torstai 12. toukokuuta 2005

Lyhyestä päre kaunis

Käyn amanuenssin vastaanotolla; kyllä, merkintä, joka on luvattu kaksi viikkoa sitten, on unohtunut matkan varrelle, ei koskaan saapunut amanuenssille saakka. Punomme juonia ja teemme strategian. Huomaan olevani iloinen ja toiveikas. Alan vähitellen uskoa, että pian olen valmis kaikkine merkintöineni ja voin marssia hakemaan papereitani pois kevään viimeisessä skumppatilaisuudessa. Se tarkoittaa: kesäkuussa, samalla kuin Kissakin. Ja sitten, ystävät kalliit, bilestetään! No, skeptinen ja luulotautinen kun olen, en vielä täysin onnistu uskomaan. Pelkään edelleen, että jostain kummallisenselittämättömästä syystä pian tupsahtaa sähköposti, jossa ilmoitetaan, ettei kukaan muista minun käyneen hakemassa sitä seminaarimerkintää tai edes käyneen koko seminaaria. Mutta toivossa (pelon ohella) on hyvä elää. Jos kaksi viikkoa sanottiin, että selvähän tämä, kyseessä täytyy olla pelkän väärinkäsityksen tai unohduksen... saan sen kyllä. (Koetan uskotella kykenemättä uskomaan. Aina sama juttu, kaikissa asioissa.)

Tosin uskoni siihen, että kunhan saa ovarit täyteen, pääsee maisterien taivaaseen, on yhtä hatara ja skeptisyyden sävyttämä kuin kaikki muukin uskoni. (Mitä, ettekö te ole huomanneet allegoriaa valmistumisen ja taivaisiinastumisen välillä?)

Mutta aah aah kevät. Eilen illalla, We Got Beefissa, G-litterin ilmaiskeikalla, tuntui melkein siltä, että voisi nousta liitelemään kattojen ylle. H, pituus noin 15o cm, kiskoo väkisin eturiviin minua, noin 170 cm, ja Kissaa, yli 190 cm. Eriskummallinen seurue, kolme erikokoista hippiä. H:n tunkeminen eteeneteen ei raivostuta ketään, mutta jo minä tunnen oloni vähän kiusalliseksi. Kissasta puhumattakaan. Hänen taakseen muodostuu tyhjyyden vana, ja Kissa pelkää koko keikan ajan, että kohta joku tulee rähjäämään, että herra tyhjäpää koripallonpelaaja voisi siirtyä takariviin, et muutkin näkis. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään. Koetan notkua polvet koukussa, etten olisi ihan niin torni. Olkoonkin, että musiikki nostelee lonkkia. Vasta keikan jälkeen saamme selitettyä H:lle asian. "Aijaa, mä olen aina tottunut meneen ihan eteen kun en mä muuten näkis mitään", nauraa H.



Kevät etenee sitä tahtia kesäksi, että viikko sitten otettu kuva näyttää vuosituhansia vanhalta. Paitsi ettei, uups, tuhansia vuosia sitten ollut digikameroita.

Viikko sitten valkovuokot vielä olivat supulla kylmänkosteudessa, loistava sopeuma siihen, ettei niin kylmällä kuitenkaan mikään pölyttäjä tanssi heteillä ja emeillä. Tänään ajaessa Mäkelänrinteen uintikeskuksen liuskalle ja siitä sillan yli Pasilaan tienvieren mukulaleinikit hohtavat kiiltävänkeltaisina, aivan avoimina. Ja valkovuokot - kuka muistaa enää, millaisia ne ovat kylminä aamuina?

Iltapäivällä, kun aurinko paistaa pienelle parvekkeenpahasellemme, keräännymme kissanpoikien, kahden tuolin ja kahden koiran kanssa parvekkeelle syömään kahvinmakuista tofujäätelöä. On kuuma t-paidassakin. Negaatio-rouva istuu ovensuussa ja tuijottaa meitä epäluuloisena. Koetamme houkutella sen mukaan laumailemaan, mutta se vain kääntää selkänsä ja saapastelee tiehensä, kirjava kissa. Kolipääkoirat sen sijaan nuoleksivat Lohen siivottoman peräreiän rusehtavasta puhtaan vaaleanpunaiseksi. "Eee, mene pusimaan jotain muuta", koetan harhauttaa Nasua, joka Lohen jälkeen siirtyisi nuoleksimaan meidän käsiämme, tuo rakastava pikku lärpätti.

Taannoin vaikka missä käytiin keskustelua siitä, mikä olisi hyvä suomenkielinen nimi yksittäiselle bloggaukselle. Merkintä tai postaus kuulostavat ilmeisesti pahalta jonkun korvassa. Lastu oli yksi ehdotus. Tosin itseäni huolestutti, että entäs sitten pitkät ja perusteelliset? Ovatko ne tukkeja, halkoja, vai mitä? Entä sellaiset sillisalaatinomaiset? Ovatko ne lastulevyä?

Sitten keksin - lastujen sijaan tahtoisin päreitä. Tiedättehän, sellaisia, jotka valaisevat jotain, mitä ilman pärettä ei olisi nähnyt.

Omat kirjoitukseni ovat itselleni kyllä enemmän jälkiä - jälkiä jostain, jota koetin jäsentää siinä onnistumatta. Viime aikojen parhaat päreet ovat olleet edellä viitatun Avaruusajan päiväkirjojen magiajutun lisäksi tämä ja tämä ja tämä. Valaistukaa. Aurinko paistaa niin kirkkaasti. Ruskettukaa.

5 kommenttia:

Marimba kirjoitti...

Jotkut merkinnät ovat valoammuksia tajuntani hämärillä kentillä. Sinun useimmmiten.

Anonymous kirjoitti...

Päreitäkin on kahdenlaisia. Kiskottuja ja höylättyjä. Kiskotut päreet ovat kestävämpiä, niistä kun tehdään kori, se kestää. Höylätyistä päreistä tehty kori menee säpäleiksi vuodessa. Palamisessa ei taida eroa olla kyllä.

Kirsti

sisatto kirjoitti...

Yksi puuaineksinen vertaus tuli vielä mieleeni: eivätkös blogimerkinnät ole vähän kuin ne puu-ukkelit, joita Vaahteramäen Eemeli veisteli kun oli suljettuna sinne aittaan vaimikäseoli.

heta kirjoitti...

Toi lastu ois kyllä hyvä. Se olisi jotenkin niin ehtasuomalaista Juhani Ahon jalanjäljissä.

Lastu.

Aika hyvä.

Veloena kirjoitti...

Lastu ei siis ollut minun keksintöni enkä pitänyt siitä. Ahon lastut kun eivät jotenkin oikein iske tulta.
:)

Joo puu-ukkelit! Vesa on nero omalla tavallaan! Ihan totta, tietyntyyppiset bloggaukset on semmoisia puu-ukkeleita, joita veistellään kasvot kiihtyneessä irveessä...