Yön ympärykset

Kun tulemme saunasta, onnun jo. Taivas on edelleen kuultavanhohtava. Hevoskastanjoiden kukka-aiheet ovat kasvaneet viime päivien aikana liikaa. Pian ne kukkivat, lakastuvat, tekevät piikkipallonsa ja sitten kesä onkin jo ohitse. Vaikka enää en jaksa ajatella kuten lapsena, että pihlajan kukkiessa kaikki on jo menetetty ja ohitse. En ole koskaan kesäisin kerennyt rakastua kehenkään, kun kasvit imevät ajatuksiani.

Kotipihan taivas näyttää tyhjältä jo kolmatta vuotta. Kun muutimme tänne, asiat olivat toisin. Ensimmäistä kertaa mennessämme saunaan - tästä on hyvin tarkasti seitsemän vuotta - pysähdymme pyöräkellarin kynnykselle ja vedän henkeä. "Katso, lepakoita!" Taivaalla räpyttää mustia tähtiä, jotka eivät osaa liitää eivätkä kaarrella vaan rehkivät pysyäkseen ilmassa ja löytääkseen hyönteisiä. Joka ilta ja yö lepakot järjestävät lentonäytöksen. Etenkin pihavalon alla, missä karvaiset yöperhoset, syreenikiitäjät ja sen semmoiset, tykkäävät suhahdella villisti, lepakot tekevät komeita syöksyjä. Ikkunasta katsellen lepakoita ei huomaa puiden tummia hahmoja vasten, mutta jos malttaa istua pihamaalla, kuulasta taivasta vasten niiden lentoa voi tarkkailla tuntikausia.

Sitten tulee putkiremontti, talo tyhjennetään, ja kun palaamme, lepakoita ei enää tulekaan kesän iloksi. Taloyhtiön lähettämässä infolehdykässä lukee moniselitteinen lause: "Talojen kattojenalustila siivottiin ja katonrajassa olevat aukot tukittiin niin, etteivät haittaeläimet pääse kylmään ullakkoon sisään." Haittaeläimet? Ilmeisimmin talvihorrostavat lepakot siivottiin pois. Hiukan mietityttää, voiko niin käydä - lepakothan ovat rauhoitettuja. Mutta yhtä kaikki, putkiremontin ja ullakon tilkitsemisen jälkeen yhtään näistä mustista tanssijoista ei ole enää pihassamme nähty. Saunasta sisään kävellessä näkee vain kuulaan taivaan ja puiden tummanpuhuvat lehtipussit.

Unikkojen karvaiset kivespussit pullistuvat. Pian ne avaavat tulipunaiset silkkilehtensä kukoistaakseen pari päivää kesyttömästi.



Aamulla herään siihen, että jalka on kipeä ja ajattelen unikoita, joita mummo kasvatti - oopiumunikoita, kipuunsa. Ilmeisesti kahdeksankymmentäluvun alussa kuolemansairaan ihmisen kipuun ei suhtauduttu tarvittavan vakavasti. Yhtenä päivänä löydän metsästä aukion, jolle joku on raivannut penkin ja istuttanut sinne oopiumunikkoa. Se on helppo tunnistaa, se on lehdistään ihan erilainen kuin pihamme karvajalka-idänunikot. Annalan palstalta kasvattamistani pioniunikoista (oopiumunikon kerrottukukkaiset lajikkeet) joku pöljä on varastanut joka vuosi raa'at siemenkodat, ilmeisesti opiaattiriippuvaisuutensa tyydyttämiseen. Onneksi maalla pioniunikot saavat kasvaa siemenelle vapaasti ja aina joltain puutarha.netissä saa kinuttua siemeniä ilman että niitä tarvitsisi alkaa ostaa kaupasta.

En jaksaisi nousta sängystä ollenkaan. Vaikka ulkona on kaunista, haluaisin vain maata vällyissä ja haukotella. Kaunistahan on ollut jo kaksi päivää. Seurauksena jalkani, jonka olen kuvitellut kestävän jo vähän pidempää parin tunnin kävelylenkkiä, on tohjona jälleen. Tänään en aio antautua sään houkutuksiin, puuhastelenpa vain palstallani prudentiaalisuutta tiukkuen. Isä tulee sieltä hakemaan, katselemaan taimitorin ihanuuksia. Tai siis, keventämään kukkaroa. Katseleminen on vähän vaikeaa silloin, kun myynnissä on jumaltenkukkia ja niitä avomaan Orient Express -munakoisoja, jotka viimekin vuonna antoivat hyvän sadon. Muita vakio-ostoksia ovat kesäisiin jääteihin suunnatut sulolehdet lippia ja sitruunatimjami. Sitruunatimjami kyllä talvehtiikin, mutta sitä menee meillä keittiössä enemmän kuin mitä sitä saan kasvamaan ja leviämään.

Ystäväni Ilves soittaa, porisemme parikymmentä minuuttia kissoista, parvisänkyjen seksimahdollisuuksista ja siitä, voisiko taloon itse rakentaa parvekkeen, johon käytäisiin ikkunan kautta. Ystävyys on vielä innostavampi juttu kuin jumaltenkukat. Yö unikkoineen katoaa, alan pukea halukkaasti päälle jalasta huolimatta.