lauantai 21. toukokuuta 2005

Akuuttia ihmisärsytystä

Vasta aamulla ymmärrän, kuinka väsynyt olen. Illalla sinnittelen Koffin puiston huipulla, onnistun hymyilemään hieman ja syömään yhden grillatun kasvispurilaisen, tervehtimään vanhoja tuttuja ja sensellaista. On kylmä, Kissa on ymmärtänyt asian väärin. Sinne olisi voinut laittaa talvivaatteet juhlapukineiden sijaan. Kun lähdemme mäenharjalta, jalat ovat niin jäässä, että käveleminen sattuu. Menemme istumaan vanhan tutun ja tämän kihlatun kotiin, juomaan punkkua ja käymään jopa ihan hyvääkin keskustelua, sitten liukenemme Rosegardeniin ja sieltä kotiin.

Alkuilta pinnistelyä ja vakuuttelua, että selviän tilanteesta, osaan puhua ihmisille ja olla mukava ja seurallinen, on vähän liikaa. Olen tottunut puhumaan luottoystävien kanssa, en kuuntelemaan kopeita kommentteja, joista en osaa sanoa, ovatko ne ironiaa vai eivät. Kuulen, että kyllähän se on hävettävää jos joutuu juttujaan myymään, oikeilta tyypeiltä kun juttuja vain tilataan. Ketään muuta ei tunnu ahdistavan, millaista paskaa sellulle pistetään. Sellu on metsää. Suurin osa lehdistä, joita luen, olisi esteettisesti kiinnostavampaa metsämuodossaan. Nostelen kulmakarvojani ja tajuan, että näillä ihmisillä ei ole suurta tarinaa, ne ovat niin postmoderninsa lumoissa, että minun silmissäni ne ovat tavallaan kuolleet jo aikaa sitten.

Varmasti ne ihmiset ovat oikein mukavia selvinpäin ja tilanteessa, jossa niiden ei tarvitse päteä koko ajan. Koetan myydä paria juttua erään lehden toimitussihteerille, mutta eihän siitä tule mitään. Olen kehno selittämään lyhyesti, miksi jokin juttu on kiinnostava. Syy on tietysti siinä, etten itse tiedä, miksi jokin juttu minusta on kiinnostava. Olen miettinyt aihetta, miksi ihmiset ylipäänsä kiinnostuvat joistain aiheista mutteivät toisista niin kauan, että en osaa sanoa enää rautalankaversiona minkään kiinnostavuudesta mitään. Tajuan äkkiä tarvitsevani managerin myymään juttujani. Vilkuilen Kissaan päin arasti. Ja ihan totta: kun Kissa alkaa hehkuttaa aihetta, äkkiä kaikista juttu voisikin olla jees. Pitää käyttää ylettömiä liioitteluita ja slangia ja vähän polkea ympärilläolevia parilla sivistyssanalla, ja hei, heti fiilikset muuttuvat. Tunnen itseni läpikotaisin sopimattomaksi tällaiseen seuraan. Kaipaan talikkoa ja koiria ja kissoja ja kastelukannua ja metsäpolkuja.



Seurueen pienentyessä meno sentään hetkeksi leppyy. Voi vain siemailla punkkua sohvaan käpertyneenä, katsella kihlatun perhoskämmeköitä. Puhua siitä, kuinka ei ymmärrä stereoista mitään. Kunhan ääni on jonkinlainen, lopun voi kuvitella. Ja puhua todistelusta puheessa, siitä, onko kaikki puhe todistelua, ettei ole jotain tai jonkinlainen. Mieleeni tulee Vaskitsan kommentti, jos olisinkin insinööri Espoosta. Tajuan äkkiä, ettei sillä olisi mitään väliä: jos joku insinööri Espoosta ajattelisi näin, kokisi kaiken tämän, miten hän lopultakaan eroaisi minusta? Ei kai kuinkaan. Mutta tietenkään en sano tätä ääneen vaan esitän varovaisia vastalauseita: ei nyt ihan kaikki puhe, ei missään nimessä. Voihan sitä puhua asioistakin tai niiden vieruksista. Jokin muukin mielestäni kovin nerokas ajatus minulla oli, mutta se on kadonnut jäljettömiin jonnekin eilisiltaan.

Kun herään, Kissa on hävinnyt Turkuun viikonlopuksi. Viikkaan pyykit telineeltä ja nostelen kaappiin, lataan pesukoneeseen uudet pyykit. Haukottelen, lapioin naamaani kauranlesettä omenamehussa liotettuna ja olen kiitollinen siitä, että tänään ei tarvitse tavata ketään, yhtään ketään. Laitan stesseihin delfiinien laulua - enemmän ne kyllä narskuvat, jokeltavat ja kiekuvat kuin laulavat, jos minulta kysyttäisiin - josta Kissa ei ole yhtä otettu kuin minä. Kissa ei ilmeisesti koeta kuunnella, mitä ne sanovat. Delfiinien ääntelyä analysoitaessa on tultu melko varmaksi siitä, että jokaisella delfiinillä on laumassaan nimi, jolla lauma kykenee viittaamaan siihen ja kutsumaan sitä, ja muutenkin ääntely on systemaattista ja vastaa tilastollisessa äänneanalyysissa melko pitkälle ihmisen kieltä. Me emme vain osaa puhua sitä. Delfiini on kiinnostava eläin. Se keskustelee, kykenee selviytymään vaativista kognitiivisista tehtävistä ja on samanlainen paskapää kuin ihminenkin, kiusaa ja raiskaa, mutta toisaalta ei jätä ystävää pulaan.

En nyt vain yksinkertaisesti kestä ihmisääntä hetkeen. Katselen kirjahyllyjäkin ankarasti, miettien, ovatko noiden kirjojen kirjoittajat sellaisia, että niiden lähellä tulee huono olo. Voivatko niiden kirjoittamat kirjat tehdä muuta kuin huonon olon, ja niin edelleen. Loruttelen vettä kasvien ruukkuihin, annan asioiden olla vielä hetken ennen niihin tarttumista.

En tiedä kuka tai mitä haluaisin olla. Tutut ja turvalliset merkitykset ympäröivät minua, mutta huomaan, kuinka ne muuttuvat hitaaksi joksikin aivan muiksi. Haluaisin pakata pienen punaisen tekonahkaisen matkalaukkuni, ottaa koirat ja kissat ja painua puhelinlankojen ulottumattomiin, metsän keskelle, neulasin peitetyille poluille, istahtaa aukiolle, avata matkalaukkuni, levittää lakanan maahan ja käydä sille makaamaan siihen asti, kunnes tulee nälkä villien vadelmien kypsyttyä.

6 kommenttia:

velikulta kirjoitti...

Hei insinööri Espoosta! ;)

Todentotta! Ihminen, jonka yhteys luontoon
tyystin katkeaa, on kuollut. Sisältä.
Se näkyy ulospäin kuten myös puheissa.
Kun pippaloissa on muutama näitä
poloisia jotka osaavat länkyttää vain ja
ainoastaan populäärimusiikin lumoavasta
vaikutuksesta heidän psyykeensä minä häivyn.

Niin.. kommenttini oli henkilölle jonka
uskon olevan parhaimmaillaan juuri omana itsenään.
Oolongin kirkastamat, nauravat silmät kyllä muistetaan!

Insinööri Espoosta voisi käydä lohduttamassa
Illuusiaa sillä hänellä on pahoja harhoja.. ;)

hiluvilu kirjoitti...

GRR... !

unknown oli tahatonta sattuman satoa.
Olkoon niin! :)

t. unknown again

va kirjoitti...

"onko kaikki puhe todistelua, ettei ole jotain tai jonkinlainen"

Mielenkiintoinen näkökulma, että puhuessaan ylipäätään mistä tahansa, ihminen puhuu itsestään. Että sanotun perusteella voi tehdä johtopäätöksiä ihmisestä itsestään. Ja sitten voi kysyä, että ovatko nämä johtopäätökset henkilöstä tärkeämpiä kuin se asia, mistä puhuttiin. Ja vielä ankarammin, eli että onko se ihminen loppujenlopuksi se asia, mistä päästäänkin takaisin alkuperäiseen kysymykseen.

Se tuntuu sinänsä samalta, että sanooko että on jotain, tai että ei ole jotain. Voi myös ilmaista saman asian kumminpäin tahansa, "en ole suomalainen" tai "olen ulkomaalainen".

velikulta kirjoitti...

va pyöräyttikin melkoisen ympyrän.
Näin virtuaalitasolla puhuminen ja
sanomansa todistelu onkin aika lailla
vaikeampaa kuin nenäkkäin keskustelu.
On jollain tapaa helpompi olla
uskottava kun on mahdollisuus
vahvistaa jorinaansa ilmein ja elein.
Tässä maailmassa on mahdollista käyttää
vain näitä hassuja hömelöitä --> ;)
Se on harmillista kaltaiselleni
käsillä puhujalle.

Kappas, Bloggeri tunnistaa meikän taas!
Eilen se kettuili tännepäin oikein urakalla.
Korjannut jälkijunassa, mitä lie
keksejään kaivellut, mokoma..

vaskitsa kirjoitti...

Delfiinit ovat minustakin mielenkiintoisia. En tiedä jaksaisinko kuunnella niiden ääntelyä stereoista, pitäisi kokeilla. Olen kaksi kertaa nähnyt villin delfiinin. Siitä tuli ihmeellinen olo. Vatsanpohjaan hieman sellainen fiilis kun olisi ajanut mäennyppylästä kovaa autolla. En tosiaankaan tiedä miksi?
Ihmiset ovat joskus (useimmiten, välillä?) väsyttäviä, en usko että delfiinit ovat.

Veloena kirjoitti...

Mmmh. Joo, kyllähän sitä tavallaan jostain sanoessaan paljastaa aina osan itseäänkin. Mutta jotenkin, ei ei, en osaa olla sitä mieltä, että puhe olisi vain sitä. Kun kysyn: "Miten tämä tehdään?", ei ensisijainen intressini ole ilmoittaa, etten osaa, vaan saada toinen näyttämään tai kertomaan. (Useissa tilanteissa olisin kernaasti paljastamatta, etten osaa jotain.)

No joo, voi olla että tämä on vaan taas tätä vaikeutta ymmärtää, että on jokin itse. Se on mulle aina ihan tajuttoman hämärä ajatus. On tietysti toimimista ja mielipiteitä, mutta että jokin itse, hyvänen aika. Sen rajaa ei ainakaan ole kovin helppo piirtää. Voi ehkä sanoa, että on jonkinlainen tuossa ja tuossa tilanteessa, mutta ylipäänsä, yleispätevästi, on aika vaikeaa sanoa mitään. Hämmästyn aina tavatessani ihmisen, joka hämmästyy, kuinka tyyppi x käyttäytyi tässä seurassa ihan eri tavalla kuin siinä eri seurueessa edellisenä päivänä. Eivätkö ne huomaa itsessään semmoista?

Niin, vaikeaa sanoa, olisivatko delfiinit tylsiä. Ainakin jos ne ovat akateemisia tai pedantteja, me emme ymmärrä sitä ja ne saavat siitä etumatka. :)