maanantai 2. toukokuuta 2005

Siistejä sisätöitä

Työharjoittelijan nenänpii hilseilee palaneen ihon lastuja. Hän nostelee lehtiä pinoihin, niittaa niihin yhden tai kaksi paperia, taittaa ne kaksinkerroin. Viimeistelen työn teipillä. Välillä meitä on enemmän ja teemme liukuhihnan. "Et ole maksanut tämän vuoden jäsenmaksuasi" -laput päädymme kirjoittamaan käsin. Ei niitä olekaan kuin seitsemänkymmentäyksi.

Ulkona hehkuu kevätpäivä. Kun viemme valmiit lehdet postiin, mietin vakavasti, olisiko minulle sittenkin paras duuni, jossa voisin puolihuolettomasti monistella, postitella, järjestää kirjoituspöytää ja lapata astioita tiskikoneeseen ja sieltä pois. Vastata puhelimeen, sanoa: "Heetkinen, yhdistän." Yhden sellaisen paikan työilmoituksen olen näet nähnyt. Jos se olisi duuni lokakuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, sanoisin heti hep. Mutta kesällä sisäkönötys on tappavaa, ellei jotain oikeasti kiinnostavaa työtä ole.

Kruununhaassa on lämpimämpää kuin Käpylässä, vaikka Krunika onkin meren äärellä ja Käpylä ei. Suuret kivierämaat varaavat lämpöä eri tavalla kuin lähimetsät, -puistot ja -siirtolapuutarhat, joiden kostea maa huokuu vielä talvea, vaikka urheat scillat, puschkiniat ja käenrieskat nauravatkin auringolle. Kun makaa vatsallaan kylmällä alustalla, voi tuntea posliinihyasintin tuoksun dominanssin ja kuvitella, millaista on olla kimalainen.



Runkojen jäkälät sen sijaan eivät oikein tuoksu miltään. Minulla on joskus ollut parfyymia, jossa pohjatuoksuna oli tammisammal. Koetin pitkään kuvitella, millaista tammisammalen täytyy olla, ennen kuin aloin etsiä siitä tietoa. Ajattelin: Toivottavasti ei aivan samanlaista kuin taulusieni - lapsena ihmttelin kovasti biologian kirjan mainintaa siitä, kuinka jokin organismi imee itseensä vettä taulusienen kärkkäydellä. Ei tullut mieleenkään, että taulusieni viittaisi siihen keltaiseen suorakulmaiseen esineeseen, jolla liitutaulu puhdistetaan. Mietin pitkään, miksi sienen nimi oli taulusieni, oliko se erityisen maalauksellinen vai kenties jotenkin kantikas muodoltaan. Tajusin jujun vasta aikuisena mietittyäni taulusienen ominaisuuksia sentään yli kymmenen vuotta aina silloin tällöin asian ailahtaessa mieleen.

Joskus olen niin hölmö, että itseänikin naurattaa.

Krunikassa kaikki on kulmikasta tai ainakin tasaisella tavalla pyöristettyä. Onkalot, lohkeamat, paiseet ja pullistumat on taiottu näkymättömiin. Rappauksessa ei ole oksansilmiä, jotka ovat loistava apu sille, joka aikoo piirtää seinälle lehmän, hevosen tai elefantin. Oksansilmästä saa valmiin silmän, pienemmästä sieraimen. Sitten vain sommittelee pään niiden ympärille, puunsyyt elävöittävät kuvan. Rappaus on tasainen, tasalaatuinen, tuijottaa näkymättömäksi tekeytyen ohikulkijan ilmeitä.

"Eih, ei satama voi olla tuolla", voihkaisee työharjoittelija nähdessään laivan Rauhankadun päätyaiheena. "No, voithan sinä tietysti koettaa aktiivisesti vastustaa sitä seikkaa", naureskelemme Nikon kanssa. Kun Mariankatua kiipeää ylös, takaisin toimistolle, voi olla kuvittelematta ja muistamatta laivaa selän takana. En ajattele sitä ennen kuin nyt, kirjoittaessa: kävellessämme takaisin toimistolle olen unohtanut, että selän takana on laiva. Jos minulta sitä kysyttäisiin, enkä saisi kääntyä katsomaan, mitä vastaisin?

Jossain vaiheessa iltapäivää aurinko paahtaa hetken ikkunasta sisään, lämmittää ikkunalaudan, ikkunalaudalla istujan selän tai kyljen. Vironkatu näyttää harmaaroiskeiselta, mutta se johtuu vain ikkunasta, jota ei ole pesty. Kotonakin on himmeää. Joka kevät ikkunanpesu on järkytys: ulkona onkin noin kirkasta!

Kunhan tulee kunnolla lämmin päivä, ja kasvit voi nostaa parvekkeelle, ajattelen. Kissa haluaisi minun virittävän printterin kuntoon, minä haluaisin kunnostaa parvekkeen. Kissat haluaisivat syödä ruukussa esikasvatettavan keltaisen iiriksen lehdet, koirat haukkua jokaisen rapussa kulkijan. Eikä kukaan saa, mitä haluaa. Onko ihme, että kaikista tuntuu, että maailmassa vallitsee asioiden hajautumisen ja solmiutumisen laki, että kysymyksiä syntyy, ennen kuin ehditään miettiä, voiko niihin edes vastata? Että kysymykset muuttuvat varoittamatta ja vaivihkaa toisiksi kysymyksiksi?

Milloin on ensimmäinen lämmin iltapäivä?

Työharjoittelija oli nukkunut saaristossa kalliolla. "Olisi siellä sellaisia torppiakin ollut, mutta me nukuttiin mieluummin teltassa." Huokailemme kuorossa, miten ihanaa, aivan taivallista, tuollaistako teidän koulussa tehdään, on vähän erilaista kuin yliopistolla.

Kotimatkalla tulee kylmä pelkässä poolossa, pitää vetää samettijakku päälle.

2 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Tampereen filosofianopiskelijat nukkuivat joskus takavuosina metsässä, mutta se johtui siitä että olivat sammuneet eivätkä siis kyenneet menemään telttaan.

Veloena kirjoitti...

Tampereen koulukunta on todella erilainen, enpä voi muuta sanoa. Minun on mahdotonta kuvitella kovinkaan montaa filosofituttavaani metsään. Useat niistä kun aivan avoimesti jaksavat ihmetellä, eikö se nyt ole aika työlästä, kun koiriakin pitää ulkoiluttaa sen sijaan että voisi istua kirjastossa, kapakassa, kahvilassa tai elokuvissa.

Oliko tämä se ympäristöfilosofiasta villiintynyt joukko, josta joskus mainitsit?