Ambulanssiksikin voin ryhtyä

Kirjastosta soitetaan: sairaustapaus, voisinko ajatella kolmen päivän keikkaa. Mumisen jotain pöppöröistä koirien lenkityksestä samalla, kun raavin toisella kädelläni sängyn jalkopäässä mytyllä olevia likaisia farkkuja. Kiskon farkut päälle, tajuan vasta sitten, että alushousutkin vois olla jees suihkusta nyt puhumattakaan. Suihkuan, puen, vien koirat, poljen kolmantena pyöränä laulaa karjuen vanhaa kunnon jazzbiisiä Mean to me. Kissa jää kotiin. Tänään hänelle pitäisi kopsahtaa kirje gradun arvosanasta. Viimeistään tänään.

Istun töissä ja odotan, että Kissa soittaa, kertoo.

Kun sanon hei heit, terotan vielä, että heti pitää soittaa, kun posti tulee. Vaikkei kirje tulisi, silti pitää soittaa. "Mä olen ihan yhtä hermona kun säkin", koetan valaa Kissaan motivaatiota. Kissa lojuu sängyllä lukien Vihreää Lankaa. "Ai jaa mä unohdin jo koko jutun", se koettaa narrata. "No siinä tapauksessa, olen enemmän hermona kun sä. Soitat!"

Töissä kello matelee eteenpäin eikä puhelin soi.

Helvetti, haluaisin lähettää valmistujaisten kutsut ja olla pitämässä Kissaa käpälästä tämän avatessa arvosanakuoren. Sen sijaan istun töissä ja koetan saada sen ainoan koneen, joka osaa käyttää skanneria, käynnistymään.

***

Nyt puhelin soi, Kissa on saanut magnan. Jee, mieheni on nero! Olen ihan sairaan tyytyväinen ja onnellinen.