Töröö ja muita mestareita

Aivan tykkejä päiviä, kertakaikkiaan!

Nyt on se aika vuodesta, kun herättyä ja koirat pissitettyä vetäistään nopeasti naamaan omenamehussa liotetut kauranleseet ja pellavansiemenrouheet inkiväärillä ja kanelilla terästettynä, laitetaan päälle likainen paita ja likaiset housut, rouhaistaan likaiset hiukset ponnarille violetilla puupompulalla, kasvojen pesun sijaan laitetaan aurinkosuojan sisältävää huulirasvaa, vedetään fleecehuppari niskaan ja huikataan: "Mä meen nyt palstalle, moi!"

Sitten kopsutetaan maiharit jalassa pyörälle, työnnetään se pihalle kellarista, vedetään henkäys aamuilmaa, polkaistaan peli vauhtiin. Koskelantien lehmukset viuhahtelevat ohitse matkalla Annalaan. Koko matkaa ei sentään saa ajaa lehmuskujassa. Se olisikin jo liikaa luksusta. Palstalla maa alkaa olla lämmin.

Työnnän talikon maahan jalalla avittaen, väännän, nostan, sekoitan piikeillä. Maa murustuu ja sen valtavat matojen armeijat paljastuvat. Jokaiseen rouhaisuun mahtuu ainakin kymmenen ilmaista puutarhatyöläistä, jotka kuohkeuttavat maata ja kakkaavat lannoitetta päivässä oman painonsa verran. Parhaat ovat keskisormen paksuisia ja kahden keskisormen pituisia. Sellaisia, joita äiti kutsuu varsinaisiksi mulkvisteiksi. Kuten sanottua, kasvatan ensisijaisesti matoja, leikkaan niille ruohoa, nyhdän peltokortetta silpuksi, kippaan maanpinnalle. Ne sitten pitävät huolen kasvieni tarpeista kiskoessaan eväitään maan sisään käytäviinsä. Maa, joka oli kuusi vuotta sitten silkkaa savea, on nyt möyheää, mustaa ruokamultaa.

Kääntäessäni maata ajattelen Thoreauta. Hankala tyyppi, kirjoittaa kuin fauni ja ajattelee kuin hauki, yhtä terävästi ja säälimättömästi, ja sitten sillä on sellainen nimi, että koetapas puhua siitä jonkun kanssa. Olen kuullut monta versiota. "Kai se sanotaan töröö", arvelee Kissa. "Toroo", sanoi exäni. Olen kuullut myös soroon ja toröön ja töroon. Hankalaa. Avaa siinä sitten keskustelu jonkun sivistyneemmän ihmisen kanssa tästä aiheesta. Heti ensiksi pitäisi sanoa nimi, jonka ääntämisestä kaikilla on epävarmuutta enemmän kuin kotitarpeiksi. Aloittaa keskustelu: "Luinpa tässä taannoin Thorööta, vai miten se nyt lausutaankaan", ja keskustelu liukuu hetkessä ääntämiseen ja muihin vaikeisiin sanoihin oleellisempien aiheiden sijaan.

Jos Thoreaun sukunimi olisi ollut jokin helpommin lausuttava Mill tai edes Schopenhauer, hän olisi varmasti paljon keskustellumpi, eikö vain?

Thoreau on kuitenkin juuri keskusteltava ja keskusteleva kirjoittaja. Ei hän ole kovinkaan akateeminen eikä ainakaan pedantti, mikä tietysti saa useimmat thoreaumaisista aiheista kirjoittavat ihmiset kirkumaan "pää poikki, pää poikki". Noin kuvitteellisesti, siis. Oikeasti he vain ovat aika vaitonaisia. Töröö kun on samanlainen virkaheitto ihminen kuin allekirjoittanutkin (ja tämän parhaat ystävät): ei oikein mihinkään kurinalaiseen ammattikuntaan tai opintoalaan identifioituja.

Ja silti, ja siksi, niin ihana lukea. Olen lukenut sellaisenkin tutkimuksen, jossa Thoreaun näkemystä maailmasta ja elämästä verrattiin kentaurin viisauteen antiikissa. Ajatuksena esseessä oli, että ihminen voi tulla kokonaiseksi ja viisaaksi vain ymmärtäessään eläimen itsessään. Tästä toki olen samaa mieltä. Kuinka hyvä onkaan polkea pyörällä ja tuntea tuulen repivän löysästä poninhännästä suortuvia omille teilleen! Kuinka mainiota onkaan nipsaista maasta puskevasta iltahelokin lehdestä kulma ja järsiä sitä hiekka hampaissa nirskahtaen.



Kääntäessäni maata Kellomäen metsästä (sieltä, missä Helsinki on perustettu silloin kauan sitten) kuuluu jänishaukku. Se kuulostaa siltä, että ajokoira kirkuu hysteerisesti. Ja aivan niin: pian metsänreunasta pelmahtaa rusakko, jonka kintereillä laukkaa hampaat välkkyen kaksi kotikoiraa, belgianpaimenkoira tervueren ja englannninspringerspanieli. Kummankaan ei kyllä pitäisi olla jäniskoira, mutta... (Nasukin osaa tuon kirkunan. Se kirkuu aina rusakon juoksemista nähdessään. Vaikka sen kerran, kun se oikeasti teki tuttavuutta rusakon kanssa, se ei muuta osannutkaan kuin kyyristyä koirien leikkiinkutsuasentoon, haukahdella, ja koettaa houkutella rusakkoa pyrähtelemään pellolle.)

Jänis eksyttää koirat taitavasti ja loikkaa piiloon erään palstan lapiolaatikon ja raparperin väliin kyyryyn. Koirat juoksevat kartanon ympäri villisti kiljahdellen ja haukkuen. Jäniksen korvatkaan eivät värähdä sen painuessa maata vasten. Laiha, takkuinen rusakko, silmät villinä, päihittää taas hölmöt kiiltäväturkkiset koirat. Koirat rynnistävät takaisin sinne, mistä tulivatkin, belgi tappokoneen määrätietoisuudella, spanieli humanistimaisesti korvat liuhuen, ympärilleen vauhdissakin vilkuillen.

Koirien mentyä jänis lähtee piilostaan verkkaisesti liikkeelle. Se ei tunnu pahemmin välittävän siitä, että kaivelen maata siinä ihan lähellä. Se taapertaa jyrsimään vattupensasta jonkun toisen palstalle.

Kun vessahätä käy ylitsepääsemättömäksi, lähden kohti kotia Sofianlehdon puutarhan kautta. Ostan sen helenanruusun äidille sunnuntaiksi. Ja taimimultaa lisää, sitä kuluu keväisin valtavat vuorelliset.

Kun astun sisään, ulkona käykin puolipilviseksi. Annalassa oli niin kuumaa, että harkitsin hetken paidan kiskomista pois päältä. Maata kääntäessä tulee oikeasti hiki. Mutta sitten totesin senhetkiset rintsikkani täysin sopimattomiksi ulkona esiintymiseen. Höh. Pitäisi aina muistaa laittaa bikinit paidan alle. On se kumma, että joka kesä tämänkin joutuu opettelemaan uudelleen ja uudelleen.

Kotona katselen vähän aikaa Töröötä ja sitten uudestaan P. Mustapään koottuja. Nuorempana pidin kovasti P. Mustapäästä, mutta tuntuu siltä, etten löydä häneltä enää montakaan runoa, joissa ei jokin kitkaisi vastaan. Vaikka tämä "Nousimme viimeiseltä kukkulalta" on kyllä hyvä:

Nousimme viimeiseltä kukkulalta,
ja neljä hahmotonta enkeliä
talutti meitä käsin koskematta.

Niin saavutimme kedon poljetun
ja tunsimme, kun vielä viivähdimme,
kukkasten tuoksun herkeämättömänä,

ja tyhjä uoma kuivuneen virran
halkaisi kedon aution, villon lailla,
ja kalat kisailivat sen suvannossa,

ja kedon yli varjo laskeutui
puun korkean, ja puuta emme nähneet,
ja laulu helisi sen lehväin alla.

Huusivat hahmottomat enkelit:
Sen, minkä kadotitte, omistatte.
Ja säikähdyimme äänen kiivaudesta.

Eihän tähän voisi mitään lisätä.

Toisin on eilen, kun istun työkaverini luona käännettyäni ensin aamulla iiriksiä ylös palstaltani ja sitten maata niille penkiksi äidin pihalla, istutettuani ne, pyöräiltyäni Viikistä Käpylään, laitettuani Kissalle ruoan, ja pyöräiltyäni Töölöön katsomaan ranskalaista komediaa. Komedia on ihan hauska ja kekseliäskin mutta käsittelee pelkkiä ihmisten välisiä suhteita. Siinä ei ole mitään maagista, hahmot pysyvät samanlaisina alusta loppuun saakka ja ovat kaikki tarkasti sosiaalisesti määritettyjä. Mukiinmenevää viihdettä, muttei herätä ajatuksia, kuten Mustapään runo. Työkaverin mielestä pääosan esittäjä on seksikäskin. Hämmennyn hänen sanoessaan niin. Minä en kykene pitämään ketään miestä seksikkäänä edes liikkuvankaan kuvan avulla. Minun pitää saada haistella, että tiedän, pidänkö jotakuta seksikkäänä.

Puhumme ruoasta ja roskisdyykkaamisesta, läsnä on kolmaskin tyttö. Tunnen oloni kotoisaksi, vaikka toiset eivät voi kuvitellakaan dyykkaavansa ruokaa, vaatteita tai huonekaluja. Työkaverin kanssa olemme puhuneet tästä useamman kerran: häntä ällöttää tietää, että kirpparilta ostettu vaate on ollut jonkun toisen päällä. Hän pitää valkoisista paidoista ja suihkussa käymisestä. Minä välttelen kumpiakin samoin kuin uusia vaatteita kuin ruttoa. En pidä haisemisesta, mutta päivittäinen suihku olisi jo vähän liikaa. Onneksi on tehokkaita deodorantteja! Paras aurinkovoidekin on maasta pölyyntynyt multa, tuo mainio mekaaninen suoja. Minun on kauhean vaikeaa ymmärtää likaällötystä. Kuuntelen siitä mielelläni tarinoita; ne ovat tarinoita toisesta universumista. Samalla tavalla kuin tarinat siitä, kuinka helponmukavaa on käydä töissä ja ansaita rahaa. Onhan se mukavaa, tiedän sen, omalla tavallaan helppoa. Minua kuitenkin vaivaa sen kaiken valheellisuus: teeskentely, että on joku muu. Joku pätevä, joka haluaa laittaa kaiken aikansa siihen-ja-siihen. Kun oikeasti haluaa kääntää maata ja ihmetellä jänistä jahtaavien koirien edesottamuksia ja erilaista tapaa laukata.

Itse katselen, kuinka lika muuttuu salaatinlehdiksi ja makeaksi kyssäkaaliksi. Ruopsutan likaa, nostelen sitä muotoihin, jotka paremmin miellyttävät kastematojani. Tomu ja mustat kynnenaluset kuuluvat käsiini siinä missä verisuonetkin. No okei, ilman toisia voisi kyllä tulla toimeen, mutta se ei ole syy hyljeksiä niitä. Lika kun on ilmaistakin. Ja jotainhan minun pitää syödä.

Yhtä kaikki, olohuoneen matto on kyllä nyt sen verran kissankarvoissa, että taidan imuroida sen. Eläimet eivät pidä imurista. Mutta nyt ei auta mikään: tahdon maton olevan punamusta, ei punamusta harmain lohenkarvoin katettuna.