maanantai 23. toukokuuta 2005

Speer-syndrooma

Tiedättekö, mitä lasten perhoskuvioisiin punaisiin tunikoihin ja mikrosortseihin pukeutuneet naiset ajattelevat kahden läähättävän koiran kanssa lehmuskujaa kävellessään? He ajattelevat: Minä olen kaksituhattaluvun Albert Speer.

Katsomme illalla dokumenttia kyseisestä henkilöstä, ja kuten aiemmin syksyllä kävi Weathermen-dokkarin kanssa, kuulen historian kuiskaavan liian tuttua säveltä, jotta voisin ajatella tyytyväisenä sängyssä istuessani, että hyi, siinäpä typerä mies. Ja nyt, kun sukellamme joenvarteen, sen tuomitunneleihin ja kuusikoihin jyrkillä rinteillä ja kuumaa hohkaavien kiuaskallioiden laidoilla, en voi olla takertumatta kysymykseen, voiko jossain asiassa olla osallinen olematta samalla syyllinen.

Lyhyesti: dokumentissa Speerin kuullaan sanovan, ettei hän ottanut asioista (kuolemanleireistä) tarpeeksi selvää vaan huolehti vain työstään, ei siitä, mitä ympäristössä tapahtui. Speeriä kiehtoi työssään natsi-Saksan arkkitehtinerona sen suomat rajattomat mahdollisuudet. Häntä ei kiinnostanut koskaan politiikka, vaan ainoastaan hänen oma suuri suunnittelutehtävänsä. Hän suunnitteli toisin sanoen monumentteja innosta niin läkähdyksissään, ettei nähnyt kärsimystä, jonka osatekijänä valtavat, monumentaaliset rakennushankkeetkin olivat - tiilet tulivat keskitysleireiltä. Speer on tuttu hahmo, meissä jokaisessa on enemmän kuin vain pieni tira häntä.

Kun kuulen Lahdenväylän ärjynnän peittävän lähes täysin satakielen kiihkeän soolon, voisinko väittää, etten ole koskaan ajatellut, ettei minua juuri siinä liikkeessä tai kokouksessa tarvita, kun minulla on nämä omat juttuni? Voinko sanoa, etten suhtaudu aina kovin positiivisesti siihen, kuinka paljon kirjoittamalla nyt voi vaikuttaa ihmisiin - saihan Szymborskakin Nobelin, ja maailma on edelleen tällainen. Miksi ihmeessä en putkiremontissa pitänyt päätäni ja vaatinut kompostoivaa käymälää keinolla millä hyvänsä? Miksen sano kovemmin tutuille, jotka ajavat yksin autollaan töihin? Miksen saa koskaan raivokohtausta jonkun sanoessa, että luomu on liian kallista - elokuvien, tuoppien ja jatkuvan uusien vaatteiden virran jälkeen? Yhden Speerin kuulustelijan poika sanoi, että hänen isänsä oli sanonut, että Speer näki kaiken hyvin läheltä tarkkailijana, eikä ollut samalla tavoin osallinen hirveyksiin kuin muut keskeiset natsisedät vastaavilla ministerinpaikoilla. Mitä muuta olen kuin läheinen tarkkailija silloin, kun näen ystäväni ostavan tavallisia banaaneja niiden reilujen sijasta tai kuullessani jonkun lähtevän viiden päivän golf-lomalla Thaimaahan? Tai seisoessani voimalinjan alla ja tuijottaessani voimattomana välkehtivää autojen virtaa?

Alan vähitellen tulla tulokseen, että olen itsekin luonnehdittavissa samoin kuin Speer: "Paljon kykyjä mutta olematon luonne."

En oikein onnistu uskottelemaan itselleni, että jossain voi olla osallisena olematta samalla syytön. Ja silti - mitä auttaisi, jos menettäisin täysin malttini ihmisten idiotian edessä? Kenen ajatukset pysäyttäisi se, jos kiipeäisin moottoritien aidan yli ja asettuisin seisomaan sinne pysäyttäen liikenteen? Kuka muistaisi sammutella valot perästään vain siksi, että tietää, että osa muista kärsii nähdä valojen jauhavat sähköä piittaamattomina, käytöittä? Jokainen sananjalan nyrkki ja linnun reviirikirkuna on selkärankaisempi kuin lastenkokoisessa perhostunikassa kulkeva koirien seuraneiti, tuttujen kesken Albert Speer.



Jotain hienoa sentään näissäkin kevään kukoistuksen päivissä on: Ikuistan toteemieläimeni paranoidin ilmeen kuusenrungolla. Katsokaa noita korvia! Teen sen ennen kuin ryhdyn Albert Speeriksi - Albert Speer ei kanna aina kameraa mukanaan, hän unohtaa sen kotiin miettiessään niin kovasti, kuinka välttyä tulemasta kerskakuluttajaksi, joka pyysi anteeksi. Ajattelen ensin, etten mene tänään keskustelemaan Dodon toimistolle, mutta kaipa minun on mentävä. On keksittävä jotain. On saatava ihmiset tajuamaan, kuinka heidän toimensa levittävät turhaa kärsimystä. Hitto vie, Kata Kärkkäinenkin kirjoittaa Iltalehden kolumnissaan, että ympäristöasioille pitäisi tehdä jotain ja ettei kulutusjuhla ole kaikkien uhkien arvoista.

Helle, minun mittakaavassani, hiestää perhoskuvioisen tunikan selkää. Katselen autojen matamista ja välkehdintää räikeänkirkkaassa alkukesän auringossa enkä voi olla ajattelematta, että me olemme liian rikkaita, kun meillä on varaa matkustaa noissa suurissa metalliarkuissa yksitellen, kukin omaansa cd:tä kuunnellen, liikenteen hitautta kiroillen, kun meillä on varaa kysellä toisiltamme, minne olemme suuntaamassa lomalle, kun meillä on varaa kauhistella jonkin maan korkeaa lapsikuolleisuutta. Jokin sisälläni romahtaa taas, istun kalliolla ja pureksin suolaheinän lehtiä, koirat juoksentelevat kalliolla itsekseen.

Mietin taas sitä, minkä Matti kiteyttää hienosti Dodon toimijoiden suljetulla foorumilla, sen minkä me kaikki tiedämme varsin hyvin, mutta minkä lukeminen täsmällisinä, armottomina kirjaimina on aina yhtä levotonta: On täysin mahdollista, ettei ilmastonmuutosta tulekaan tai että ollaan jo niin pitkällä, ettei mikään enää auta. Jos käy niin, ettei mitään käykään, mikä helpotus. Ja toinen vaihtoehto - en tiedä, mietittekö te sitä joka päivä, kaikissa iloissa ja suruissa, mutta minä mietin - jospa me kaikki olemme jo ylittäneet sen rajan itsekkäänä, kaikenahmivana kollektiivina. Ja sitten on se vaihtoehto, että jotain suurta ja pelottavaa on alkamassa ja sille voidaan ehkä tehdä jotain, ainakin hidastaa sitä joissain stretegisissa paikoissa. Sellaista ei voi vain ajatella ja todeta, että entäs sitten, ei se mulle kuulu, ei se mua liikuta.

Kun selviän tajuihini murheisista mietteistäni kesäisen kukoistuksen keskeltä, kissannaama Viola tricolor huolimattomasti korvan taakse pistettynä, ja talsimme kotiin, bussipysäkkien mainokset ivaavat kaikkea, mitä haluaisin edustaa, mutten pysty, keksi tietä siihen. "Rakasta lähimmäistäsi, aloita itsestäsi!" Niin ne sanovat: osta, osta, osta. Haluaisin raapustaa mainoksen alalaitaan muistion siitä, mitä Frans de Waal sanoo moraalin kelluvista pyramideista: kuinka lojaalisuus lähimpiä kohtaan ei petä, ja mitä kauempana joku on, sitä vähemmän tästä välitetään. Ja siitä, kuinka tämä hitto vie pätee aika monella lajilla, ja jos ihminen tosiaan haluaa kutsua itseään edes jossain määrin moraalissaan muita lajeja hienostuneemmaksi, tämän ohjenuoran pitäisi oikeastaan olla: Rakasta kauimmaistasi. Mutta enhän minä mitään raapustele, laputanpa vain kohti kotia vetäen vanassanai kaksi koiraa lihakielet helteessä heiluen.

Kotona löydän sängyn sivustalta pahvin, jossa lukee käsialallani: Näyttääkö taivaan sininen niin huikaisevalta vain siksi, ettemme osaa rypeä siinä?

11 kommenttia:

Anonymous kirjoitti...

Hieno kuva! Meillä kävi tuuri huhtikuussa.

http://www.kasablogi.com/arkisto/003640.html

jussi@kasa

Tant C kirjoitti...

Ihana suloinen! Sanoiko orava mitään sinulle?

Veloena kirjoitti...

Orava reppana ei sanonut mitään, koska Nasu kiroili sille niin kaikenkattavasti. Se vain tuijotti aivan jähmettyneenä, käänsi vain vähän päätään säkättäessäni sille.

velikulta kirjoitti...

Komea tupsukorva!
Itse en ole onnistunut väijyttämään
pihaoraviani vaikka ne päästävät
lähes kosketusetäisyydelle.
Kun otan kameran selkäni takaa ne
syöksähtävät huristen puunrunkoa ylös.

Naapurillani on ulkorakennuksen
rännin alla vanha emaliamme
johon hän kerää sadevettä.

Viime kesänä kävin nostamassa sieltä
aivan läkähdyksissä olevan kurren.
Ne menevät liukkaalle reunalle
juomaan ja molskahdettuaan eivät
pääse enää ylös kun kynnet ei pidä.

Loppupäivän olin kuin pilvilinnoissa.
Tuli uskomattoman kevyt olo ja
tunsin itseni sankariksi.

Naapuri laittoi pienen puhuttelun
jälkeen metalliverkon ammeensa päälle.

Täkäläisillä kurreilla kaikki hyvin! :)

Anonymous kirjoitti...

Kirjoitat asioista, jotka käyvät kyllä mielessäni päivittäin. Omia kulutustottumuksiaan on hirveän vaikea muutaa ja sitten tulee tietenkin sellainen olo, että miksi edes yritän, kun kukaan muu ei ole kiinnostunut. No, täytyy silti kaikenlaista pientä yrittää, tehdä edes vähän... Tämän päivän hyvä työ oli mennä toisen kyydissä kaupunkiin. Oli siitä sekin hyöty, että ruuhkassa pääsi posottamaan ohi jonojen. Jonottajat istuivat autoissaan yksinään, me kahdestaan "kaks tai enemmän"-kaistalla...

Ruu

PS. Yhdellä tytöllä oli samanlaiset kengät kuin sinulla, elikä ihan vegaanitossujen näköiset, muttas e tyttö poltteli röökiä, joten taisin nähdä väärin... Voiko vegaani polttaa?

Veloena kirjoitti...

Au, nämä "voiko vegaani tehdä x" -malliset kysymykset ovat varsinaisia kauhuja. Itse en kestänyt vegaanien postituslistalla viikkoakaan, kun siellä kiisteltiin koko ajan siitä, voiko oikea vegaani tehdä niin tai näin. Tunnen kyllä vegaaneja, jotka polttelevat bilestäessään. Ja erään (itseni) joka aina välillä lankeaa luomufetaan tai tekemään luomumunakkaan... aika harvoin, mut kuiteskin. (Joo, saa sanoa, etten ole oikea vegaani, vaikka kyllä yritän, ääh.)

Lopulta systemaattinen veganismi on aika mahdotonta. Viljan viljely tappaa aina hiiriperheitä jne. Lääkkeet on eläinkoetestattu, samoin useat pesuaineiden kemikaalit. Ainoa, mitä voi tehdä, on systemaattisesti yrittää vähentää oman kulutuksensa kärsimyslaahusta. Joskus siinä onnistuu paremmin, joskus huonommin.

Niin, että voiko vegaani polttaa: kaipa voi, minun mielestäni. Tärkeintä on jonkinlainen kokonaiskuva, ei muutama yksittäinen teko. Tämän sanoja on kyllä ihminen, joka ei usko periaatteisiin lainkaan.

Anonymous kirjoitti...

En tarkoittanut arvottaa kysymykselläni vaan se tuli vaan mieleeni.. Meinaan jos ihminen JAKSAA olla niin pitkälle idealisti kuin vegaani (ja nämähän käsitykset ovat tulleet kahden vegaanin pintapuolisella tuntemisella) voi olla, niin voiko vegaani polttaa. Minun puolestani saa polttaa, en minä ole keneltäkään mikään kieltämään mitään, meinaan vaan, että vagaanius VAATII (minun mielestäni) niin valtavasti, että polttaisiko "oikea" vegaani sitten ollenkaan. En osaa ehkä julkituoda tätä nyt tarpeeksi hyvin.. Jotenkin tuntuu, että vegaanina olokin on tietyllä tavalla fundamentalismia, näin olen luullut.

Minä olen heikko. Koen tietysti suurta syyllisyyttä siitä, että rakastan savukalaa ja salamia, en muista tarkistaa kaikkea, että miten, missä ja miksi ja kuka tavaran tehnyt, en jaksa ostaa kahvia reilun kaupan-kaupasta, kuin vain sattumoisin siellä päin asioidessani jne. Yritän kyllä parantaa tapojani. Mutta sorrun aina. Välillä en pidä kompostiakaan minkä tässä julkisesti häpeäkseni tunnustan (aion taas alkaa mahd. pian ja hankkia KUNNON kompostin tällä kertaa).

jotenkin se tupakointi vaan iski tänään silmään. Tytöt seisoivat The School of Natural Medicinen nurkan takana ja olivat ihan sen näköisiä, että tosiaan käyvät sitä koulua, ja sitten näin ne kengät ja ihastelin, että tunnistanpas kerankin vegaanikengät, kiitos Veloenan, ja sitten se tyttö tupakoi. Olin ihan ällikällä lyöty.

Ja mitä tulee postituslistoihin tai yhdistyksiin tai ismeihin, niin en itsekään sopeudu. Tunnistan itsessäni silloin tälöin vahvoja feministisiä piirteitä, mutta en halua sanoa olevani feministi. En halua vastata kenenkään toisen puolesta, että miksi te feministit teette niin ja niin... ;)

terv. väsymyksestä pökkerössä oleva Ruu Truly Morb!

Anonymous kirjoitti...

En tiedä, jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta tuossakin on, aamu/iltapäiväruuhkassa autossa kökkiessään. Siellä ne muutkin manailevat ja suonet sykkivät ohimoilla. ;) "Kehä I:llä normaaliliikenne, 30 km/h ajellaan Helsingin suunnasta", kertoo radio. Siinä saattaa monelle olla myös ne päivittäiset hetket jolloin voi olla omissa oloissaan, miettiä. Kuka olen, mistä tulen jne ;)

-sb

Veloena kirjoitti...

Niin, tiedän kyllä tuon. Isälleni autolla ajelemisella, ajelehtimisella, on juuri tuo funktio. olen koettanut suostutella häntä uskomaan, että nyt eläkkeellä hän voisi kävellä tai pyöräilläkin ja saada siitä samat kicksit, mutta ei se ole kuulemma ollenkaan sama juttu.

Marimba kirjoitti...

Esineiden funktiot ovat niiden käyttämispotentiaaleja; eiväthän esineet sentään määrää meitä, kuinka niitä käytetään. Yhtä hyvin tosiaan pyörääkin voi käyttää meditointimatkoihin, paremminkin, kun huomiota ei tarvitse hajottaa niin moniaalle.

Totutut tavat ne meitä luuduttavat huonoihin käytäntöihin: "Kun tuli hankittua se parkkipaikkakin työpaikan pihaan, niin täytyy tässä ajella".

Anonymous kirjoitti...

Autolla ei kai juuri muuta käyttämispotentiaalia ole kuin ajaminen? En koe että auto määräisi minua: "aja minulla!" :) Houkuttelee pikemminkin: "Kyydissäni pääset helposti ja mukavasti perille". Pyöräillen tosin lyhyet matkat taittuvat ehkä mukavammin, ainakin näin kesäisin. Pyöräillessä tosin sitä vasta joutuukin huomioimaan muuta liikennettä. "Ehdinkö tuosta, hidastaakohan vai jäänkö alle". Ongelma olisi tietysti ratkaistu kun kaikki hyppäisivät pyörän selkään. Se olisikin näky, väylät ja kehät täynnä työpaikalleen pyöräilijöitä.. :)

-sb