Hyvässä seurassa

Tiedotusasioita: Ystäväiset, nyt se on tapahtunut! No, monikin asia, itse asiassa. Kaivatut opintoviikot ovat tulleet opintosuoritusotteeseeni ja fysioterapeutti on ilmoittanut, että minun osaltani tanssimiset on tanssittu. Tästä lähin en tanssi, vaan kävelen. Saan luvan kokeilla varovasti syksyllä, harrastusmielessä, mutta esiintymishaaveet stepissä on unohdettava. Kiukuttaa ja riemastuttaa samanaikaisesti. Ei se ole vaarallista... olenhan luopunut jo ratsastuksestakin, ja selvinnyt siitä hengissä. Kaikkeen tottuu ja sopeutuu. (Olisin mieluummin kyllä esiintyvä tanssija kuin FM, mutta kaikkea ei saa itse valita. Luusto asettaa täsmälliset rajat joillekin asioille.)

Tuo oli vain alkusoitto. Kiitoksen Kirstille ja Timolle eilisistä kommenteista, samoin Annajuulialle. Olette ihania! Katsokaa nyt, mitä helpotus teettää... Lueskelen parhaillaan Zygmunt Baumanin Sosiologista ajattelua. Prinssi Sigismundis kirjoittaa: "...merkittävien toisten valitseminen tarkoittaa yhden lukuisista ryhmistä valitsemista viiteryhmäksi - ryhmäksi, johon vertaan käyttäytymistäni, ryhmäksi jonka hyväksyn koko elämäni tai jopnkin sen osa-alueen mittapuuksi. Sen perusteella, mitä tiedän valitsemastani viiteryhmästä, arvotan omaa käyttäytymistäni ja teen johtopäätöksiä sen arvosta ja laadusta. "

Osittain te olette viiteryhmääni. Blogimaailmaan sujahtaminen on ollut jännittävää - ei, en ole lopettamassa, kunhan tässä välillä otan etäisyyttä yhden päreenkiskonnan ajaksi - ja hirvittävän palkitsevaa. Blogiystävyyden väljyys on jotenkin niin ihanteellista. Kuulumisia vaihdetaan usein ja mieluusti. Ja miten fiksuja ihmisiä!

Mutta hetkinen - prinssi S. : "sen perusteella, mitä tiedän" - mitä teistä tiedän tai kuvittelen? Tämä on kirjoitus teistä, joiden blogeja luen. Anekdootteja, joita teistä tulee mieleeni. Älköön kukaan sivuutettu loukkaantuko. Älköön kukaan sivuuttamaton loukkaantuko. Ajatelkaa vain, että olen vähän ääliö, kun kerron tuollaisia julkisesti. Sen saatte ajatella. Mistä nämä anekdootit tulevat? Mielikuvituksestani, ja kertovat varmasti siitä enemmän kuin teistä.

Otetaan ensin ne, joita en tunne silleen oikeesti. Nämä anekdootit ovat puhdasta fantasiaa, vaikutelmia. Eivät ehkä olennaisia, mutta piinaavan läsnäolevia lukiessani kuulumisianne. (Tiedättehän, se tunne kun lukee toisen kirjettä, kun näkee tämän tekevän niin-ja-niin - koska en ole nähnyt teitä, olen muodostanut kuvitelmia.)



Annajuulialla on vähäsen kihartuvat hiuksenpäät, jotka hakeutuvat helposti suuhun, kun tuulee. Hänen askeleensa ovat kevyitä ja kasvoilla on mietteliään ystävällinen ilme.
C kuuntelee musiikkia kovalla ja liikuttelee lantiotaan tanssahdellessaan, ruokaa laittaessaan. C:llä on kerällinen ruusunpunaista villalankaa. Eufemialla on tummat silmät ja pälyilevä katse. Väritöntä huulirasvaa. Kadulla kulkiessaan hän silti äkkiä hymyilee muistaessaan erään sitaatin. Illuusia säilyttää yöpöydällään rapisevalehtistä muistivihkoa. Illuusian kuvittelin kaksikymmentäyksivuotiaaksi, ennen kuin selvisi, että hänellä on jo toisaalla asuva tytär. Nykyään kuvittelen vain, että Illuusialla on valkeita laskeutuvia neuleita. Jani näyttää äkäiseltä seistessään bussipysäkillä, vaikka on oikeasti maailman kiltein ihminen. Hänen taskuistaan löytyy usein hakaneuloja, joilla hän kiinnittää verhoihin muistilappuja. Äiti soittaa hänelle usein kysyäkseen kuulumisia. Jemorylla on hymykuopat, aivan ehdottomasti. Hänellä on punainen polkupyörä ja Väinö-koirallaan on sininen ruokakuppi. Kiltti on vähän äkäinen, koska hänen lapsensa on hakannut pöydänreunaan lusikalla koloja. Kiltti puhuu puhelimessa kieputtaen johtoa sormensa ympärille. (En edelleenkään hahmota, että voi olla ihmisiä, joilla on lankapuhelimen sijasta kännykkä.) Kirsti nostelee kissaansa kasvojen tasalle ja virnistää sille. Kirstin työpöydällä on usein kaakaomuki. Kirjailija-Anita osaa kiskaista sieraimensa kiinni vetäistessään suuttuessaan hurjan lujaa ilmaa nenän kautta sisään. (Inkeriläisisotätini ja mummoni osasivat kaikki tämän. Hurjan näköistä! Minun sieraimeni ovat liian paksut, ja sekös harmittaa!) Kesällä hän suojaa herkästi palavaa nenänpiitään lotraamalla siihen aurinkorasvaa.
Pagisijan taannoinen kommentti lyhythiuksisuudestaan sotki hetkeksi ympyräni. Mitä ihmettä, enhän minä tule toimeen lyhythiuksisten naisten kanssa - - vaikka tarkemmina ajatellen kaikilla tosi läheisillä naisystävilläni sattuukin olemaan lyhyet hiukset ja itse olen ainut ystäväpiirini liuhulettityttö. Nyt olen taipunut tosiasioiden edessä. Mutta olen yhäti varmempi, että Pagisijan hedelmäkorissa on usein omenoita. Hän kuorii ne ennen syömistä, milloin ne eivät ole luomuomenia. Scilla on taitava palomaan porkkanoita ja leikkaa harvoin sormiinsa haavoja. Hänellä on villakankainen välikausitakki ja tukevat kävelykengät. Sofialla on enemmän vaatteita kuin kellään muilla. Hänen kotonaan ei ole peilillistä baarikaappia, mutta sen sijaan hienot stereot. Niissä soi usein jonkun naislaulajan tuotos. Samia osaa vilkaista ihmisiin niin nopeasti, etteivät nämä ehdi huomata. Hänen eräässä hameessaan on kilisevä tiuku. Hän saa usein ystäviltään ruukkuesikoita ja toisinaan gerberan muttei koskaan freesioita eikä iiriksiä, joita salaisesti tahtoisi. Surrealistin kotona on keltainen emalipannu. Hän osaa edelleen kansantanssin, jonka joutui esittämään ala-asteella, muttei kerro sitä kenellekään. Epätoivoa tuntiessaan Surrealisti makaa sängyllä ja laittaa polvien alle tyynyn ja ottaa tirsat. Timon kotona on kaikenlaisia piirustus- ja maalausvälineitä levällään, vaikkei niitä käytetäkään joka päivä. (Timo on muuten ainut bloggaaja, josta olen nähnyt unta. Tai ainakin muistan nähneeni. Siinä hän otti kiinni suureen mustaan vasuun taivaalta tipahtelevia tähdenlentoja ja pajatti ääneen Wittgensteinia. Sillä välin Mobutusta tuli elefantti. Koetin koputtaa Timoa olkapäälle ja kysyä, mihin tähdet laitetaan säilöön, mutta hänellä ei ollut aikaa vastata.) Timo maalaa välillä itselleen vesivärillä viikset ja on seurassa aika hiljainen. Täti mrs. Ruu Morbidi kantaa digikameraansa mukanaan ja lauleskelee mennessään hopeista kuuta. Tädillä on Cliniquen meikkejä, niitä hajustamattomia ja hyvälaatuisia. Täti osaa väsätä ihanaa verigreippi-avokado-mansikkasalaattia vierailleeen.
Ykstoista kävelee raskain kengin ja heiluttelee päätään korvalappustereioiden äänten tahtiin. Hän osaa nikkaroida lipaston halutessaan ja lukee toisinaan vaimolleen Henry Milleriä iltasaduiksi. Hänen tekemänsä ruoka on aika suolaista.

Toivottavasti kukaan ei järkyttynyt liikaa. Joskus käyn katsomassa Khilouta, joka on serkkuni 25 vuotta vanhempana, joskus Kaaleja, joka on Kissa kymmenen vuotta nuorempana. Joskus vierailen Marinadin keittiössä. Koetan tutustua Marinadiin, mutta kuten tosielämässä, Blogosfäärissäkin joihinkin ihmisiin on vaikeaa tutustua. Epäilemättä se on omaa ujouttani ja hölmöyttäni, Marinadi vaikuttaa mukavalta ja avoimelta ja onhan hänelläkin talvehtinut chili. Velikulta on toinen hyvänpäiväntuttu, jonka kommentit hämmästyttävät minua. Velikullalla on epäilemättä useampi kuin yksi talikko. Muualle ehdin vain satunnaisesti, hyvin satunnaisesti. Onhan minulla muutakin tekemistä kuin roikkua kuulumisia vaihtamassa. Pelastaa maailmaa, valmistua, ulkoiluttaa koirat, tehdä safkat.

Ja sitten tutut: anekdootteja. Merisudella on ollut työhaalari ja iso oranssi työkypärä ja edelleen nähdessäni hänet ajattelen telakkaa. Vesa on ensimmäinen vanhempi opiskelija, johon tutoreiden lisäksi tutustuin (=opin tämän nimen). Sain heti sen kuvan, että hän on fantasiakirjallisuuden ja opiskelumetodeiden johtava asiantuntija. "Luento joka toinen päivä on maksimitahti." No, ykstoista vuottahan tässä vain menikin vaikka olenkin välillä tehnyt yli maksimin ja enimmäkseen rajusti sen alle. Vesan neuvo oli hyvä: parhaiten kaaliin upposivat ne luennot, joita oli harvemmin kuin joka toinen päivä. Matti kirjoittelee yksityissähköpostinsa alle ATM-Matti, arvatenkin, koska yrittää aivopestä minut uskomaan ettei hänellä ole sex appealia. Mutta mitäpä Matti minun aivoituksistani tietäisi. Matin itsepäinen tapa kutsua itseään ATM:ksi on hämärtänyt koko käsitteen minulle. Kuvittelen, että kaikki ATM:nä itseään pitävät sienestävät ja ruokkivat lintuja, mitkä ovat tietenkin silmissäni ehdottomia hyveitä. Synni näyttää vähän Kata Kärkkäiseltä ilman silmälasejaan ja turkoosiin keijukaisasuun pukeutuneena. Nähty on, naamiaisissa! Synnillä on maailman kaunein hattu. Tuulilla on maailman hienoin ei-voi-olla-totta-irvistys. Tuuli osaa pelata pesäpalloa ja pitää tyttöjen lippua korkealla. Mialla on kilometrejä pitkät sääret, mutta hänen en ole vielä nähnyt sätkyttelevän niitä. Mia nauraa välillä niin, että menee kaksinkerroin. Mian poikaystävällä on tatska ja paljonpuhuva tapa pyörittää silmiään. Hän taitaakin olla ainut ihminen, joka ei sitä tehdessään näytä umpihölmöltä. Niko on enkeli. Meidän Nasukin rauhoittuu aina Nikon seurassa; nyt olen kyllä ongelmissa sanottuani Jania maailman kilteimmäksi koska kyllä Nikokin... ääh. Loogisuus hoi! Nikon seurassa ei voi olla paha olo. Kummallista, kuinka joillain ihmisillä on sellainen tatsi. Sallalla on viehättävät käytöstavat ja hän osaa pitää kankaista hiuspantaa, mistä en voi olla olematta vähäsen kateellinen. Hän myös tutkii eläinten ja ihmisten välisiä suhteita, mikä on tajuttoman hienoa ja kunnioitettavaa. Emme tunne kovin hyvin, joten en osaa paljastaa salaisuuksia. Ja sitten Janne-Sch, tai Janneroquai, kuten häntä Kissan kanssa kutsumme. Janne on yhtä groovy kuin Jamiroquai ja heillä on AIVAN SAMANLAINEN ääni. Arvatkaa vaan, kenet näen, jos satun kuulemaan Jamiroquain kappaleen? (Tosin minun kokemukseni mukaan Janneroquai ei puhu bileissä seksistä vaan skitsoanalyysista. Kerran yksissäkin bileissä Janne selitti skitsoanalyysia niin pitkään, että jälkeenpäin Ilves kysyi, eikö tuo peikkopoika kelaa mitään muuta edes humalapäissään. Hihittelyä. Minä en osannut varmaankaan vastata mitään, koska siihen aikaan en puhunut muusta kuin seksistä. - Tästä muuten pari tuttua on kritisoinut blogiani; livenä kuulemma pälpätän lähinnä seksistä, kun blogissa siinä kohdin en totea just mitään. Heille blogi on ollut hämmentävä - ajattelen muutakin kuin seksiä. Jösses.)

Niin, tällainen viiteryhmä, blogeissa. Kuvitelkaa sitten, kuinka ottaa tukea tällaisesta. No, onhan toki muukin todellisuus. Mutta yllättävän tärkeäksi tämä kaikki on käynyt matkan varrella. En olisi osannut arvatakaan. Jos olisin, olisinko koskaan uskaltautunut kynnyksen yli? Enpä kai.

Joka tapauksessa, paljasteltuani salaisuuksia ja oletettuja salaisuuksia aion vielä lopuksi paljastaa itsestäni salaisuuden, jota en ole ennemmin kertonut kellekään: kaivan korvani neuroottisesti ainakin kahdesti viikolla pumpulipuikolla juuri sillä tavalla kuin puikkopakkauksen kuvat eksplisiittisesti kieltävät tekemästä. Ensin kostealla puikolla, sitten rasvaan kutiavat korvakäytävät kasvoemulsiolla voidellulla puikolla.