"Taivaallista, täällä tuoksuu ihan keväältä", sanoo ystävä. Keväältä, tuoksuuko kevät tältä muka, haluaisin kysyä, mutta nyökkään vain ja siristän silmiä raa'assa paisteessa. Aurinkolaseja olisi repun sivutaskussa kaksin kappalein, mutta sen huomaan vasta seuraavana aamuna.
Asia jää kaihertamaan mieltä, sillä minulle kevään tuoksu on se tuoksu, joka haistetaan lumen vasta sulettua, auringon alkaessa varovasti lämmitellä kivisiä katuja ja seiniä. Tuoksu, joka nyt ajelehtii kaikkialla laajoina pilvinä ja peittää hetkittäin alleen jopa autojen katkut, ei ole kevään tuoksu, vaan sommitelma rakkaiden ystävien, kasvien, tuoksuista.
Painavanlämpimänä päivänä siirtolapuutarhan pikku pihoissa sinisenä merenä kukkivien scillojen tuoksu uiskentelee meidänkin takapihallemme ja joskus jopa toisen kerroksen ikkunastamme sisään. Tuoksut todellakin uivat ilman kaloina vakuuttavammin kuin lokit tai metsien kiimaiset uhu-uhu-sepelkyyhkyset. Cafe Pirittan kohdalla tuoksu ei sen sijaan ole scillojen hunajanmakea silmänisku, vaan narsissien konstailematon kevätriemu, sekoittuneena vaahteran kirpakanmakeaan tuoksuun, joka höystää tällä hetkellä Helsinginniemen maisemia.
Vaahtera kukkii, joka puolella.
Mennessäni jonkin vielä tänä keväänä haistamattoman kasvin ohi vilkaisen taakse ja kiskaisen sitten jarrut pohjaan. Jätän pyörän, kyykistyn, laitan silmät kiinni voidakseni keskittyä paremmin tuoksuun ja sen tuottamiin mielikuviin. Katsokaas: kun ei pidä parfyymeistä eikä partavesistä eikä eltaantuneen hien hajusta, eikä halua haistella konjakkien, sikarien tai viinien tuoksuja, jotka porautuvat aivoihin turhan kiihkeästi rouskahtelevan ruuvin lailla, mutta kuitenkin rakastaa tuoksuja ja on kelaillut niitä jo pitkään, kevään kukkijoita ei voi päästää ohitse. Voi olla, että jokin kerta kyykkiessäni tuolla tavoin silmät kiinni joku vie pyörän, mutta siinä tapauksessa käyköön niin. Kaikessa on riskinsä.
Siinä vaiheessa, kun lehmus alkaa kukkia, olen onnesta ymmyrkäisenä. Lehmuksen lisäksi tuoksuköynnöskuusaman, vuorikaunokin ja posliinihyasintin tuoksut kuuluvat mielestäni tuoksujen aateliin. Lehmuksenkukan voisi kelpuuttaa ihan sen kirjallisen repertuaarinkin perusteella, mutta kukapa meistä ei ottaisi toisinaan kupillista lehmuksenkukkateetä ihan sen itsensä vuoksi: nostaakseen kupin nenänsä alle, sulkeakseen silmänsä, nuuhkiakseen syvään ja nautinnollisesti, sotkeentumatta tunkkaisiin pikkuleipiin?
Kaikki kasvit eivät kyllä tuoksu hyvältä. Kielon ja näsiän tuoksuista en pidä, ja pahimmat painajaiseni olen nähnyt huoneessa, jossa kukki kellopasuuna. En osaa sanoa, vaikuttaako näiden tuoksujen petollisiksi mieltämiseen se, että tiedän kasvit tappavan myrkyllisiksi. Sekä kielon että näsiän tuoksu ovat ehkä liian parfyymimaisia. Kellopasuunan tuoksusta pidän, mutta kerran ne unet nähtyäni tuoksu ei assosioidu minulla Sunlight-saippuaan (tätä en ole koskaan muutenkaan ymmärtänyt; saippuat haisevat pahalta) vaan irtirevittyihin raajoihin. Siinä missä joku menee metsään nuuhkimaan kieloja, minä samoan silloin sieltä pois. Tuoksu on liian vulgääri ja vahva ja päätä alkaa särkeä siinä.
Ja apila, ja apila! Kun valkoapila kukkii, miten saatoin unohtaa tämän parhaista tuoksuista, silloin on todella kesä. Pagistaan kirjoitti hevosharrastuksen vaikutuksesta vihreyden ja vehreyden näkemiseen, ja luulen, että hillitön apilafiksaationi on tästä peräisin. Apila, tuo valkuaispitoinen laidunkasvi, jota samettiturvat hamuavat niin kärkkäästi! Tai ehkä koko hurja kasvirakkauteni, voihan olla niinkin, että minullekin kevään tulo on aiemmin ollut juuri laitumien uudelleenvehreytymistä... en muista, en osaa sanoa varmasti. Mutta heinää hevosille repiessä, sen muistan, tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka hyvältä heinät ja kasvit yleensäkin tuoksuvat. Epäilemättä maarianheinää, sitä, mitä on Zubrovka-pullossakin vodkaa maustamassa. Minun kasviharrastukseni on pitkälti tuoksuharrastusta. Jos nenäni olisi robustimpi, minulla saattaisi olla kauhea kaapillinen parfyymipulloja, mutta niitä hajuja inhoan. Liian vahvoja! Oikein tekee pahaa nähdä ystävä, joka on pilannut itsensä hajuvedellä. Tai viehättävä mies, joka on laittanut partavettä. Sellainen laittaa perääntymään puoli metriä nenä kurtussa.
(Ja taas olen kävellyt jonnekin, minne ei pitänyt mennä. Harhateillä, aina. Mutta tiedättekö mitä? Eksyminen on antoisaa. Ei ehkä teille, jotka luotatte siihen, että tunnen tien. Ei, en tunne sitä. Ajaudun milloin minnekin.)
Tuoksujen kerääminen haistellen muistuttaa eräissä aspekteissaan rakastamista: On käytävä vatsalleen kuraiseen maahan, jotta voi poimia muistiinsa posliinihyasintin tuoksun. On oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja viitsittävä pysäyttää polkupyörä, ja on otettava se riski, että joku kähveltää pyörän sillä välin, kun ummistaa silmänsä makustellakseen tuoksua. On unohdettava, kuka ja mikä on, ja antauduttava tuoksulle, keskityttävä siihen, painettava se mieleen. Ja mitä tästä kaikesta saa?
Siihen te osaatte vastata yhtä hyvin kuin minäkin: ei oikein mitään, minkä voisi selvästi osoittaa, ilmaista tai kuvata. Juuri sellaiset asiat ovat tärkeimpiä elämässä, sillä se, mitä ei osaa osoittaa, ilmaista tai kuvata, ei ole kovin helposti poisselitettävissä. Ja silti, kyse ei ole mistään mysteeristä, vaan aistimuksista, mielleyhtymistä, aistimusten jäsentämisestä ja kenties näkemisestä osana jotain suurempaa systeemiä, elonkehää, evoluution julmasti jyskyttävää pulssia.
Meitä koetetaan opettaa ajattelemaan, ettei näillä asioilla ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että osaamme laskea jonkin luvun neliöjuuren tai luetella nimeltä Suomen valtion tämänhetkiset ministerit. Eikä ole ketään, joka sanoisi: se maailma, jossa kuljet päivittäin, nuo tuoksut, jotka mapitat otsikon "kevään tuoksu" alle huolimattomasti, nuo talot, joiden ohi kuljet päivittäin koskaan kunnolla niitä katsomatta, niiden varjon piirtoa tarkastelematta, tämä pakokaasunkatku, joka vääntää vatsasi ylösalaisin ja jota koetat olla huomaamatta, tämä kipu ristiselässä, jonka työnnät alitajuntasi alusvaatelaatikkoon, kunnes selkäsi on niin kipeä, ettet enää pysty kävelemään, tämä maailma, nämä asiat, ovat niitä, jotka ovat kehittyneet sinun selviämiseesi hengissä tässä maailmassa. No, minä nyt tulin sanoneeksi tai oikeastaan kirjoittaneeksi tuon... ja olen sitä mieltä. (Pahus soikoon, täytyy lopettaa kirjoittaminen siitä, mitä "kukaan ei sano".)
En ymmärrä ihmisiä, jotka ottavat vieraaseen kaupunkiin mennessään mukaan kartan. Eksyminen on vaikeampaa kuin takaisin löytäminen. Yleensä vaikka kuinka yrittäisi eksyä uusiin ajatuksiin ja kokemuksiin, palaa vanhaan takaisin kuin lankaansa katkaisemaan kykenemätön jojo. Olen seikkaillut monessa kaupungissa kartatta. Olen seikkaillut monessa ajatusmaailmassa kartatta. Seikkailen elämässäni yleisemminkin kartatta, sillä en halua katsoa pakollisia turistinähtävyyksiä sight-seeing-bussin ikkunasta ja todeta jossain vaiheessa, että bussi jätti minut syrjäiseen kortteliin, eikä minulla ole aavistustakaan missä päin hotelli on, koska en kävellyt tänne omin jaloin.
Kerran kävelin Münchenissä rankkasateessa kolmisen tuntia, ilman karttaa tietysti, kunnes löysin hotellille. Sitä ennen olin jo kävellyt itseni eksyttääkseni pari tuntia ja minulla oli vietävä nälkä, ja rahat olivat hotellilla. Mutta kas, löysin paljon muutakin kuin hotellin ja rahani: dalmatialaisen ravintolan, lihavan sokerileipurin, koiran, jota joki vesi mukanaan hätääntyneen omistajan koettaessa pysyä penkkapolulla vauhdissa, puistossa kukkivan kamelian, ja niin edelleen. Kartan kanssa olisi löytänyt vain hotellin ja rahat ja syönyt lähikuppilassa ja mennyt nukkumaan. Ikään kuin junassa matkustaminen ei olisi hyvää aikaa nukkua.
Karttoihin ei koskaan merkitä - tai ainakin, tuskin koskaan merkitään - paikkoja, joissa posliinihyasintti tai vuorikaunokki kukkii.
ごっつんこ
1 päivä sitten
13 kommenttia:
Tämä tuoksujen ylistyskin toi minulle taas mieleen Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen, joka tuntuu nyt tänä keväänä askarruttavan minua jatkuvasti. Hän varmaan ymmärtää tuoksujen suuren merkityksen meidän hyvinvoinnillemme. Me emme ole pelkkää tajuntaa, vaan kehollisia olentoja jotka elämme maailmassa ja oikeastaan meidän jotka tajuamme tuoksujen, makujen, kauneuden, kosketuksen merkityksen pitäisi nyt viimeistään tehdä kapina ja väittää jyrkästi ja joka puolella vastaan ihmisille jotka suhtautuvat ihmiseen pelkkänä puhuvana päänä.
Kirsti
Pasuunankukallahan on juuri unia vilkastavia ominaisuuksia. Minullakin niitä oli eräänä kesänä täällä kotona, ja levottomia uninäkyjä riitti, kunnes tajusin mistä ne tulivat.
Krohnin Daturassahan sanotaan näin:"…sillä kasvilla on rikollinen menneisyys, vaikkei siitä toki voi daturaa itseään syyttää. Keskiajalla monet myrkyttäjät, Italiassa vasitenkin, käyttivät sitä salamurhiin. Datura sisältää monia eri myrkkyjä. Niin, tosin myös C-vitamiinia… Daturan siemenien pääalkaloidi on hyoscyamiini, sama aine, mitä voi löytää hullukaalista. Lisäksi siemenissä on mm. atropiniinia ja scopolamiinia, joka tunnetaan intiaanien nuolimyrkkynä ja silmäläkkeenä… Datura tuoksuu voimakkaimmin juuri yöllä. Ihminen voi alkaa hallusinoida pelkästään sen tuoksusta… jotkut kutsuvat sitä pahaksi jumalattareksi."
Minulle kevättä edustaa poppeli. Tuoksu on kyllä liiankin voimakas, mutta koska sen on keväisin tottunut täällä haistamaan, on kai parempi siihen mieltyä kuin alkaa inhota ja kärsiä.
Luin tämän aamulla kahvikupin äärellä ja täytyy ihan kiittää siitä, että päiväni alkoi hyvin.
Luulen, että tuoksut vaikuttavat ihmiseen välittömämmin kuin muut aistit. Tuoksuunhan liittyy usein myös joku muisto, takauma paikasta, jossa kohtasi tuoksun ensi kerran. Kirjoituksesi oli virkistävä näkökulma kasveihin ja kevään etenemiseen.
Joltain neuropsykologian kurssilta jäi mieleen, että ihmisen aivoissa "hajukeskus" tai mikä hemmetti se nyt olikin, sijaitsee aivoissa aivan tunnekeskuksen vieressä, siksi tuoksut assosioituvat herkästi tunteisiin ja myös toisinpäin ja tuoksujen (ja hajujen) kautta voimme päästä käsiksi muistoihin, jotka ovat jo unohtuneet. Elämäkertaryhmissä teetän systemaattisesti hajuharjoituksia ja hauska seurata miten erilaisia tunnemuistoja palautuu ihmisille mieleen.
Kirsti
Olen samaa mieltä siitä, että tuoksut ovat merkittävä osa olemassaoloamme. Monesti unohdamme, kuinka paljon tuoksuja itse asiassa kohtaamme vain yhden päivän aikana. Tähän voi toki sisällyttää muutkin aistit.
Minullekin kasvit ovat tuoksujen lähteenä erittäin merkittävä ja vahva asia. Jo varhaisesta lapsuudesta lähtien olen viehättynyt moniin kasvituoksuihin ja oppinut tuntemaan niitä lisää kasveihin yhä paremmin tutustuessani. Aloinkin muistelemaan, mistä kasvituoksuista erityisesti pidän ja mitkä ovat niitä "pahoja" hajuja.
Pahalta tuoksuvat ainakin hurmehappomarjan ja jättibalsamin kukat, mutta jollakin kierolla tavalla pidän niistäkin hajuista. Sen sijaan perinteisemmin oikein hyvältä tuoksuvat mielestäni mm. hopeapensaan, syreenien, kotipihlajan, vaahteran ja useimpien perenojen ym. ruohovartisten "kukkakasvien" kukat. Ei lehmuksenkaan kukkien tuoksussa ole mitään valittamista.
Sitten on koko joukko Suomessa erikoisia kasveja, joiden tuoksu on mielestäni jännittävä; samettisumakin kukilla on karamellimäisellä tavalla viehkeä tuoksu ja viiniköynnösten kukat taas pistävät ilmoille hajuvesimäisen tujauksen. Sittenhän olen maininnut omassa blogissani mm. valeakaasian kukat ja katsuran syyslehtien tuoksut... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Pointti siis on se, että nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa monella ihmisellä ei kiireiden ja itsekkyyden keskellä liene tarpeeksi aikaa pysähtyä tutustumaan maailmaan ja sitä kautta omaan kehoonsakin. Esim. kasvien tuoksut ovat osa miljöötä, jossa elämme ja jonka kanssa vuorovaikutuksessa eläminen on hyväksi omalle sielullemme myös ihan fyysisten reaktioiden kautta. Onkin hienoa nähdä, että on vielä olemassa aidosti ja vahvasti ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa eläviä ihmisiä, kuten sinä Veloena!
Luulen kyllä, että osittain "haisti" saattaa olla niin eläväinen aisti siksikin, että meidän kielemme on saakelin kuivakiskoinen ja kehittymätön sen luokitteluun. No jaa, oikeastaan kaikkien muiden aistien paitsi näön suhteen aistitun systemaattinen jäsentäminen on kyllä laiminlyöty kaikkien tuntemassa yleiskielessä kovin pahasti.
Olisi hirvittävän kiinnostavaa tietää, josko maailmasta löytyisi jokin kulttuuri, jossa tuoksuja oikeasti pohditaan. Tarkoitan tässä nyt laajempaa kulttuuria kuin esim. viininmaistajia, joiden tuoksujen kuvailun termit eivät kyllä analyyttisyydellään paljoa riemastuta.
Kuinka paljon Mika teidän koulutuksessa puhutaan tuoksusuunnittelusta, vai onko se vain opiskelijoiden oman kiinnostuksen kohde? Arvostellessani taannoin erään laajan suomalaisen puutarhaoppaan järkytyin siitä, kuinka paljon tilaa oli uhrattu aidan perusteiden tekemiselle suhteessa tuoksuihin.
No, onneksi meillä on Eeva Ruoffin Tuoksujen puutarha ja tietysti iki-ihana klasari, Louise Beebe Wilderin The Fragrant Garden. Mutta kuinkahan moni löytää ne?
Äh, olenpa epäselkeä tänään. Uuh, kaivaminen näkyy vieneen myös psyyken mukanaan.
Haistia ei unohdeta osittain siksi, että se on henkiinjäämisen kannalta erittäin tärkeä aisti - se, mitä työnnämme suuhumme luonnontilassa on aika oleellista. Ja osittain siksi, että meillä ei ole kykyä käsitellä sitä, koska sille ei ole kunnollista käsitteellistä viitekehystä. Niinpä se piinaa meitä assosiatiivisesti. "Normaaleissa" asioissa voimme siivota assosiaatiot sievästi tarkastelemalle ilmiötä kausaalisessa viitekehyksessä ja torjumalla assosiaatiot subjektiivisena humputuksena. Mutta haistin kanssa me emme pysty torjumaan niitä käsitteellistämällä hajua.
Se, liittyykö haistin alikäsitteellistys jotenkin sen keskeiseen rooliin selviytymisessä, on ainakin itselleni täysin epäselvää. Kiinnostavaa, mutten osaa sanoa tuosta paljon mitään - -
Sen kuitenkin muistan jostain lukeneeni, että nimenomaan haisti on kaikkein vaikeimmin "koulutettavissa" - vaikeaa sanoa, johtuuko tämä käsitteiden puutteesta vai siitä, että haistireaktiot ovat niin suoria: oksettaa, tekee mieli tunkea suuhun jne. Oksettavaa hajua on vaikeaa ehdollistaa miellyttäväksi.
Ja senkin muistan lukeneeni, että jenkkilässä viim. 50 v:n aikana lempituoksut ovat muuttuneet radikaalisti. 50 vuotta sitten ne olivat luonnonhajuja - haravoitavat lehdet, leikattu nurmikko, härkäpapua kukkiva pelto jne. Nykyään ne ovat hajuvesiä, deodorantteja, saippuoita ja huonetuoksuja. Ei ihme, että jenkkiläläisillä kasvikeskustelupalstoilla jonkin kukan tuoksua kuvataan vertaillen sitä tunnettuihin huuhteluaineisiin ja parfyymeihin. Surullista.
Korvaamattoman kaunis teksti, ja kuvitus ja. Niin kaunis, että se innoitti vanhankin runoilemaan rakkaudesta (ks. Muisti|kirja). Ja kun lukee näitä kommentteja, ei voi kuin hämmästellä ja olla kiitollinen, että ihmistä siunataan kaikella tällä tiedolla. Tuosta "tuoksusuunnittelusta" vielä. Tähän on pakko liittää linkki, vaikka se keväänhempeää tunnelmaa hiukan rikkookin: http://laptops.engadget.com/entry/1234000403029206/
Niin, tuoksusuunnittelu... Kyllä tuollaiset suht spesiaalit näkökulmat kasvillisuuden suunnittelun ja opettelun suhteen ovat valitettavasti enemmän omasta kiinnostuksesta kiinni maisema-arkkitehtuurin opiskelussa. Kasveja opetetaan ko. alalla suhteellisen vähän verrattuna esim. siihen, kun opiskelin reilu 10 vuotta sitten puutarhuriksi. Siihen verrattuna kasvien opiskelu on maisema-arkkitehdin tutkinnossa vähintään kolme - neljä kertaa vähäisempää. Se on sääli, mutta toisaalta maisema-arkkitehdin tutkintoon kuuluu niin paljon kaikkea.
Osa kasvien opettelusta tulee muiden kurssien ohessa, jolloin esim. harjoitustöiden kautta tulee tilanteita eteen kasvienkin suhteen. Muutama tosi päteväkin kurssi pelkästään kasveihin liittyen silti löytyy. Esim. sellaiset kurssit kuin Kasvillisuuden käyttö 1 ja 2. Siinä on opettajana nimittäin alan todellinen guru, mitä kasveihin tulee eli Pentti Alanko. Hänellä on uskomaton tieto-taito ja kutsumus. Tavallaan hän on yksi esikuvistani.
Eeva Ruoff on myös opettajana sellaisella kurssilla kuin Kulttuurimaiseman historia, jossa kasvienkin monia puolia tulee esille kiinnostavasti. Molemmat henkilöt ovat siis erittäin päteviä ja itse asiassa viime keväänä minulla oli mahdollisuus viettää aikaa opintomatkalla Englannissa Pentti Alangon seurassa. Hän oli matkan opettajakuntaa.
Eipä noidenkaan kurssien puitteissa ole silti aikaa perehtyä kovin syvällisesti aiheeseen. Lähtökohdatkin opiskelijoiden kesken ovat niin erilaisia; joku kyselee ensimmäisellä kasvikurssilla vielä esim. niin perusjuttua, että miten tunnistaa lepän ja haavan toisistaan (huoh)ja joku toinen taas on opiskellut aikaisemmin esim. puutarhuriksi tai jopa hortonomiksi ja tietää jo kasveista paljon. Sama kasvitietämyksen kirjavuus säilyy valmistuneidenkin joukossa, mikä huolestuttaa. Pitäisihän suunnittelemansa materiaali tuntea tosi hyvin, jos on kerran maisema-arkkitehti!
Omasta puolestani voin todeta, että kaikki mitä olen kasveista oppinut, on tullut reilusti enemmän oman aktiviteetin kautta kuin alan opiskelun mukana etenkin puutarhuriksi valmistumisen jälkeen. Niin se vain on, että käytännön työ ja tietenkin tällaiset kasveihin liittyvät harrastukset opettavat usein eniten tällä saralla. Se, että on viitseliäs omaehtoiseen opiskeluun. Myönnän toki, että minulla on ollut tässä etuna suhteellisen erikoislaatuinen kutsumus. Siksi olen kait vähän kummajainen alani opiskelijoiden piirissä ja muutenkin :)
"Olisi hirvittävän kiinnostavaa tietää, josko maailmasta löytyisi jokin kulttuuri, jossa tuoksuja oikeasti pohditaan.
Löytyy. Luehan Constance Classenin Worlds of Sense: Exploring the Senses in History and Across Cultures (Routledge). Älyttömän mielenkiintoinen kulttuurisosiologinen opus. Classen kertoo mm. kulttuurista, jonka käsitteet hahmottuvat hajuaistin ympärille. Hyvin avartava teos. Aioin joskus tehdä gradun lasten hajukäsityksistä (tai jotain sellaista, en enää muista), mutta valitettavasti nuuhkimisen tiede ei sitten saanut minusta tutkijaa...
Aistejahan ihmisellä on enemmän kuin viisi. Oliver Sacks kertoo mm. proprioseptiivisestä aistista, jonka avulla paikallistamme vaikka silmät suljettuina missä oikea kätemme on. Puutuneenahan se on aika vaikeaa.
joakim
Kiitos kutsusta seaid-kävelyretkelle! Kaunis blogi.
Joakim, KIITOS tosi paljon kirjavihjeestä! Ihan varmasti luen! Oletko itse lukenut Yi-Fu Tuania? Hän on myös hirvittävän kiinnostava. Sacksista pidän myös kovasti. Hänen tutkimuksensa ja potilaskertomuksensa kertovat niin konkreettisesti omaa kieltään siitä, miten me maailmamme hahmotamme, miten maailma muodostuu. Proprioseptiikkaa käsittääkseni tutkitaan nykyään kovastikin.
KK, kiitos linkistä - näin sitä taas huijataan meitä uskomaan, että auto voisi olla hyvä esteettinen ympäristö. En usko, että voi olla, enkä etenkään, että sen ehdoilla voidaan rakentaa inhimillistä kaupunkia. Valitettavasti. Valitettavasti tietty siksi, että eihän autoilua elämäntapana saa kyseenalaistaa leimaantumatta täydeksi hörhöksi :). Onneksi sitä ei tarvitse ottaa itseensä, vaan voi aina ajatella, että sormella osoittajan neljä sormea osoittaa häntä itseään kohti.
Mika, niin se tarkemmin ajatellen varmaan on kyllä joka alalla: vähänkin traditiosta poikkeavat näkökulmat ja fokukset jäävät opiskelijoiden omien intohimojen kannettaviksi. Ainakin filosofiassa, jota opiskelin, tämä oli sangen selkeää.
Ciliegia, minusta oli hienoa löytää blogisi. Pidän siitä.
Lähetä kommentti