Puista ja periaatteista

Nyt viimeinkin ehdin jatkaa sitä tarinaa, joka on kulkenut jo ainakin toisenkin erinomaisen blogin lävitse: tarinaa siitä, kuinka ihmiset ja puut elävät samalla planeetalla.

Aluksi tunnustettakoon, etten ole paatunut puunhalailija, vaikka toisinaan olenkin rutistanut teininä erästä määrittämätöntä pajuheimoista puuta, joka myöhemmin pääsi pro ydinvoima -mainokseenkin epämuotoisuutensa vuoksi; kuvatekstissä luki jotain sen tyyppistä kuin että säteily on tehnyt puistakin mutantteja tai hulluja. Olin hyvin, hyvin loukkaantunut ruunapuuni takia. Sellainen lempeä, monirunkoinen, kiekuroitseva yksilöpuu muka jotenkin hullu tai omalaatuinen? Kaunis, haluaisin sanoa.

Pidän puista jo niiden historiallisen perspektiivin takia: moni on seissyt paikallaan aikoina, joista on muistona enää pari haalistunutta valokuvaa tai peräti puupiirrosta sekä tukku säkeitä, jotka kuulostavat huvittavan vanhahtavilta. Puut tavallaan muistuttavat, että elämä ei ole jossain mielessä muuttunut paljonkaan; eivätköhän ihmiset erilaisista ilmaisutavoistaan huolimatta ole silloinkin olleet pitkälti samanlaisia kuin nytkin, kun kerran puutkin ovat? Minä kun en usko, että kulttuuri on niin tärkeä tekijä syvimmissä kysymyksissä: kyllä me kiinnymme, petymme ja rakastumme nimenomaan eläiminä, ei länsimaisina yksilöinä nimeltään ne ja ne.

Ja millainen ympäristö metsä onkaan, tai hätätapauksessa pelkkä puukujakin! Kun ilma on sellainen kuin eilen, kosteanlämmin, tuoksut leijuvat pitkiäkin matkoja. Metsän tuoksu on niin ihana, niin monipolvinen ja tuttu ja silti ihan päivittäinkin muuttuva, ettei siihen koskaan saata kyllästyä. Polut kertovat tarinoitaan siitä, miten täällä on liikuttu, mistä mihin halutaan oikaista. Heikko polku vie sinne, missä on pieni aukea, jota tuomet reunustavat joka laidoiltaan. Tähän aikaan vuodesta, kun tuomet availevat varovasti kukkiaan piittaamatta kehrääjäkoista, jotka jo punovat koteloitaan joidenkin versojen ympärille, aukion tuoksu on niin makea, että sitä tuskin tunnistaa siksi samaksi, jossa syksynä sananjalat kasvavat miltei hartioiden korkuisiksi suliksi. Näin kevätkesällä sananjalat ovat vasta päättäväisiä vauvannyrkkejä, ja vadelmien oksissa tuikkivat vaaleanvihreät lehtitähdet.

Metsän monikerroksisuus jaksaa pysäyttää kerta toisensa jälkeen. Kun teoriat tuntuvat monimutkaisilta ja niiden toisiinsa vertaaminen keinotekoiselta, istuminen metsässä auttaa. Lehvien ja havujen läpi siivilöityvässä valossa näkee, kuinka jokaisessa metsän kerroksessa on jotain kiinnostavaa: lehdet kelluvat ilmassa lähes painovoimaa uhaten, kuusen oksanpäihin alkaa muodostua kerkkiä, männyn oksa kaartuu plastisesti, haavan lehdet läpättävät pienestäkin tuulenviristä, vadelma valtaa pienetkin aukot, vadelman alta ja lomasta nousee saniaisia, mustikoita ja käenkaaleja. Tuuli, aurinko, sade ja sumu kutsuvat metsästä esiin aivan erilaiset puolet. Pimeässä ja auringonlaskun kajossa metsä muuttuu niinikään joksikin aivan toiseksi kuin keskipäivällä, jolloin varjot ovat lyhyet ja polut pilkukkaat. Metsän jälkeen on helppo hahmottaa, kuinka kaikki teoriat ovat vain karkeita yleistyksiä. Usein nuo karkeat yleistykset pelastavat henkiä tai tuhoavat elämää toisaalla, mutta silti, ne ovat vain yleistyksiä. Metsä on konkreettinen, sinne uppoutuminen on erilaista kuin teoriaan uppoutuminen.

Puiden oksilta löytää monenlaisia eläimiä, samoin lahoamaan jääneistä oksista. Matoja, toukkia ja kuoriaisia ei löydä, jos ryskii metsän lävitse kyykistymättä. Lintujen huomaaminen vaatii, että katsoo ylöskin päin. Myös oravien juoksut ja loikat puusta toiseen näkee vain se, joka malttaa antaa katseen vaeltaan eteenpäin pidättelemättä.

En oikein ymmärrä sanontaa "ei nähnyt metsää puilta". Minusta useimmat eivät näytä näkevän puita metsältä. Puhumattakaan siitä, että he haistaisivat tai maistaisivat puut metsältä. Tai edes kuulisivat: kuunnelkaapa joskus huviksenne, miten eri tavalla erilaiset puut puhuvat tuulessa.

Tuntuu siltä, että suuri osa suomalaisista menee metsään kuin metonymiaan. Eivät he siellä mitään uutta näe. Enkä väitä olevani tässä suhteessa parempi kuin kukaan muu. Vain harvoin saan itseni teroitettua riittävästi ja tajuan, kuinka pieniä ja sirpaleisia nämä saarekkeet ovat metsäneläinten asuinpaikoiksi, miten hirvittävät asiat niitä reunustavat, kuinka vähän minäkään, joka sentään koetan jatkuvasti kouluttaa itseäni luonnonympäristössä, niistä tiedän. Useat tuttavani eivät edes erota puupeltoa metsästä. Jollain tasolla täällä ollaan kyllä metsäläisiä, mutta jollain tasolla ei. Tasaisin välein kasvavat tasakokoiset suoransuorat, paksut mäntypylväät kertovat jostain muusta kuin itsestään järjestymisestä. Ojat metsänpohjassa panevat pakostakin epäilemään, josko tämä onkin entinen suo. Ei siinä mitään, että ihminen muokkaa. Muokkaahan majavakin, ja hirvi. Mutta ne määrät, mitä me muokkaamme, huolestuttavat.



En ole tavannut vielä yhtään puuta, josta en pitäisi. Toisia puita kyllä säälin, kun näen, että ne on pantu kerrostalojen pihaan aivan vääränlaiseen maahan kasvamaan. Toisaalta, jos ne siinä selviävät, antavat ne niin paljon rakkautta kaikille talon yksinäisille, että istutuksia on vaikeaa täydestä sydämestään paheksua. Sitä vain vilkuilee puita ja ajattelee, että tulisipa sateinen kesä, se pitäisi siitä. Kasvien kohdalla on vaikeaa olla säälimättä, vaikka toistaiseksi näyttääkin siltä, etteivät kasvit kärsi lainkaan samalla tavalla kuin me eläimet. Kasvien ja ihmisen välille on kuitenkin piirretty niin vahva metaforien verkko, että on vaikeaa ajatella, että niillä ei olisi mitään intressiä. Mehän kuitenkin kaikki lakastumme, kukoistamme, pullistelemme nuppujamme, juurrumme, tulemme revityiksi juuriltamme, janoamme, tulemme leikeillyiksi ja niin edelleen. (Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Mara Millerin ihanaa ja varsin arvostettua teosta The Garden as an Art. Huolimatta Millerin wittgensteinilaisesta viitekehyksestä teos on varsin lähestyttävä ja sisältää lukuisia kiehtovia anekdootteja.)

Olen surkea leikkaamaan kasvejani. Ajattelen, että kyllä maailman kylmät tuulet ne vielä pistävät hillitsemään tahtiaan ja keskittymään keskivarren pönkittämiseen, ei minun sitä inhorealismia tarvitse saksin rohkaista.

Mutta tämäkään ei ole periaate. Muutama lukijapalaute on korostanut, kuinka mukavaa onkaan tavata ihminen, jolla on periaatteita. En tiedä, kenestä he puhuvat. Minusta periaatteet ovat vastenmielisiä. Yleensähän niihin törmää paikoissa, joissa joku suhtautuu muihin ja näiden ideoihin nuivasti narahtaen: "No kun minulla on sellainen periaate, että..." Ei, ei periaatteita, vaan tilannekohtaista kuulostelua. Jotkin ratkaisut saattavat tietysti näyttää tai kuulostaa periaatteilta riittävän usein toistuessaan, mutta eivät ne sitä ole. Ainoa hypoteettinen periaate, jonka olen asettanut, on se, ettei painettua tekstiä pitäisi julkaista liian heppoisin perustein. Toisin sanoen, minua ei voi ostaa kirjoittamaan täyttä paskaa. Metsät ovat vähän liian ihania siihen, että alkaisin kirjoittaa lehtijuttuja, jotka eivät mielestäni ole tarpeellisia. (Toisaalta, kuten ystäväni huomautti jokin aika sitten, kuinkahan moni lukijoista nytkään pyörittää konettaan täysin uusiutuvilla?)

Metsät, taas kirjoitin metsistä, vaikka minun piti kirjoittaa puista. Jos olisin puu, olisin tuomi tai lehtikuusi. Voi teitä, jotka ette sitä arvanneet.