Askel eteen, kolme taakse

Nyt on melkein kesä.

Viljelypalstalla touhuaminen rentouttaa kaltaistani neuroottista eläintä. Pyöräilen palstalle puolen päivän maissa lähetettyäni välttämättömät sähköpostit ja syötyäni maljallisen soijajugurttia banaanilla ja greipillä. Ruopsutan, kuopsutan, käännän kompostin ja lappaan valmista kompostia penkkeihin. Sommittelen mielessäni, miten penkit tänä vuonna järjestetään ja mitä tulee mihinkin. Maa olisi kylvölämmintä, mutta palstan vesihanat eivät vielä toimi eikä luonnonvettäkään ole lähistöllä. Jossain vaiheessa alkaa pyörryttää, ihmettelen miksi. Istun multakasan päällä pää polvien välissä maailman suihkiessa väriryöppyinä ohitse.

Koska kotimatkalla pitää mennä apteekkiin ostamaan jatkoa B12-vitamiinikuurilleni, tunnustellessani naamaa huomaan sen ihan rapaiseksi, etsin asfaltilta aika syvän ja laajan lätäkön ja pesen kasvot ja kädet siinä. Tätä ei kerrota äidille, se tulisi hulluksi jos tietäisi, ajattelisi, että saan silmään kupan ja vaikka mitä. Apteekin täti virnistelee siten, että arvaan kasvoissani olevan jotain hupaista. Ihan totta: otsassa on edelleen saviköntti, josta valuu siisti ruskea vana posken yli kaulankuoppaan saakka. Muutenkin kasvot ovat likaraidalliset.

Apteekin kuitissa lukee kellonajaksi 17.12. Olen ollut syömättä aamuyhdeksästä lähtien. Kas, ei ihme, että pyörryttää ja heikottaa. Pyöräilen hitaasti kotiin. Sitten alan lappaa ruokaa naamaan. Juuri, kun vatsani on täysi, tulee Kissa. Teen ruokaa, syömme.Sitten lähdemme palstalle pyörällä.



Nyt sen sitten teen: joudun hätäjarruttamaan pyörällä kovassa vauhdissa, ja koska nopein tapa saada pyörä hetipaikalla seis on iskeä jarrut pohjaan ja loikata jaloilleen, teen niin refleksinomaisesti. Ongelma on, ettei oikealle jalalleni saisi loikata vielä pitkään aikaan, ja vauhti on aika kova. Nieleksin kyyneliä, jotka suorastaan purskahtavat silmistä samalla kun päästän hirvittävän äänen. En ole oikein selvillä siitä, onko se enemmän karjahdus vai kiljaisu ja ulvaisu, mutta minusta se pääsee samalla kun kipu kiskaisee selkäni aivan suoraksi ja pyöränsatulan kärki jyskähtää ristiselkääni.

Ja sitten onnun taas. Eläköön. No, lääkäriaika onkin sopivasti maanantaille, ja ylihuomenna fysioterapeutti. Kaikesta huolimatta saamme Kissan kanssa raahattua valtavan säkillisen palstasta ylöskaivettua juolavehnäistä maata kasaan, jonka kaupungin huoltomiehet hakevat kaatopaikalle tänään.

Saunassa kissa alkaa laulaa sitä raivostuttavaa PMMP:n hittiä rusketusraidoista. Käy ilmi, että vähäpukeisena ja verensokerit vähissä keikoilu palstalla on tehnyt selkääni rusketusraidat. Kesäkuun alkuun mennessä taidan olla taas niin ruskea, että ihmiset kysyvät, missä olen ollut lomalla, vaikka kuinka toljaisin auringonsuojaa naamaan ja selkään. Viime vuonna vastasin enimmäkseen, että työsiirtolassa. Olkoonkin, että työ on miellyttävintä mahdollista, rankkaa fyysistä kääntämistä. (Eikö olekin omituista, että ihmiset, jotka niin kovasti rakastavat työtään, tahtovat niin kovasti aina lomalle? Minusta, jolla ei ole semmoista vakityötä eikä toisaalta ikinä lomaakaan, se tuntuu jotenkin omituiselta.)

Olen pahoillani siitä, että olen tänään näin aivottomalla päällä. Ulkona puuhastelu on hirvittävän innostavaa, vaikka yksikään salkoruusun ruusuke ei näytä selvinneen yli talven. Tällaista elämä on: talvella sisäillään ja pohditaan, kesällä käännetään maata ja rymytään lätäköissä ja meressä. Haihdutetaan kaikki turha opittu. Huomaan hymyileväni entistä enemmän. Pidän kesästä. Pidän jopa siitä, että jokin fyysinen homma on niin kivaa, että unohdan syödä ja juoda ja voin sitten sen tuloksena pahoin. Tunkiessani talikonpiikit Annalan peltoon ajattelen niitä malilaisia, joista Mikko taannoin kertoi: siitä, kuinka he raskaan työpäivän päätteksi alkoivat kantaa vettä pikku viljelmilleen. Kuinka he olivat istuttaneet viljelmänsä varjoksi eukalyptuksen. Tuon juopon, joka vie kaiken heidän kantamansa veden. Muistan Kumppani-lehden uutisen siitä, kuinka kateviljely oli pelastanut loppuunuuvutetun maan Intiassa. Hitto vie, pitäisiköhän alkaa opiskella luomuviljelyä?

Pian on taas se aika, kun pyöräilen ympäri pohjoista kantakaupunkia silmät kovana, ja löytäessäni puiston, josta ruoho on juuri leikattu ja makaa nurmella, otan yöllä jätesäkkejä ja Kissan ja pyörät ja keräämme ruohosilppua säkkeihin ja viemme palstalle ja katamme sillä maata. Ruokimme lieroja, se tarkoittaa.

On muuten valetta, että hiljaisen kevätsateen alkamista ei voisi kuulla kaupungissa. Niin ajattelin vielä äitienpäivänä, kun kuulin Kissan siskon möksällä sateen alkamisen kevyinä tömähdyksinä ennen kuin yhtään pisaraa putosi otsalleni tai kämmenselälleni. Yöllä, kun Mobutulla on yllättäen taas vessahätä, varmaan siksi, että ne ovat rosvonneet kissojen ruoat, vedän yöpuvun päälle oranssin fleecehupparini (lasten kokoa 158/164 - miksi aikuisille tehdään vain tylsän värisiä ja kuvioisia vaatteita?) ja paljaisiin jalkoihin punaiset remmisandaalit ja luotsaan koirat pissille. On ihan hiljaista. Kauempana Koskelantiellä jonkinlainen jäteauto imee lokakaivon sisuksien löyhkäävää mettä pitkällä kärsällään. Muuten kukaan ei kulje.

Ja äkkiä kuuluu kevyitä kopauksia, sellaisia, joita voi itsekin synnyttää lyömällä kepeästi yhdellä sormella maahan. Sieltä täältä, ensin satunnaisesti, ja sitten rytmittyen, säännöllistyen. Tajuan entisestään saunankosteiden hiusten kastuvan lisää, ja remmin ja kengänkärjen väliin jäävälle paljaalle jalkapöydän kaistaleelle tipahtaa myös kylmän yön juomaa. Sataa, ja maailma resonoi. Koirat ravistelevat turkkejaan.

Kuten kunnon maanviljelijä, minäkin olen onnellinen, kun sataa. Vaikka jalkaa särkee eivätkä jo kaksi viikkoa sitten pyydetyt opintoviikot ole edelleenkään ilmestyneet suoritusotteeseen, olen onnellinen. Koetan olla ontumatta, mutta se taitaa olla mahdotonta. Näköjään elämässäni kaikki suuret asiat tehdään ontuen.