovin tyylikäs keino. Vanhoja tapoja on moneen lähtöön. Tämä pätee tietysti myös omiin vanhoihin tapoihin, joista osa muistuttaa kovasti teetahroja hampaissa: toivoisi, että olisi jokin kätevä instrumentti ja sitä hoiteleva ammattihenkilö, jolta voisi tilata ajan ja käydä raapututtamassa pois dispositiot satunnaiseen soijajäätelön yliannosteluun omalle lautaselle, nopeaan kiihtymiseen, laskujen maksamisen unohtamiseen, sateenvarjojen hukkaamiseen ja niin edelleen.

Eekku pyysi jo kauan sitten ruokakokemuksia, jotka ovat jääneet mieleen. Olen ongelma, tai ainakin tunnen itseni sellaiseksi. Laitan yleensä ruokaa ilman reseptejä, näppituntumalla, ruoillani ei ole nimiä ja parhaat maut ovat tietenkin itse tehtyjä. Eihän kukaan muu tiedä niin hyvin tuota utooppista makua, jota jahtaan. Mutta listattakoon jotain eniveis.

Liha: Kun söin vielä lihaa, pidin kaikkein eniten sisäelimistä. Erityisesti trippa alla romana eli mahalaukku roomalaisittain on liharuoka, jota saatan toisinaan kaivatakin. Suomestahan mahalaukkuruokia ei saa. Pihveistä en ole erityisemmin välittänyt, paras syömäni pihvi on ollut hevosenlihaa ja melkein raaka.

Kala ja äyriäiset: En pidä kalasta ylipäänsä, mutta kun vielä söin sitä, eestiläinen savuhauki oli paras. Mustekalaruokia rakastin, kunnes luin mustekalojen älykkyydestä. Äyriäiset olivat minunkin kohdallani viimeinen eläin, jota söin empatiapuruitta. Kehitin aika joukon sinisimpukkasysteemeitä ennen kuin tajusin, että moraaliani vastaan toimiminen on älyllisesti liian rasittavaa jatkuakseen pidempään. Ei ole hyvä vihata itseään ja pitää itseään tahdoltaan niin heikkona.

Itse asia:
Yksi rakkaimmista ruokamuistoistani on se, kun syömme äidin tekemää borschkeittoa Annalassa puistonpenkillä käännettyämme juuri isän, äidin ja Kissan kanssa maan ylösalaisin kevään kunniaksi. Linnut kirkuvat, keitto on lämmintä, taivaan laakeudessa seilaa pilviä, ja äkkiä alkaa sataa. Jatkamme syömistä sateenvarjon ja tammen alla. Keittoon läiskii vettä. Ja se, kun syömme Antaverkan leirikeskuksessa Dodon organisaation koulutuspäivillä hlelem-keittoa. (Hlelemin ohje löytyy Kitty Morsen kirjasta The Vegetarian Table: North Africa. Kirja on muutenkin aivan jumalainen!) Tunnelma on innostunut ja chili saa silmät ja nenät vuotamaan. Tai se kerta, kun olemme retkellä Ilveksen kanssa Suomenlinnassa, mukanamme supersuuri kulhollinen runsaalla sitruunalla, ruusuvedellä, kapriksilla ja pinaatilla ryyditettyä couscoussalaattia. Meressä pulaamisen jälkeen, kalliolla bikineissä istuskellen ja Helsinki silmien eteen levittyen ruoka on parhaimmillaan. Tai ne lukemattomat kerrat El Karimissa, tämän vegaanisen moussakan kimpussa, vaaleanpunaisten seinien sisällä, vaihtelevalla kaveriporukalla. El Karim on niin lähellä kuvitelmaani taivaasta kuin olla saattaa, etenkin musiikin vatkatessa itämaiseen poljentoon. Myös New Yorkissa löysimme paikallisen El Karimin: rähjäisen Cafe Rakka -nimisen egyptiläismestan St. Marks Placella, joka romutti suunnitelmamme syödä joka ilta eri paikassa. Paikassa ei ollut muuta vessaakaan kuin henkilökunnan puolella ollut rähjäinen koppi. Silti palasimme ilta toisensa jälkeen ja naureskelimme Kissan kanssa sitä, että tuskin muut YK:ssa päivänsä viettäneet voisivat kuvitella illastavansa siellä romanttisesti kahden. (Minähän en toki ollut YK:ssa päiviä, vaan retkuilin museoissa ja luontaistuotekaupoissa ja kirjakaupoissa ja hyväntekeväisyyskirppareilla ja koetin soitella Barbara Sandrisserille.) Kävelin egyptiläiseemme päivälläkin iloissani hostellilta suuntaansa puolen tunnin matkan ihan vain saadakseni linnunpesäleivoksen. Mainittakoon myös, että pidän myös eteläitalialaisesta ruoasta. Vaikka varmasti olen sen jo maininnutkin. Ja grillaamisesta nuotiolla, en grillissä. Grillattu, tuliseksi chilipikkelsissä marinoitu tofu on taivaallista, kun savun haju tunkeutuu sen sisään. Ja itsetehdyt makirullat, erityisesti jos sisällä on itsekasvatettua Uchiki Kuri -kurpitsaa. Ja salaatti, aina kesäisin, kun sitä voi hakea tuoreena pellolta.

Koska ainut paikka, jossa olen käynyt Euroopan ulkopuolella, on New York, pohjoisafrikkalaisten, lähi-idän, intialaisten ja thairuokien harrasteeni on täysin netin ja kirjojen varassa.

Mikäpä sopisi sen paremmin. Kuvitelmaa kuvitelman päällä. Enkä osaa kaivata enempää. Ei osannut Immanuel Kantkaan, joka esitelmöi Königsbergin jossain herraseurassa Lontoon silloista käymättä koskaan kyseisessä kaupungissa. Muuten toki vertaamatta itseäni Kantiin kävelemisfiksaatiota lukuunottamatta. Minä en pidä kategorioista enkä käytä peruukkia.

Iltaäreä

Olen jo aiemminkin kertonut, etten ole iltaisin erityisen hilpeää seuraa, koska uni äkämystyttää ja surisee päättelyn äänten tiellä. Tämä ei ole poikkeus. Olen onnistunut vaappumaan ilman sauvoja riittävästi havaitakseni parvekekukkien nestejännityksen vähäisyyden ja sen seurauksena madan puolitahtia keittiön ja parvekkeen väliä välin täydet, välin tyhjät kannut käsissäni. Kissa lukee läppäriltä sähköposteja.

Alkaa dokkari ja Kissa sujahtaa viereeni lämpöpatteriksi. "Tuleepa ikkunasta jo viileä tuuli", hän sanoo, ja minä vastaan jotain syksystä. "Älä viitsi, Orava", hän miltei huutaa. Mutta elokuu alkaa olla jo syksyä ja joka tapauksessa öiden valo on enää kuvitelma ja linnut hiljaisempia. Paitsi varpuset, siksi ne ovat tuhannen lokin arvoisia - ne eivät välitä ajankohdista*. "Elokuu on yleensä kyllä aika lämmin", koettaa Kissa vielä. Se on tietysti totta. On kesiä, jolloin olemme gradukiireiltämme kerenneet uimaan vasta elokuussa. Tai työkiireiltä, tai remonttikiireiltä. Älköön tällaisia jumalrangaistuksia enää osuko kohdallemme, ainakaan nytheti.

Makaamme sopuisasti ihmispallona ja tuijotamme suut jauhaen salaattia ja marinoituja valkopapuja. Dokkarin loppupuolella yksi derkkulalaisista tädeistä nauraa hämillään ikenet esillä, kun häneltä kysytään, miten siinä niin kävi, että hänen miehensä kaivettua tunnelia, jotta hän sieltä pääsisi pois, hän sitten tuloillan juhlissa rakastuikin miehen kaveriin. "En minä vaan tiedä", sanoo täti. Se on rehellistä, sillä juuri noin se käy. Puristan Kissan käsivartta, mutta tuo ei huomaa mitään.

Mietin, pitäisikö minun sanoa ääneen, etten tiedä, miksi tätä rakastan. Mutta ei, hyviä syitä on valtavasti. Ne vain ovat jälkiviisautta.

Sitten Kissa ponkaisee sängystä ja menee takaisin sähköpostin pariin. Mietin, murjaistako lentävä lause siitä, kuinka sähköpostejaan useita tunteja päivässä tonkivat ihmiset ovat kaikkea muuta kuin kunnon ihmisiä (olen edelleen äkäinen blogien mollaamisesta), mutta onnistun pitämään turpani kiinni ja keskittymään Wall Street -dokkariin. Yksi pörssivälittäjistä kuvailee ammattinsa erityispiirteeksi sitä, että päätökset joutuu tekemään silloin kun tilanne ei ole vielä täysin selkeä vaan vasta selkiytymisen aavistus on ilmassa: on ennakoitava. Tuijotan ruutua typertyneenä ja tunnen kiusausta sulkea moisen latteuksien median. Sitten vielä kehdataan väittää, että juuri tämän takia pörssi muistuttaa sotaa. Miksei yhtä hyvin elämää tai rakkautta? Eivätkö ihmiset muutenkin valikoi huolellisesti asujaan ja valmistaudu päivään jos minkäkinlaisin aamurituaalein?

En muista tuntevani ketään, joka tietäisi etukäteen, miten jokin tietty ele tai sananparsi otetaan vastaan tilanteessa, jossa on nämä ja nämä ihmiset tuntemattomine odotuksineen.

Kun Kissa lopulta tulee nukkumaan, uskallan pitkästä aikaa mönkiä aivan tähän kiinni. Jalka ei voi silloin levätä tyynyvuorella. (Jostain syystä tulee mieleen Tohtori Sykerö ja Untamon (= Woogie) Laventelilulla. Piirretyistä Tohtori Sykerö on se, joka rulettaa. Kun taannoin se tuli sunnuntaiaamuisin lieko kahdeksalta, heräsimme tunnollisesti katsomaan Sykerömme.) Mutta toisaalta, jalka voi levätä Kissavuorella. Kun Kissa alkaa kuorsata pian, tökkään hänet hereille. Haluan nyhjätä ja jutella, en nukkua. Nukkuessahan ei edes muista, missä on. Vaikka se on kyllä pötyväite. Totta kai muistaa. Uneen tulee paino polvitaipeesta, ja tuoksut, ja vain todella väsyneenä ei tiedä, missä herää.

Sellaista väsymystä en enää tahdo. Pelottavin kokemus elämässäni: jet lag. Olemme tulleet New Yorkista ja aika on sekaisin. Painumme nukkumaan ja heräämme ilmeisesti johonkin ääneen yhtäaikaa, pystymättä jälkeenpäin konstruoimaan mihin. Harmaus, mutta sekin ilman nimeä. Jotain liikkuu jossain, on jotain. Ja hirvittävä pelko ja halu kirkua ääneen, joka tuntuu venyvän vuosituhansiksi, vaikka kestänee sekunnin murto-osan. Ja sitten vähitellen tipahtelee tajuntaan asioita: tämä on keho, tuo on Kissan keho, tämä on huone, tämä tila, siksi täältä ei näy taivas ylhäällä, siellä on yläkerran kaksio, tuo on ikkuna, tuo koira, nämä kaikki ovat yhtä mutta luojankiitos eriteltävissä... tuttuus palaa, uskaltaa taas hengittää. Ja epävarma: "Kissa, Kissa..." ja vastaus: "Mua pelottaa." Hänkään ei hetkeen tiennyt kuka tai missä tai miten on, oli hetken ilman maailmanhypoteesia. Jälkeenpäin puhumme kokemuksesta jonkun verran ja toteamme, ettei ole ihme, että koemme sen samaan aikaan: onhan meissä sama jet lag. Mutta että kuitenkin, kun normaalisti toinen on aamu- ja toinen iltaihminen.

Kun Kissa saapuu toiselta puolen maapalloa huippukokousmatkoiltaan niinikään aikahulluudessa koetan sulautua seiniin ja sängynpeittoihin onnellisuudesta levottomana. Olla silittävä käsi herätessä, niin ettei maailmanhypoteesia tarvitse etsiä aivan yksin. Nyt kun jalka vielä vähäsen tuntuu, joskin yllättävän vähän, sehän on vain varvas, huomaan kaipaavani oikein erityisesti turvaa ja läheisyyttä ja toivovani, ettei Kissa enää ikinä katoaisi pelastamaan positiivisia ilmiöitä kokouksiin, jotka rasittavat häntäkin kovasti, koska enintään läpi menee jokin melko laimea sivulause, ja sen hintana Nasu ei uskalla nukkua öisin kahteen viikkoon ja takaisin tuleva on täysin sekaisin ajasta, ja Mobutu on taas sitä mieltä, että mokoma reissaaja ei kyllä saa valloittaa takaisin sitä sängyn puolta, jonka hän on sillä aikaa ominut. Ja - minua vierastuttaa, enkä lentokentälle mennessäni ja kuusisataaviidellätoista kotiin ajaessamme oikein tiedä, miten Kissan kanssa tullaan toimeen. Kaksi viikkoa silittämättä on möhkälemäinen ikuisuus eikä sen takaa enää muista, miten sanat ja kädet ja jalat tulee asetella.

Diplomaattisuus on kauheaa. Siksi hereille tökitylle Kissalle on ihan pakko sanoa, että kuulin kyllä kun tämä sanoi mennessään voi jeesus sun kanssas. "Enkä sanonut", se nurisee takaisin. (Ja sen piti olla iltaihminen, ei minun hereilletökkijän.) "Sanoitpas, mä kuulin ihan selvästi." Huokaa. "No ehkä joo sitten. Mutta ehkä mä sanoin sen koiralle tai jollekulle toiselle." Hihityttää. Ei tahdo tunnustaa. "Tai sitten sä vekslasit jotain." Tähän tyydytään. "Joo varmasti mä vekslasin jotain." Muistaakseni minulla kyllä oli nälkä ja jano, mutta ehkä sekin on vekslaamisen yksi laji.

Vasta sen jälkeen iltaäreys kaikkoaa ja on mahdollista nukahtaa ja herätä siihen, että Kissa seisoo ovella reppu selässä ja sanoo tulevansa takaisin jossain vaiheessa, mutta että nuku nyt Orava, varmasti kipu väsyttää. Mikä kipu, ajattelen ensin, kunnes lasken jalan lattialle. Se, tämä tässä. Partikulaarinen kipu, ajallisesti ohimenevä aistimus ja tunne, josta olen kiitollinen. Olen elossa. Hermostoni toimii.

*********************''
*Wallace Stevens, "Kesäpäivän muunnelmia", osa VII, suom. Jukka Kemppinen - "Yksi varpunen tuhannen lokin veroinen, milloin se laulaa. Lokki istuu savuhormin päässä ja pilkkaa helmikanaa, uhittelee varikselle, virittää värit. Varpunen yksin vastaa tarkoituksetta."

Tyhjän pantti

Niin kauan kuin makaan sängyssä ja luen kirjaa, jonka olen halunnut lukea jo pitkään, tunnen olevani täynnä tyhjää, johon suodattuu hitaasti ja epävarmasti murusia toisista maailmankaikkeuksista, jos ei muuta, niin vieräähtääkseen unohduksiin säällisen ajan kuluttua, painumatta pitkäkestoiseen muistiin työmuistin sotkuiselta tasolta.

Tahtoisin mennä Jazz-Espalle kuutelemaan Mika Pohjolaa ja Moomin Voicesia, mutta aamuinen vierailu Työkkärissä on vienyt innon antautua sporan vietäväksi kaupungille, missä ihmisten jalat käyvät vikkelään ja reitit usein toistensa ylitse polveillen.

Tahtoisin yhtä, ja toista, ja kenties kolmattakin. Kuuntelen työkkärisedän selostusta Tervetuloa työttömäksi -tilaisuudessa. (Ei, virallisesti sen nimi on alkuinfotilaisuus, mutta tämä ei ole virallinen blogi missään suhteissa.) Hämmästelen sedän kokopäivätyö-korostusta. Minulle riittäisi osapäiväkin. Tai siis, olisi ihanteellinen: älyllinen osapäivätyö. En ole varma, kuinka älyllisiin suorituksiin pystyn, mutta maksimissaan neljä tuntia päivässä jaksan ajatella vakaviakin asioita. Pidempään en. Kokopäivätyöntekijänä luultavasti ajattelisin neljä tuntia, bloggaisin tunnin, lounastaisin puolitoista (jos ei olisi kellokorttia) ja jäljelläolevat puolitoista koettaisin opetella torkkumaan istuma-asennossa kädet näppiksellä vilistellen.

Ja sitten illalla menisin puistoon ihmettelemään, miten sinistä öisin on.

Siinä eturivissä istuessa, kyynärsauvat maassa lojuen, herään äkkiä huomaamaan, että olen kolmekymmentä, en enää yksitoista. Parhaina päivinä tällaistakin tapahtuu. Useimpina ei laisinkaan. Siksi on oltava rutiineita, jotka ohjaavat käytöstä edes jonninverran ajattelevaiseen suuntaan. Olla kolmekymmentä... herranjumala, en voi enää lykätä unelmiani vedoten epämääräiseen keskenkasvuisuuden ajatukseeni. Runot on viimeisteltävä sassiin ja iskettävä postiin. Ei niitä kukaan julkaise, mutta silti. Voin laittaa ne sitten vaikka nettiin ja kieriskellä tuskasta, kun hävettää niin hirviästi. Runojen kirjoittaminen on vähän samanlainen juttu kuin kasvissyönti: turpiin kerjäämistä. Mutta so what.

Ja sitten, opiskella fysioterapeutiksi ja tuntea ammattiylpeyttä. Olen sellaisessa liikenneympyrässä, että päätä huimaa ja suuntavilkku on jumiutunut päälle. Vilkku, mitä ihmettä, käytänkö autometaforaa? Voi, mikä idiootti. Ajatukset kiipeilevät ikkunoiden karmeilla ja virnistelevät sedän paukkarishowlle. Ainoastaan yksi seikka kiinnostaa: työkokemuksen hankkiminen harjoittelulla, joka ei maksa työllistäjälle mitään, valtio maksaa. Nyt pitää vain keksiä, mikä olisi unelmatyökokemus ja marssia tarjolle pyrstösulkiaan viuhutellen. Kuten riikinkukot, minäkin uskon vakaasti, että ideaalit ja lyyrisyys maksavat itsensä takaisin todistaessaan, että tämä yksilö voi keskittyä muuhunkin kuin selviytymiseen ja selviytyä silti.

Tosin ehkä sauvat kotona... tänään jalka kestää jo pieniä varovaisia askelia. Huomiseksi olen suunnitellut pyöräretken. Pian joku hyökkää tänne ja sitoo minut pöydänjalkaan, etten loukkaa itseäni enempää. Ei hätää, lääkäri oli sitä mieltä, että itse tiedät varmasti parhaiten, mitä se kestää. Kerrankin varmaa tietoa kaiken luulemisen jälkeen!

Kyllä, kivusta on hankalaa erehtyä.

Tajuan myös, että asun miehen kanssa. Se vie valkopyykit koneeseen ja käynnistää koneen mukisematta, mutta kun huhuilen tahtovani lisää kakkua ja vielä kupillisen lemon rooibos -luomuteetä, kiitos, kuulen ihan selvästi sen mutisevan VOI JEESUS SUN KANSSAS. Vaikka olen pilkkonutkin pääruokaan kiinankaalit ja porkkanat ja huudellut neuvoja kärsivällisesti ihan perusasioista. Luulisi, että Kissa muistaisi kasvisten wokkausjärjestyksen keväältä, mutta ei. Mies, joka muistaa joka ikisen näkemänsä elokuvan juonen ja lukemansa argumenttiketjun. No ei ehkä ihan, mutta tuhatkertaisesti minuun verrattuna. Ilmeisesti meidän kosmoksissamme on relevanssieroja. En viitsi huutaa perään, että kuulo ei sijaitse siinä silppuuntuneessa nivelessä, tänks vaan. Vaali sopua, teroitan mieltäni.

Eihän Kissaa voi olla rakastamatta silloinkaan, kun sen hermo alkaa pettää huudahdusteni tihentyessä. Milloin kirja, milloin kakkua, milloin halkaistu greippi. Haluaisin keskustella jonkun muun kommenttipalstalla siitä aiheesta, miksi länsisuomalaiset eivät profiloi länsisuomalaisuuttaan blogeissaan samalla tavalla kuin itäsuomalaiset - on ikään kuin maamme läntinen osa olisi täysin mykkä. Mutta kukaan ei kirjoita aiheesta. Tai ehken vain jaksa niitä blogeja riittävän pitkään törmätäkseni näihin pohdintoihin. Suurin osa ystävistäni on vankasti itäisiä ihmisiä.

Luen Kissalle ääneen Janin blogista löytyneen narinan nimityksestä nettiblogi, mutta Kissa ei lämpene. Hänestä blogit ovat edelleen roskaa. Ekshibitionistien ja tirkistelijöiden maailma, kaiken maailman hullujen kenttä. "Järkevillä ihmisillä ei ole aikaa roikkua netissä", hän perustelee. Kuvitelkaa nyt. Ehkä hänellä on ihmisistä jo valmis käsitys, minulla ei. Tai ehkä hän on vain väsynyt avokkiinsa, joka karjuu sängyssä nälkäisenä lokkina heti työkkäristä kotouduttuaan ja ottaa läppärin sivuun työtehtävistä.

Olisinko sen hyödyllisempi kitkiessäni tai koiria taluttaessani? Tai jos pesisin ikkunat, tai harjaisin kissat? Viikkaisin sateenvarjon auki ja astuisin tuonne sateeseen ja ottaisin sporan Kappelille, jonka terassin suojista tirkistelisin harmaan verhon takana mökästäviä muumiääniä. Hyödyllinen, kirjoittaa setä Dewey, siteeraan ulkomuistista, on yksi käsitteistä, jotka ymmärretään kaikista eniten päin peetä. Ajatellaan hyödyllistä jotain yksittäistä käytännön tointa varten, työkalumaisesti. Ja toki purkinavaaja onkin hyödyllinen tomaattitölkin avaamiseksi, mutta esimerkiksi pyöränkumia paikatessa tai hampaita harjatessa siitä ei juuri ole mihinkään. Taide sen sijaan hyödyttää koko ihmiseliötä kokonaisuutena. Eikä taidekokemusta ole ilman kokijaa... kyllä, olisin hyödyllisempi taideyleisönä.

Ei ihmekään, että tunnen pientä moraalista närää istuessani sängyllä jalka koholla ja ahmiessani Mary Douglasia, yhtä pientä nimeä pitää lukea -listastani. Sillä mistä lukeminen on kotoisin verrattuna terassilla jääteen ryystämiseen, kun sataa ja sateen takana on jazzia? Jostain puritaanisesta Uuden-Englannin tai Vermontin pikkukylästä, varmaankin.

Jotain hyvääkin sieltä tulee. Tyhjyyden tunteessa on jotain kiehtovaa. Ehkä mielikuvituksen maadoittamattomuus? Tai se, kuinka aidat ovat ränsistyneet jo kauan sitten joen vietyä kaiken lietteen? Kun on hyödytön olo, on yllättävän helppoa nukahtaa, tunne, joka on minulle äärimmäisen vieras. Minuutit eivät pitkity, vaan lukemisesta väsyneiden silmien painuttua hetkeksikin kokeellisesti kiinni tajunta liukuu toisaalle ja puhkeaa tuntemattomiin kosketuksiin.

Isoäidin hiukset

Kuten sanottua, makaan sängyssä jalka koholla, jottei se turpoaisi palloksi. Bloggaaminenkin on hankalaa, koska silloin jalka on tuolilla istuessa alassuin tai enintään lonkan tasolla ja alkaa paisua ja tykyttää. Koska en osaa olla tyhjän panttina tai ainakaan haluaisi osata olla, niitän sisääni tuota islantilaista romaania, jonka eilen mainitsin.

Kirja kertoo isoäidin ja tyttärentyttären suhteesta ja tuo eläväisesti silmien väsyessä ja hiljaa maatessa mieleen oman isoäitini ja kesät maalla tämän kanssa. Sen, kuinka parhaina päivinä, kun isoäitiä muutakin kuin koski, ja hän jaksoi kitkemisen jälkeen istuutua peilipöydän ääreen, hänen pitkiä punaisia hiuksiaan sai kammata vaaleanpunaisella kammalla, jos malttoi olla repimättä. "Koskoo, koskoo!" hän valitti ja tempaisi kamman pois heti, jos vähän nipisti. Uskomatonta, että sama ihminen eli vuosikaudet sydänvaivojen, diabeteksen ja leikatun rinnan ja syöpälääkkeiden kanssa. Koskoo oli myös se repliikki, jolla käytiin makaamaan patjalle lattialla, kun oli veto loppu. Minun piti maata vieressä ja puristaa käteen elämää, mutta en oikein koskaan ymmärtänyt, miten se käytännössä tehtiin. Makasin ja puristin kättä, ja jossain vaiheessa isoäiti henkäisee: "Älä niin kovvoo, koskoo."

Ei ihmekään, ettei hoiva-ala ole koskaan juolahtanut kutsumuksena kehooni. Kun isoäidin jalat sitten amputoidaan yksi kerrallaan, hän makaa enää sairaalasängyssä kyljellään tuntemattomaksi laihtuneena, pisamatkin haalistuneena, tukka sängeksi kynittynä ja puristaa linnunkädellään rannetta ja sanoo: "Haluatko kammata hiukset?" Ravistan päättäväisesti päätäni. Siinä vaiheessa pitkät, punertavat hiukset ovat omani.

Jälkeenpäin äiti kitisee ja itkee. Kun mummo menee koomaan, isä ajaa uudelleen Varkauteen kiroillen säätä. Aina sinne ajaessa tulee helle. Sairaalassa, jonne äiti pesiytyy, haisevat kuuma, pissakatetrit ja sairaalaruoka. Maanittelemme isän kanssa äitiä syömään lounasta, mutta tämä ei tule, istuupa vain sairaalassa pitäen äitinsä kättä omassaan, paijaten kädenselkää ja lymfaten tämän kaulaa ja jalantynkiä. Niin kai lymfaterapeutit surevat.

Kaiken huipuksi äidillä on räikeä sifonkihuivi, jonka hän on ostanut Pietarista heidän käydessään siellä risteilyllä minulta salaa. Arvelivat ehkä, että tungen mukaan ja höpötän inkeriläisyydestä ja kyselen ei-toivottuja kysymyksiä siitä, tuntuvatko torimyyjien eleet äidistä kotoisilta. Sifonkihuivi on sen verran riemunkirjava, etten oikein ymmärrä, miksi äiti semmoisen on haalinut. Mutta ehkä hän on tullut hulluksi nyt kun kooma on tullut pitkäksi vieraaksi. Äiti on ostanut huivin isoäidille, joka ei tietysti koomaltaan tajua mitään. Äiti sivelee isoäidin kasvoilta hikeä huivilla. Me muut emme näe hikeä.

"Maria niin rakasti sileitä kankaita", toistelee äiti itsepäisesti kutsuen isoäitiä nimellä, jota tämä rakasti mutta jota kukaan ei hänestä käyttänyt. Tunteettomille savolaisille tämä oli aina Maikki ja äidille äiti ja minulle isoäiti. Isä ei koskaan oivaltanut, kuinka nimi Maikki oli vastenmielinen. Äidin siinä tuntikausia sivellessä ja paijatessa tajuan, meidän kävellessämme isän kanssa rantoja pitkin ja ollessamme enimmäkseen vain hiljaa, että tavallaan äidissä on samaa kuin isoäidissäkin. Hillitöntä hulluutta. Äiti ei riko lautasia vihoissaan eikä purskahtele itkuun tuon tuosta, eikä ainakaan hauku kadulla tuntemattomia, jos nämä katsovat nenäänsä pitkin, mutta hän ei suostu kuuntelemaan, että koomapotilas ei tajua mitään. "Sielu on vielä siinä huoneessa ja se tietää", äiti toistelee.

Illalla istun vaaleanpunaiseksi rapatun tiilitalon, vuodelta 1914, yleinen sauna, parvekkeella ja läiskin kuoliaaksi itikoita. Lopulta auto kaartaa pihaan ja isä taluttaa äidin sisään ikään kuin äiti se tässä olisikin sairas.


Samassa annan kaiken anteeksi. Sen, kuinka äiti ei suostu uskomaan, että beige ihovoidepurkin kyljessä sanotaan beez tai että boutique butik. Sanokoon ne beige ja boutikue jos haluaa. Parin viikon päästä on hautajaiset ja äiti raivostuu, kun kieltäydyn osallistumasta heidän kukkavihkoonsa. Kerään pientareilta omat kukkani, ne, joiden sielut olen tässä samassa talossa oppinut tuntemaan. Ajattelen äidin isoveljeä, joka syntyi kuolleena ja josta isoäiti sanoi, että ensimmäisen lapsen olikin olla sopimatonta olla poika, joten hyvä näin.

Kirkossa olen vihainen äidille tämän itkiessä, olen vasta kaksikymmentä enkä tajua, miksi tämän pitää tehdä sellainen numero tunteistaan. Ikään kuin isoäiti ei olisi sanonut joka ikinen päivä toivovansa, että yöllä Jumala ottaisi häneltä kaiken kivun ja kärsimyksen pois ja että hän pääsisi taivaaseen oman isänsä ja äitinsä luokse ja näkisi ehkä myös R:n, joka oli ainoa mies, jota hän oli elämässään rakastanut, eestiläinen R, jonka hän tunsi ennen sotaa ja joka soitti haitaria niin että polvet vetelöityivät. En ihmettele, että täti suuttui isoäidin päiväkirjoista niin kovasti tämän kuoltua ja tädin omittua ne. Ei vain se, että on avioerolapsi, vaan vielä tietää, ettei oma äiti ole koskaan rakastanut isää olosuhteiden pakossa.

Ne ovat vain sanoja. Itse en olisi sanonut niin. Isoäiti sanoo ukille joka ilta baibai, he hymyilevät. Sitten hän menee alakertaan omaan huoneeseensa, jota kutsuu neitsytkammariksi. Kammarissa luetaan rukous, jossa muistetaan pyytää Taivaan Isältä ukille elinvuosia. Mutta ukin pornopelikorteista lipaston laatikossa hän ei pidä, vaan huutaa, että pitääkö tuota saastaa jättää lapsen löydettäväksi noin esille. Joskus isoäidin lipastosta, siitä valkeasta, jonka hän itse teki eräänä kesänä jouten ollessaan tyttöjen jo muutettua pois kotoa, ja joka nyt on meidän sänkymme vieressä makuuhuoneessamme, löytyy kirjeitä, joiden kirjaimet ovat vieraita. Isoäidin lipastossa on vain kaikkea kaunista ja tuoksuvaa. Kielosaippua, ruususaippua ja jasmiinisaippua, noin alkajaisiksi, itse virkattuja pitsejä. Jos on oikein kiltti, saippua otetaan pahvikotelosta esiin ja sitä saa haistella.

En itke hautajaisissa. Illalla kampaan pitkiä hiuksiani sen peilipöydän ääressä. Hiukset ovat olleet hautajaisissa nutturalla, ja siksi hiuslakasta kökkyräiset. Hautajaisissa jostain syystä hiukset eivät saa liehua eläväisen näköisesti, vaikka kuollutta ainetta ovatkin. En vielä tiedä, että se on viimeinen kerta peilipöydän ääressä. Viikon sisään ukki raijaa veljensä peräkärryllä kaatopaikalle kaikki kalusteet yläkerrasta. Vain neitsytkammarin kalusteet jäävät ennalleen, koska ukki ei pysty surultaan menemään sinne sisään, vaikka saakin lääkäriltä joitain pillereitä järkytykseen. Siksi saan pelastettua lipaston itselleni.

Hämmästyen totean, että ukki, jonka isoäiti on aina kuvannut naisia kunnioittamattomaksi ja suorastaan vihamieliseksi, menemättä tarkempiin kuvauksiin aiheesta ukki sängyssä, kiitos vain, niitä en olisi itsekään mieluiten kuullut, on jollain tavalla rakastanut isoäitiä, vaikka aina välillä onkin tehnyt parhaansa piestäkseen tämän ja häpäistäkseen tämän julkisesti. On kuin ukista olisi otettu ilma pois. Ehkä se on vain syyllisyyttä, sillä jo parin kuukauden päästä ukki esittelee uuden ystävättärensä, joka sattumoisin asuu samassa osoitteessa, jota isoäiti on tyttärilleen kironnut jo jonkun aikaa sen savolaisluntun osoitteena.

Äiti ja äidin sisko eivät suostu tapaamaan ystävätärtä, jota ukki on tunkemassa sukulaisvierailulle. Luulen, että äiti pelkää heittävänsä lautasia seinään isoäidin tapaan, jos se nainen tunkee hänen kotiinsa. Me tapaamme ukin naisen ja totean välittömästi, ettei tästä tarvitse kantaa huolta. Nainen on yhtä yksinkertainen kuin ukki, yhtä tarinaton ja arkipäiväinen. Hän puhuu silkkaa savoa, siivoaa kotinsa huolellisesti eikä taatusti kiroile eikä heittele lautasia. Hänessä ei ole ripaustakaan raivotarta. Ja mikä tärkeintä, ukki ei juo hänen seurassaan. Itse asiassa, nainen vetää minut sivuun ja kysyy, onko se totta, että ukki muka juo, kun hän luuli tätä raittiiksi. Mutisen jotain epämääräistä hämmentyneenä. Ukkiko muka ei joisi?

Äiti ei ymmärrä, miksen ole vihainen ukin ystävättärelle. En osaa olla. Asia ei kuulu minulle. Jos ukille rukoillaan pitkää ikää, myöhemmin isoäiti yksin kun ilmoitan, etten voi valehdella Jumalalle uskovani häneen, enkä voi pelleillä teeskennellen rukoilevani ei-miltään suuria asioita, eikö pidä ilahtua kaikesta, mikä pitkittää tämän ikää? Kuten rakastaminen ja ilo siitä, että saa olla kaltaisensa kanssa. Jos isoäiti ei sitä itse tilanteeltaan pystykään näkemään, jos hän ei tajua, ettei kyse ole hänen nöyryyttämisestään vaan siitä, että ukki kaipaa myös lempeää ymmärrystä ja yksinkertaisuutta, mitä isoäidillä ei ole antaa, emmekö me muutkaan saisi sitä tajuta? Eihän lojaalius voi olla silmien sulkemista tosiseikoilta. Jos tämä on keino siihen, että ukki ei juo ja pysyy hyvällä tuulella, miksi ei?

Kyllä minäkin itken eräässä kohdassa. Se on kohta, jossa isoäidin hiukset ovat lyhentyneet. Jälkeenpäin ajattelen, että se tapahtui vasta sairaalassa, mutta kun selaan valokuvia, huomaan isoäidin hiusten lyhentyneen jo aiemmin. Ja isoäiti ei ole ilkeä eikä ivallinen, kuten usein, vaan ottaa leuasta kiinni ja katsoo syvälle jonnekin silmien ohitse, sisään, ja sanoo, että sinä saat sellaiset hiukset ihan koska vaan itse tahdot. Mutta joskus kun koskoo liikaa, eikä jaksa kammata, on parasta leikata hiukset helppohoitoisiksi.

Mietin säännöllisin väliajoin, leikkauttaisinko hiukseni. En nyt, kun jalka on kipeä - tämähän on vain fyysinen kipu - vaan silloin, kun hiukset ovat auki ja joku viheltää niille kadulla, tai tulee seuralaisen kanssa riitaa siitä, onko okei, jos joku toinen mies käpälöi hiuksiani, jotka kuitenkin ovat tunnottomat ja kuollutta kudosta, tai kun on talvi ja sisällä kylmää ja menee monta tuntia, että ne kuivuvat enkä siksi haluaisi mennä suihkuun ja sitten ne roikkuvat naamanviertä pitkin niin, että kaikissa kuvissa näyttää lihavalta kaljulta linnulta. Ja sitten muistan sen ilon siinä visakoivuisen, yksinkertaisen kolmipeilisen pöydän äärellä, kun isoäiti istuutuu ja avaa nutturansa ja kääntää sivupeilit kuvastamaan takaraivoaan ja ojentaa vaaleanpunaisen kamman, ja sitä työntää kätensä löyhään kimppuun ja ravistaa sen auki ja joka puolella lentää punaisia suortuvia, jotka rätisevät sähköisinä. Ensimmäistä takkua, ja kirkaisua koskoo koskoo.

Toisinaan, kun kiskoo harjan hiuksiensa läpi, saaliina on tukko epämääräistä sotkua, jonka takaraivo on hiertänyt tyynyä vasten tai olkahihna olkapäätä vasten. Pieni pala hiushuopaa. Se on helppoa heittää tunnotta kissanvessanroskikseen kompostoitumaan. Mutta jos minulla olisi suortuva isoäidin hiuksia, säilyttäisin sitä. Ei ole. On vain lipasto, ja kristallikaulanauha, joka on niin pramea, ettei sitä voi pitää missään. Ja nimet, kasvien nimet, ja mihin niitä käytetään.

Ne hiukset ovat kadonneet aikaa sitten.

Pieniä juhlakuvia

Eläköön kesä ja kesäjuhlat! Mikään ei vedä vertoja sille, että saa vaellella Helsingin yössä juhlatamineissa tarvitsematta poiketa baareihin tai olla humalassa. Saa katsella Ruttopuiston valoja ja ottaa kuvia ilman salamavaloa pyytäen ihmisiä jähmettymään paikalleen. Kaikki eivät tiedä, miksi puistolla on sellainen nimi.

Menemme Suomenlinnaan ja tulemme takaisin viimeisellä lautalla nonstop, maissa vain käväisten.

Suosittelen. Helsinki on kaunis kesäöisin mereltä haistellen. En tahdo sisään laisinkaan, etenkään baariin, jonne jotkut haluavat aina jatkaa. En ymmärrä edelleenkään, miksi joku, kun ulkona on melkein valoisaa ja lehmusten latvoissa elävien kirvojen mesikaste tuoksuu ja tahmaa asfaltin, haluaa istua pinttyneessä tupakansavussa.
Sitten tapahtuu jotain odottamatonta, sunnuntaina, Makasiineilla, kun chillaamme. Pelaamme jalkapalloa Makasiinien sisäpihalla ilman kenkiä. Aluksi pallo pelottaa vähäsen, se mäjähtää sääriluuhun ilkeästi, mutta hetken juoksemisen jälkeen ei näe muuta kuin sen. Juoksen lujaa ja ojennan jalkani potkaistakseni lujaa, vauhti takaa saakka, ja osun yhteen parin muun samaa aikovan kanssa.

En tiedä, huudanko pudotessani maahan tai maassa. On pelkkää kipua siinä jalassa, jonka takia tämä kevät on ollut kyynärsauvoja ja kipukokemuksia. En pysty astumaan ja minut kannetaan kentältä. En korise kuolemaa vaan painan naamaa Kissan pölyiseen paitaan, koska itkeminen hävettää. En halua lääkäriin. Mutta kun jalka on ollut jäissä ja pystyssä tunnin enkä ymmärrä mistään mitään, puhun ihmisten kanssa purskahtaen välillä itkuun kivun huputtaessa kaiken, ja lopulta totun kiputasoon ja ajattelen mennä hakemaan kakkua - kai se jo nyt kantaa, eihän se ole edes turvoksissa - kiskaisen jalan pois maasta heti sen sitä koskettaessa.

Hypin yhdellä jalalla, vasemmaisellani, kengurunketterästi. Olenhan harjoitellut koko kevään. T lähtee kanssani Marian päivystykseen taksilla. Uskottelen, että kyse on pehmytkudosvauriosta, vaikka kipu on terävä ja tarkkarajainen, miltei käsinkosketeltava, keskikokoinen ja kiinteä olio. Onneksi lääkäri ei osta diagnoosiani. Röngenkuvat osoittavat, että etuvarpaan tyvinivelestä on irronnut luupalanen. Jossain vaiheessa T kysyy, miksi mulla oli steppikengät mukana. Kerron, että olin ajatellut tanssia pitkästä aikaa, ystävilleni, karaokebändin tahtiin, mikrofoni lattialla kenkien kopseen luona. Tanssia, pitkästä aikaa, vaikka se sattuukin edelleen. T sanoo voi ei noin tuhatsata kertaa.

Kas, osaan näemmä käyttää edelleen kipeää jalkaani. Potkaista niin lujaa, että nivel hajoaa. Olen yhtä aikaa tyytyväinen ja paskana. Haudon typerää futista, sosiaalisuuden vaateita ja sen sellaista. Pelata nyt peliä, kun ei edes pidä peleistä, vain ollakseen reilu tyyppi, ja sitten rikkoa jalka sillä, kun sen olisi voinut rikkoa tanssienkin, joka sentään on asia, josta on vaikea pistää paremmaksi. Pässittelen itseäni, mutta niin tekee kyllä isänikin soittaessani hänen kyynärsauvojaan lainaksi.

Makaan taas iloisena ja kivuliaana. Tunnen hyödyttömyyttä ja kivuliaisuutta ja epänormaaliutta ja häpeän, kun en pelannut matsia loppuun. Tiedättehän, ne tositarinat, joissa tyypit pelaavat matsin loppuun murtunein jaloin. Murtuneessa varpaassa ei ole mitään erityisen herooista joka tyydyttäisi tarinanjanoani. Enkä edes palaa sairaalasta bileisiin vaan menen kotiin ja makaan pimeässä yrittäen nukahtaa, pystymättä. Olen vihainen, kun joudun bileistä kesken kotiin. Ennen yhtään tanssia! Juuri kun olisin antanut itselleni luvan tanssia, ja nyt jalka on taas tohjake. Kissa tulee kotiin vasta aamuyöstä. Siinä vaiheessa yhden jalan hyppelehtiminen on kuihtunut kengurunloikista surkeiksi eteenpäin nyhäisyiksi ja matka sängystä vessaan pidentynyt ainakin satakertaiseksi.

Lääkäriä huvittaa, kun kysyn, saanko ensi lauantaina kävellä jalalla 35 kilometriä. Kuulemma aika epätodennäköisesti, mutta pyöräily saattaisi onnistua. Kokoan antisankaruuteni rippeet ja hymyilen lääkärille, jolla on sama nimi kuin Kissalla, mutta eri väriset silmät. Kuvittelen itseni pyöräilemässä, varvas toiseen lastoitettuna, heiluttamassa kättäni hitaasti matavalle retkueelle. Liikkuvani huolettomasti, joutumatta kohtaamaan kulkuväylän pölynimuria hengenvaarallisena uhkana.

Toistaiseksi sellaista on mahdotonta kuvitella.

Sen sijaan makaan sängyssä ja luen Damasion loppuun ja olen jipoissa hänen selittäessään kivusta. Että kipu ja kipukärsimys ovat eri asia: on aivovauriopotilaita, jotka tietävät kudosvaurionsa ja sen, että siihen koskee, mutta heidän koskemisensa ei tunnu miltään, ei edes lievästi epämiellyttävältä. Samat tyypit eivät kykene elämään sosiaalisissa viitekehyksissä, koska he eivät opi epämiellyttävyyden tunteistaan - tai siis, heillä ei ole niitä. Keskustelen Damasion kanssa mielikuvituksessani siitä, onko Deweyn ja Meadin käsitys mielen kehollisuudesta perusteiltaan sama. Koetan olla kiitollinen siitä, että voin (teoriassa) oppia kivusta ja epämiellyttävyydestä välttämään erilaisia asioita. Kukaan läheinen ei halua kuulla kivusta minulta enää sanaakaan, luulisin, vaikka kohteliaisuus vaatiikin toki kysymään, mitä kuuluu ja onko kovin kipeä.

Se on sääli. Koska jollain tavalla kipu on omituinen asia, joka vieroittaa itsensä itsekseen tuntemisesta. Itse on se, joka tiskaa ja kelaa ikkunoiden heijastavan sinistä keskellä yötä, muttei se, joka ei pysty astumaan taaskaan oikealle jalalleen. Hyvänen aika, lähtee bileistä kesken kaiken ennen synttärikakkua taksilla sairaalaan. Olen edelleen pöllämystynyt ja katselen kuvia lauantai-illalta, jolloin kaikki oli vielä itsellistä.

Jos olisin silloin tiennyt, mitä seuraavana päivänä tapahtuu, kykenemättä kuitenkaan muuttamatta ajan kulkua tapahtumien kehittymisessä, olisinko hymyillyt leveämmin vai näyttänyt huolestuneemmalta?

Se, jonka sääriluuta onnistuin monottamaan jalkapöydälläni, soittaa ja sanoo, että astuminen sattuu kyllä häntäkin. Epäilemättä, sääriluu on aika hyvin hermotettu. Ja varvas, ja varvas. Jo toinen Dodon juhlinnassa murtunut varvas samassa jalassa. Pian voisin piirtää kartan kehostani ja kirjoittaa jokaiseen kohtaan, millainen kipu siitä syntyy. Oikeasta jalasta on mennyt tähän mennessä lonkka, polvi, nilkka, jalkapohja ja kaksi varvasta.

Säälin ihmisiä, jotka tulveksivat makuuhuoneessani väsyneinä ja huolissaan. Toisen kipu on aina pahempi kuin oma. Toisen kivun liioittelee aina, omaansa väheksyy. (Tai ainakin minulla se tuppaa menemään näin päin. Oman kivun kanssa on oltava vain reipas ja hyvillä mielin. Ja koska on oltava, on.)

Tässä ei ole mitään erityistä tai sankarillista tai omituista. Silkkaa pässiyttä koko juttu, pässinlihaa. Näreksin pala palalta romaania, jonka nimi on Hiljaisuus. Videot ovat rikki. Se on harmi. Muuten katsoisin Enoni on toista maata ja antaisin naurun valua jalkaani saakka. Tiedättehän tekin: nauru parantaa kaiken.

Koska videot ovat rikki, taidan nauraa nyt ainoastaan sille, kuinka itsepintaisesti pidin kiinni miedosta ja suotuisasta diagnoosistani ja syytin itseäni juhlatunnelman pilaamisesta. Ikään kuin yksi källi pilaisi juhlat. Ikään kuin lääkäriin lähteminen pilaisi juhlat. Mistä nämä paniikkiajatukset kivun keskellä oikein tulevat? Kuvia vaikka vatsallaan boolimaljalle mönkivästä otuksesta, jonka suusta kuuluu korahtelua. Ei, en haluaisi olla sekään. Mutta on tylsää olla aikuinen ja joutua toteamaan, että voi olla fyysisesti rikki.

Kierroksista

Tänään illalla kello yhdeksäntoista. Tai jo aiemmin, viittätoista vaille kuusi.

Herään ennen seitsemää kierroksissa. Luulen nähneeni unta, jossa syön hieman raa'an ahomansikan, mutta sitten tajuan, että sen teinkin eilen valveilla. Puen ja harjaan hampaat, otan remmit ja koirat ja biojätepussin ja livahdan ulos. Ulkona tuuli on lempeä, vain hiukan ihokarvoja vastakarvaan painaltava. Luksusta on ulkolenkki ennen aamiaista.

On niin varhaista, ettei kävelijöitä vielä juurikaan ole. Tai siis, on, mutta nukkumassa. Kesämetsä on hiljaisempi kuin kuukausi tai kaksi sitten. Laululinnut ovat pesinnästä uupuneita. Aidalla sentään istuu vanha tuttavani mustarastas ja katselee Nasun tohellusta uteliaana ja ehkä aavistuksen verran varuillaan. Mobutukin jaksaa kävellä reippaana aamuisin, kun kuumuus ei vielä paina sen keuhkoja. Vai mitä kuumuus painaa vanhuksissa? Sydäntä? Ei ainakaan luustoa.

Metsässäkään mieli ei tyynny vaan riehuu ja riehuu raastaen mukaansa yhä tummempia ajatusmassoja. En osaa tulla levolliseksi näin. Päivällä on kuntoiltava ja sitten venyteltävä ja nukuttava, ja ehkä jonkinlainen tasapaino löytyy. Hampaat miltei kalisevat. Illalla on juhlat.

Niin kovasti kun rakastankin juhlia, jännitän niitä kyllä aika ylimitoitetusti. Samalla tavoin kuin matkalle lähtemistä tai tenttiä tai joskus kauan sitten jonkun kivan ihmisen näkemistä ihan pienellä seurueella. Enää en jännitä ystävien näkemistä sillä tavalla, mutta näin monta kerralla, se tuntuu miltei liialta. Olen innoissani, ja stressistä väsynyt.

Vaikeinta on tietysti exän kohtaaminen. Hieman kyllä helpottaa se, etten ole ainut, jolla on sellaisia vaikeuksia. Plaseeratessamme ihmisiä pöydän ääreen etukäteismallinnoksessa soi puhelin, kun ihmiset soittelevat, keiden vieressä tahtoisivat tai eivät tahtoisi istua. Ikään kuin me plaseeraajat emme olisi ihmisiä mekin. Pitkään kielsin itseltäni epämukavuuden ja pelon tavatessani exäni, mutta tunteita ja tuntemuksia on turha kieltää. Ne eivät tottele, ne eivät ole tottelemista varten. Oksettaa, kuristaa, ällöttää. Sellaista se on. Oikeastaan lakkasin teeskentelemästä itselleni kypsästi käyttäytyvää ihmistä tässä asiassa vasta Kissan siskon kuvattua täsmälleen vastaavat oireet kertoessaan, miten näki exänsä kadulla. "Mieluiten ois näkemättä kokonaan", hän sanoo.

Tavallaan olen sitä mieltä, tavallaan en. Olisi mukavinta olla näkemättä, mutta eihän mukavuus ole mikään perusarvo. Ei kai mikään sitä paitsi voi olla opettavaisempaa kuin tavata ihminen, jonka kanssa on joskus asunut, ja joutua hämmästelemään, miten sellainen on ylipäänsä ollut mahdollista, semmoinen asuminen. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka on aivan erilainen, joka pitää aivan erilaisista asioista ja arvostaa aivan erityyppisiä ihmisiä ja toimintaa kuin itse. Ihminen, jolle rakkaus on perverssioita ja atrappeja ja valtapelejä, lisääntymisstrategioita. Puheen tasolla, se tarkoittaa. Hämmästyin eniten, kun lähtiessäni hän itki. Se ei sopinut ollenkaan siihen, mitä hän sanoi. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että kumpikin meistä varmaankin yritti parhaansa suhteessa, mutta alkuasetelma oli kertakaikkisen mahdoton.

Pahinta on, että exän tapaaminen on niin surullista. En osaa lakata välittämästä ihmisistä senkään jälkeen, kun ne ovat liukuneet lähipiiristä kauemmas. Ja sitten surettaa, kun näkee, että toinen on lihonut ja vanhentunut ja elää toisella tavalla kuin niissä unelmissa, joita joskus kertoi. Ehkä se on sitäkin, että näkee niin harvoin. Usein nähtävät ihmiset eivät tunnu muuttuvan, heidän muutoksensa on niin hienovireistä ja hetkittäistä, että siihen sopetuu huomaamatta, mutta ihmiset, jotka näkee vuoden tai kahden välein alkavat helposti säälittää. Alkaa miettiä, meneekö niillä hyvin, mitä ihmettä niille on oikein tapahtunut, kun ne tuommoisia puhuvat.

Luultavasti exä on samalla tavalla huolissaan kurtistellessaan kulmiaan ja näyttäessään äkäiseltä heti minut huomatessaan, vaikka yritämmekin hymyillä ystävällisesti ja käyttäytyä aikuisesti. Hänellä on kaikenlaisia (enimmäkseen täysin lääketieteen nykynäkemysten vastaisia) oletuksia siitä, miten kasvissyöjien elimistö ei kykene tukemaan korkeamman päättelyn prosesseja. Ja hänestä naisten parasta ennen -päiväys ajoittuu siinä kuudennelletoista ikävuodelle joten varmasti tällainen vanha luuska tuntuu hänestä liikuttavan onnettomalta. Vaikka luuskalla onkin itseään nuorempi mies... sekin on tietysti degeneroitunutta hänestä, toisinpäinhän sen kuuluu mennä. Eikä edes lapsia, halleluujaa. Vaan kissoja, joita hän vihaa teoreettisin perustein joskaan ei luullakseni käytännössä. Kyllä, moraalinen tilani on epäilemättä huolestuttava hänen vinkkelistään. Etenkin kun epäilemättä en osaa taaskaan pitää turpaani kiinni tupakanpoltosta. Juu juu, kuulen kyllä ajatuksen. Se määräilee edelleen ymmärtämättä hedonismista pätkääkään ja ikään kuin terveyteni sille kuuluis.

Mutta tavallaan, kuuluu. Pidän exästäni, vaikken ymmärräkään häntä laisinkaan ja vaikka olemme arvokysymyksissä eri mieltä (ehkä sitä lukuunottamatta, että toisen ihmisen tappaminen ei ole hyvä asia - toisaalta en muista, kuka olisi ollut tästä kanssani eri mieltä). Tuntuu vain omalaatuiselta nähdä ihminen, jonka kanssa on joskus jakanut vaikka mitä asioita ja sitten ajatunut erilleen ja kauas. Se on epämääräisellä tavalla huolestuttavaa. Tavallaan, tekisi mieli pyytää anteeksi, mutten keksi oikein, mitä. Ehkä sitä, etten ole sellainen kuin minun piti olla? Että suostuin suhteeseen, joka nykykokemuksen valossa oli alusta lähtien silkkaa mahdottomuutta, ja sitten lopettamalla sen pahoitin hänen mielensä? Etten osaa ollut niin kuin mitään ei olisi ollutkaan?

Onneksi paikalla on seitsemänkymmentä muutakin ihmistä. Ja ruokaa. Täydellä vatsalla ei voi olla huolissaan. Mistä tulikin mieleeni - lienee jo aamiaisaika. Maustamaton soijajugurtti sekaan raastetulla verigreipin hedelmälihalla ja reilulla banaanilla kutsuu.

Otan äidin tällaisia tilanteita varten antamia tyyneyden tippoja. Tänään ei teetä eikä kahvia, ainoastaan kaikkea väsyttävää ja rauhoittavaa, etteivät kierrokset ylly liian suuriksi. Eipä silti, että plasebot tuntuisivat tehoavan. Olen jo etukäteen ihmismassan pauloissa sen verran kovasti, että toivon, että symblifunktion voisi toisinaan aivoista kytkeä pois ja siten säästyä kehotunteellisen ennakoinnin vitsauksilta. Menisi vaan ja olisi ja järkyttyisi vasta paikan päällä sen sijaan, että saapuu pöytään jo valmiiksi loppuunajettuna ja liian väsyneenä suhtautumaan mihinkään huumorilla. Vaikka tietysti odotan iltajuhlaa kovasti.

En ole edelleenkään päättänyt, laitanko mustan mekon vai toisen mustan mekon.

Pöljyyttä

Voi hitsi, mikä pöljä olen. Eilinen klasariautomaattitilitys ei sisältänyt linkkiä lainkaan jutun kohteeseen.

Ja muutenkin. Tänään on oikea pattipääpäivä. Vähän sentään piristää kiehuvia kikherneitä ja uunissa paistuvaa vegaanikakkupellillistä vahtivaa se, mitä Anita Konkka kirjoittaa vihasta. (Tosin mun tapauksessa päreen viimeinen niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin menee intuitioltaan metsään - oudolta? Miten muuten se voisi mennä? Onko vielä joku, joka kuvittelee, etteivät hänen tekemisensä vaikuta mihinkään? Ottaisi laput silmiltään.)

Hämmentää kovasti se, kun jotkut ihmiset näyttävät rakastavan vihan kipinöivää, säkenöivää hännänleiskutusta. Ikään kuin se koskaan tuottaisi mitään kaunista tai hyvää. Sellaista en ole ainakaan itse vielä nähnyt. Vai onko ihmisiä, jotka eläisivät mieluummin rumassa ja pahassa, ilkeässä ja kyynärpäisessä maailmassa? Sukellan yhä syvemmällä Damasion kirjassa ja huomaan ilahtuvani tuon tuosta. Damasio käsittelee mm. tunteiden ja kehonkuvan asemaa päättelyssä: sadoistatuhansista mahdollisista skenaarioista kehotunneassosiaatio karsii pois ne kaikkein mahdottomimmat (paskat vibat aiheuttavat) biologisten ja kulttuuristen ehdollistumien kautta. Kuulostaa järkevältä, kun lukee ensin Damasion potilaskuvaukset ihmisistä, joilla kehollinen hahmotus on mennyt - ja sen mukana kyky päättää asioista, joihin liittyy henkilökohtainen/sosiaalinen ulottuvuus. Ja: kuinka kehoassosiaatio myös korostanee toisia vaihtoehtoja, niitä, jotka tuottavat hyvät vibat.

Ilmeisesti olen ehdollistunut hyvin vahvasti siihen, että väkivalta ei kannata. Että viha ei kannata. Että kateellisuus ei kannata. Miten tässä näin on päässyt käymään? Kiitän onneani. Ja ehkä - kirjoja, joita olen lukenut, vapaata kasvatusta.

Samalla tunnen itseni jälleen kerran pöljäksi kaikessa hyväntuulisuudessani kikherneitä vahtiessani. Mistä ihmeestä olen saanut ajatuksen, että tullakseen hyväksi ihmiseksi on oltava riittävän nöyrä ja tehtävä tarpeeksi käytännön hommia: kitkettävä, keitettävä, käveltävä, raahattava ruokakassit lihasvoimalla kotiin? En ole edes varma, onko se ensin ollut halua olla jotain muuta kuin rasvapakarainen valkoinen nainen, joka syö hotdogeja ja pyörittelee autonavaimia etusormessaan, ja siitä tullut vasta ajatukseksi luostarista ilman seksuaalista pidättyväisyyttä. (Samalla tavalla en ole varma siitä, onko lihasta luopuminen ollut aluksi enemmän halua välttää lihan syömisen mukanaan tuomia säännöllisiä vatsakipuja ja kohentaa oman ruoankulutuksen ekologista tasetta, ja vasta sitten sisään on voitu tuoda vakavampi ja siksi tabumpi asia, eläinten kärsimys.)

En muista, olenko ennenkin kertonut, että nunna on aina kuulostanut minusta hyvältä elämänuralta. Omalla kohdallani on vain kaksi estettä: seksuaalisuuteni muistuttaa ainakin mieltymysten, joskaan ei toiminnan, tasolla enemmän bonobojen kuin siveän ihmisen aatoksia, ja sitten se vakavampi, kun en osaa uskoa mihinkään jumaliin. Kun kävimme pari kesää sitten Sortavalasta kantosiipialuksella Valamossa, tuossa ihmeellisessä Laatokan saaristossa, olisin halunnut erota matkaseurueesta ja jäädä sinne tuosta noin vain. Heidän elämänsä kuulosti niin täydelliseltä: kolmannes mietiskelyä, kolmannes pyhien tekstien kopiointia ja kolmannes käytännön töitä kuten puutarhanhoitoa. Kasvisruokaa.

Vähältä piti, etten pudottautunut polvilleni ja parkunut, että ottakaa minut tänne munkiksi.

Kissa hermostui, kun aloin höpöttää tästä ajatuksesta. Kaipa hänestä tuntui omituiselta, että menettäisi tyttöystävänsä munkkiluostarille? Vasta hotellissa seksi palautti järjen päähäni. Pöljä, sanoin itselleni hiljaisesti, et sinä siellä olisi viihtynyt. Et sinä voi elää sisäänpäin kääntyneessä yhteisössä. Tarvitset älyllisiä virikkeitä, et hengellisiä. Ethän sinä pysty oikein uskomaan mihinkään.

Paitsi siihen, että kaikilla teoilla on pitkälle ja yllättäviin asioihin heijastuvia vaikutuksia. Kikherneet kutsuvat. Jos ne palavat pohjaan, hummus maistuu pahalle ja kenties joku juhlavieraista toteaa, etteiväthän nämä hörhöt osaa edes ruokaa laittaa. (Samalla tavalla kuin itse muiden luona käydessään ajattelee tuskaisena, että miksi ruoassa on näin paljon suolaa ja sokeria, että se on tukahduttavaa ja vulgaaria. Ja katselee hämmästyneenä sen ilmeitä, joka pyytää pöytäsuolasirottimen, kun "on vähän valjua mun makuun".) Nyt ei ole vielä aika maata selällään jalat seinää vasten sen jälkeen kun on tehnyt kotikuntosalilaitteella dipit ja surfferit ja hauiskoukut ja vatsat ja selät. Vielä ei ole se hetki, jolloin aivot viritetään levolliseen tilaan yksinkertaisella venyttelyllä ja rauhoittumisella kesän punaisella juuttimatolla, pyykkitelineen vierellä.