Akuuttia ihmisärsytystä

Vasta aamulla ymmärrän, kuinka väsynyt olen. Illalla sinnittelen Koffin puiston huipulla, onnistun hymyilemään hieman ja syömään yhden grillatun kasvispurilaisen, tervehtimään vanhoja tuttuja ja sensellaista. On kylmä, Kissa on ymmärtänyt asian väärin. Sinne olisi voinut laittaa talvivaatteet juhlapukineiden sijaan. Kun lähdemme mäenharjalta, jalat ovat niin jäässä, että käveleminen sattuu. Menemme istumaan vanhan tutun ja tämän kihlatun kotiin, juomaan punkkua ja käymään jopa ihan hyvääkin keskustelua, sitten liukenemme Rosegardeniin ja sieltä kotiin.

Alkuilta pinnistelyä ja vakuuttelua, että selviän tilanteesta, osaan puhua ihmisille ja olla mukava ja seurallinen, on vähän liikaa. Olen tottunut puhumaan luottoystävien kanssa, en kuuntelemaan kopeita kommentteja, joista en osaa sanoa, ovatko ne ironiaa vai eivät. Kuulen, että kyllähän se on hävettävää jos joutuu juttujaan myymään, oikeilta tyypeiltä kun juttuja vain tilataan. Ketään muuta ei tunnu ahdistavan, millaista paskaa sellulle pistetään. Sellu on metsää. Suurin osa lehdistä, joita luen, olisi esteettisesti kiinnostavampaa metsämuodossaan. Nostelen kulmakarvojani ja tajuan, että näillä ihmisillä ei ole suurta tarinaa, ne ovat niin postmoderninsa lumoissa, että minun silmissäni ne ovat tavallaan kuolleet jo aikaa sitten.

Varmasti ne ihmiset ovat oikein mukavia selvinpäin ja tilanteessa, jossa niiden ei tarvitse päteä koko ajan. Koetan myydä paria juttua erään lehden toimitussihteerille, mutta eihän siitä tule mitään. Olen kehno selittämään lyhyesti, miksi jokin juttu on kiinnostava. Syy on tietysti siinä, etten itse tiedä, miksi jokin juttu minusta on kiinnostava. Olen miettinyt aihetta, miksi ihmiset ylipäänsä kiinnostuvat joistain aiheista mutteivät toisista niin kauan, että en osaa sanoa enää rautalankaversiona minkään kiinnostavuudesta mitään. Tajuan äkkiä tarvitsevani managerin myymään juttujani. Vilkuilen Kissaan päin arasti. Ja ihan totta: kun Kissa alkaa hehkuttaa aihetta, äkkiä kaikista juttu voisikin olla jees. Pitää käyttää ylettömiä liioitteluita ja slangia ja vähän polkea ympärilläolevia parilla sivistyssanalla, ja hei, heti fiilikset muuttuvat. Tunnen itseni läpikotaisin sopimattomaksi tällaiseen seuraan. Kaipaan talikkoa ja koiria ja kissoja ja kastelukannua ja metsäpolkuja.



Seurueen pienentyessä meno sentään hetkeksi leppyy. Voi vain siemailla punkkua sohvaan käpertyneenä, katsella kihlatun perhoskämmeköitä. Puhua siitä, kuinka ei ymmärrä stereoista mitään. Kunhan ääni on jonkinlainen, lopun voi kuvitella. Ja puhua todistelusta puheessa, siitä, onko kaikki puhe todistelua, ettei ole jotain tai jonkinlainen. Mieleeni tulee Vaskitsan kommentti, jos olisinkin insinööri Espoosta. Tajuan äkkiä, ettei sillä olisi mitään väliä: jos joku insinööri Espoosta ajattelisi näin, kokisi kaiken tämän, miten hän lopultakaan eroaisi minusta? Ei kai kuinkaan. Mutta tietenkään en sano tätä ääneen vaan esitän varovaisia vastalauseita: ei nyt ihan kaikki puhe, ei missään nimessä. Voihan sitä puhua asioistakin tai niiden vieruksista. Jokin muukin mielestäni kovin nerokas ajatus minulla oli, mutta se on kadonnut jäljettömiin jonnekin eilisiltaan.

Kun herään, Kissa on hävinnyt Turkuun viikonlopuksi. Viikkaan pyykit telineeltä ja nostelen kaappiin, lataan pesukoneeseen uudet pyykit. Haukottelen, lapioin naamaani kauranlesettä omenamehussa liotettuna ja olen kiitollinen siitä, että tänään ei tarvitse tavata ketään, yhtään ketään. Laitan stesseihin delfiinien laulua - enemmän ne kyllä narskuvat, jokeltavat ja kiekuvat kuin laulavat, jos minulta kysyttäisiin - josta Kissa ei ole yhtä otettu kuin minä. Kissa ei ilmeisesti koeta kuunnella, mitä ne sanovat. Delfiinien ääntelyä analysoitaessa on tultu melko varmaksi siitä, että jokaisella delfiinillä on laumassaan nimi, jolla lauma kykenee viittaamaan siihen ja kutsumaan sitä, ja muutenkin ääntely on systemaattista ja vastaa tilastollisessa äänneanalyysissa melko pitkälle ihmisen kieltä. Me emme vain osaa puhua sitä. Delfiini on kiinnostava eläin. Se keskustelee, kykenee selviytymään vaativista kognitiivisista tehtävistä ja on samanlainen paskapää kuin ihminenkin, kiusaa ja raiskaa, mutta toisaalta ei jätä ystävää pulaan.

En nyt vain yksinkertaisesti kestä ihmisääntä hetkeen. Katselen kirjahyllyjäkin ankarasti, miettien, ovatko noiden kirjojen kirjoittajat sellaisia, että niiden lähellä tulee huono olo. Voivatko niiden kirjoittamat kirjat tehdä muuta kuin huonon olon, ja niin edelleen. Loruttelen vettä kasvien ruukkuihin, annan asioiden olla vielä hetken ennen niihin tarttumista.

En tiedä kuka tai mitä haluaisin olla. Tutut ja turvalliset merkitykset ympäröivät minua, mutta huomaan, kuinka ne muuttuvat hitaaksi joksikin aivan muiksi. Haluaisin pakata pienen punaisen tekonahkaisen matkalaukkuni, ottaa koirat ja kissat ja painua puhelinlankojen ulottumattomiin, metsän keskelle, neulasin peitetyille poluille, istahtaa aukiolle, avata matkalaukkuni, levittää lakanan maahan ja käydä sille makaamaan siihen asti, kunnes tulee nälkä villien vadelmien kypsyttyä.