Kuusiluodon saunassa

Kuusiluodon orvokit ja ailakit kukkivat valtavina ketoina. Lampaat tuodaan juuri saareen soutuveneellä, uuhi säkki päässä, karitsat säkeissä, sauna on lämmin. Kun kävelemme saunalle, kaupungissa syttyvät ensimmäiset valot Arabianrannan taloihin. Kalliolla mereltä päin rientää joukko alastomia tyttöjä kohti saunaa uintireissun jäljiltä. Jalat vähän purppuraisina he loikkivat kanistereille, joissa vesi on lämminnyt koko päivän auringossa, ja huuhtelevat kehonsa.

Riivimme vaatteita päältämme talven pois ajamisen raivokkuudella. Vaatteissa niin samannäköiset ihmiset näyttävät heti paljon yksilöllisemmiltä, kaikilla on omanlaisiaan kuoppia, mutkia ja harjanteita, jotka vaatteiden kanssa näyttävät anatomian puutteilta, ilman vaatteita viehättäviltä itsestäänselvyyksiltä. Ripustan alushousut puunoksaan, astelen saunaan jalalla rallin muotoa kuulostellen.

Saunassa on lämmin, meressä olleet tuovat mukaansa meren tuoksua. Pian ihmisiä häipyy peseytymään, me uudet vain istumme lauteilla vuoroin ummistaen, vuoroin avaten silmiä. Ikkunasta näkyy yhden peseytyjän jalat. Jalat vaihtavat asentoa tukevasta jalat harallaan seisomisesta kontrapostoon. Välillä niiden yli valuu vaahtoa, välillä vettä. Äkkiä toinen jalka nousee maasta polven korkeudelle ja kipristää varpaat koukkuun. Sitten jalat kävelevät pois näkymästä.

Epäröin, uskaltautuako mereen. Onhan vasta toukokuu. Mutta toisaalta, AMS:n kanssa uimme joskus huhtikuussakin, kun meren lämpö oli kuusi astetta. Päätän uskaltaa. Kun muut loikkivat lauteilta alas, seuraan perässä. Lainaan rantasandaalit, koska matkalla on pieniä nokkosia. Tuntuu hassulta kävellä alasti kalliolla, kun illan viileys tuntuu jo tuulessa ja edessä aukeaa Helsinki. Riemukkaalta, vapaalta, pompahtelevalta. Hiukset, jotka saunassa ovat olleet piilossa pyyhkeen hellässä sylissä, saavat nyt liehua ja läiskyä ja mennä suuhun estoitta. Seuraan takapuolia edessäni, ihmetellen taas kerran, miten erimuotoisia ihmiset ovat. Ensimmäisen kerran tajusin sen sovitusnukkekurssilla, kun meidän kaikkien omien mittojen mukaan tehdyt sovitusnuket nostettiin seisomaan rinnakkain pöydälle. Mikä rikkaus!

Muut menevät uimaan laiturista, mutta itse inhoan laitureita. Kahlaan veteen rantasandaalit jalassa, kaislat tunkevat joka puolelle, koetan lakaista niitä kädellä sivuun. Veden alla katkenneet kaislanpäät raapivat sääriä, sitten vatsaakin. Kyykistyn, annan veden hulmuta ympärillä. Uimaan en voi heittäytyä, etteivät rantasandaalit lähde karkuun. Mutta olen kyykyssä ja vedän syvään henkeä, puhallan keuhkot aivan littanoiksi, vedän uudelleen henkeä. Ihana viileys ja meren loiske tunkeutuu kaikkialle, jossain laulaa satakieli. Lokit kirkuvat, kuten kuuluukin.

Kun nousen seisomaan, hiusten märkä ruoska liiskautuu selkään ja kattaa olkapäät. Laiturin tyvellä viipyilevät laituriltauijat, ne ovat nopeampia ja odottelevat enää hidasta kahlaajaihmistä. Harpon rannalle sandaalit vettä lappaen. Tahtoisin matkan saunalle olevan pidemmän, tuulen kylmemmän, seuran epäviehättävämmän. Ei, en halua täältä ollenkaan pois. Rukoilen, että kallion ylitys kestäisi kymmeniätuhansia vuosia, mutta se on jo ohi tuskin alettuaan.

Löylyssä istun turtana, aluksi. Lämpö vilkastuttaa meitä kuitenkin pian kuin sisiliskoja, ja pian saunasta kuuluu naurua. Kaavailemme retkiä sekä Linnanmäelle että vesipuisto Serenaan lapsekkaassa ilossamme. Kiuas sihauttaa ilmaan rentouttavan kuumaa, lempeää puulöylyä. Ei tarvitse käpertyä, ei suojata korvalehtiään.

Kuusiluodossa on käytössä saunan padan lisäksi kummallinen veden aurinkolämmityssysteemi. Suuret mustiksi maalatut maitohinkit seisovat kalliolla läpinäkyvien muovillieriöiden sisässä. Musta kerää lämmön veteen, muovilieriö tekee hinkin ympärille ilmaeristeen kylmältä tuulelta. Vesi on kädenlämpöistä, juuri sopivaa. "Hassua peseytyä yhdessä", sanoo Kissa uneksuvasti. Muut myöntelevät: vaikka saunassa istuttaisiin yhdessä, peseytyminen on yksityistä. Korkeintaan on kokemusta siitä, kuinka rakastetun kanssa mennään yhdessä suihkuun suhteen alkuvaiheessa. Nyt kaikki kuitenkin seisomme kalliolla auringon laskiessa puiden taakse, lotraamme ja läträämme vakavina ja huolellisina. "Kaunista ja intiimiä", toteaa Malista palannut ystävä.

Kun lähdemme saunalta takaisin talolle, yli pesukallion, ohi orvokkimättäiden, joista pistää yksittäisiä suolaheiniä punaisine huiskuineen, omituinen tyytyväisyys valtaa kaikki jäsenet. Käveleminen on pehmeää kuin venyttelytunnin jälkeen, nikamat lepäävät rauhassa alemman toverinsa päällä lihasten kinnaamatta niitä minnekään muualle, mielen esittämiin asentoihin. Tuuli puhisee järviruo'ossa ja tuomissa, talon punaisessa seinässä on keltainen ikkuna, josta näkyy toisilleen raparperipiirakkaa ojentelevia pöydässäistujia.

Sisältä päin seinä on vaaleansininen ja ikkunan aukosta näkyy sinimusta yö. Mutta kun kuljemme pitkospuita ensin Lammassaareen ja sieltä Vanhaankaupunkiin, yö vaikuttaa valoisalta. Pitkospuut ovat harmaa polku pystysuorien viimevuotisten ruokojen keskellä. Kullerot ovat auki. Pensassirkkalintu pitää meteliään, leppäsaarekkeessa kurlaa jälleen yksi satakieli. Kun pysähtyy, satakieli kieltäytyy lavertelemasta. Seisomme pitkään pitkospuilla liikkumatta, mutta lintu ei lepy. Vaan kun kävelemme pari askelta, se aloittaa uudelleen. Pysähdymme, ja lintu vaikenee. Liikumme, se laulaa.

Kävelemme pois linnun äänen piiristä, kohti polkupyöriä metsän mustassa seinässä. En vielä tiedä, että painajaiset repivät minua koko seuraavan yön, ja että aamulla olen väsynyt ja helpottunut, kun se, mikä tuntuu unenomaisemmalta, onkin totta, ja se, mikä tuntuu todemmalta, onkin unta. Ajattelen saunaa ja kaipaan kaikkia saunoja, joissa olen istunut, sukellan mustaan seinään kulleron ja tuomenkukan välistä.