tiistai 3. toukokuuta 2005

Akateemisista painajaisunista

Opintosuoritusotteeseen eivät ole edelleenkään ilmestyneet ne opintoviikot, joiden puuttumisesta kävin narisemassa jo viikko takaperin. Saapa nähdä, saanko paperit sittenkään ulos tämän kevään puolella. Toimistotyö sujuu yliopistossa niin verkkaisesti ja pian kaikki ovatkin kadonneet kesälomille. Kuvittelen jo etukäteen, kuinka haen opinto-oikeutta seuraavalle vuodelle äkäisenä. "Mutta eihän sinulta puutu enää mitään", kuvittelen toimistotädin tiedekunnassa sanovan. "Ei niin!" kuvittelen itseni vastaavan. "Mutta ennen kuin ne tulevat rekisteriin, on jo syksy, epäilemättä. Jos luulette, että jätän opinnot nyt kesken vain sen takia, että rekisteröinti on niin hidasta, kun kaikki on jo tehty, erehdytte."

Haukottelen, onhan aamu. En jaksa pillastua, vaikka näenkin öisin unta siitä, että kun haen paperit ulos, päärakennuksen ovi onkin lukittu ja vaikka sitä kuinka ryskin, en pääse kadulle vaan joudun jäämään yliopistolle loppuiäkseni.

Ja sitten minulta kysytään, taas, uudestaan ja uudestaan, millaista on ollut kasvaa perheessä, jossa vanhemmat eivät ole akateemisia. Suomessahan akateemisuus periytyy, eikä ihme. Melkein kaikki ne kaverit, joilla ei ole akateemisia vanhempia, vaihtoivat jossain vaiheessa toisaalle kyllästyttyään kuulemaan kommentteja, jotka vaikkakin epäilemättä hyväntahtoisia, ovat aika rasittavia.

Sellaisia kuin: "Minun on niin vaikeaa kuvitella sinun elämääsi. Miltä tuntui tajuta asioita vanhempiaan paremmin yksitoistavuotiaana. Millaista on, kun vanhemmat eivät ole edes maistereita!" Ja: "Miten ihmeessä sinä keksit tulla yliopistoon, kun sinulla on tuollainen kotitausta?" (Kumpikaan vanhemmistani kun ei ole ylioppilaskaan...) Ja: "Voitko sinä jutella tutkimusongelmistasi sitten ollenkaan vanhempiesi kanssa?" Kysymys saattaa minut ulvovan epätoivon partaalle. Äiti kun selittää asiakkailleen, että hänen tyttärensä on tehnyt gradun siitä, miksi luonto on kaunis. Ei se ihan niin mene, mutta taitaa olla lähin likiarvo, mihin äiti pystyy aiheeni osalta.

Pahin on: "Sinun perheesi kuulostaa ihan jonkin kirjan henkilöiltä. On varmaan jännittävää elää sellaisessa suvussa!" Todellakin, olen tavannut liian monta humanistia, joiden suvuissa kaikki ovat lukuihmisiä ja joista ajatus perheenjäsenistä, joita tietäminen, sivistys ja lukupuuhat eivät kiinnosta, kuulostaa mielikuvitukselliselta. En ole viitsinyt huomauttaa, että sellaisiahan ihmiset noin enimmäkseen kyllä ovat, jos laitokseltaan uskaltautuu ulos, ja jopa silloin, kun juttelee toiselta laitokselta kotoisin olevien ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ole yhteistä akateemista kieltä. Iso osa ystävistäni käyttää äärimmäisen korrektia kieltä, osa täysin kirjakieltäkin, tuskin kukaan kiroilee. Itse sanon vittu joka toisessa lauseessa. Ne taitavat pitää minua puolivillinä. Ne eivät ole jakaneet puhelinluetteloita eivätkä seisseet narikkatyttöinä, ja sen huomaa. Ne elävät hyvin pienessä maailmassa.

Minulle pahin painajainen olisi joutua niiden kanssa teljetyksi koko loppuiäkseni.



"Ihan uskomatonta!" huudahtaa eräs kerrottuani, että lapsuudenystävistäni kaksi ryhtyi pyöräläheteiksi. "Ja mitä he opiskelivat siinä ohella?" Ja sitten pitää sanoa, että eivät mitään. Ne vain olivat pyörälähettejä monta vuotta. "Ne eivät siis olleet kiinnostuneet muusta kuin pyöräilystä? Miten erikoista!" Ja sitten pitää taas oikoa. Sanoa, että kumpikin kirjoitti ja piirsi paremmin kuin minä mutta oli myös parempi puhumaan itselleen duunin. Minähän en päässyt minnekään duuniin, paitsi laivasiivoojaksi, ja senkin lopetin ällööntyneenä lattialla lojuvista käytetyistä kortsuista, ja sitten olikin jo pakko mennä yliopistoon, että pääsi pois vanhempien nurkista.

Täytyy sanoa, etten ole ikinä liiemmin oppinut arvostamaan akateemista maailmaa. Itse en kauheasti jaksa koketeerata. Vaikka olenkin kiinnostunut joistain yhteiskuntaa ja ihmistä koskevista teorioista, pidän kuitenkin mielenkiintoisempana koirien kanssa ulkona kävelemistä. Sienestämisestä puhumattakaan. Jos olisin pyrkinyt sisään monta vuotta, voisi olla, että osaisin arvostaa akateemisuutta enemmän. Mutta jostain syystä minut otettiin sisään tuosta noin vain. Se romautti uskon koko systeemiin jo heti alkuunsa. No, varmasti se on hyödyllistä, ajattelin, puursin opintoviikkoja.

Teoriat ja kirjat ovat mukavia, samoin jotkut ihmiset. Paha kyllä, juuri ne ihmiset, jotka sattuvat kiinnostumaan juuri kiinnostavimmista teorioista, tuppaavat olemaan aika vieraantuneita monella muulla mittarilla. Mukavatkin tyypit, kuten mieheni Kissa, halveksuvat melko avoimesti ammattikorkeakoulututkintoja ja säälittelevät ihmisiä, jotka on huijattu sinne. Siitä huolimatta, että useimmat ammattikorkean käyneet, joiden kanssa olen jutellut, ovat olleet hyvin tyytyväisiä koulutukseensa ja kokeneet saaneensa siitä oikeasti paljon osaamista ja ideoita. "Vähän jopa säälittää ne, jotka on käyneet yliopistossa tän jakson", totesi ammattikorkeasta kandin ulos ottanut, yliopiston maisteriohjelmassa jatkava ystävä. "Eihän ne tajua tästä käytännöstä ja sen ongelmista vielä mitään. Tee nyt siinä sitten lopputyösi jos et alaakaan tunne!"

Väsyttää ihmisten reaktiot. Väsyttää se, että akateemiset ystäväni ovat järkyttyneitä äitini näkökulmasta, että minulle tekee hyvää huomata, että olen huono jossain. Se, että kaikki odottavat minun säntäävän ilosta hirnahdellen työelämään tehtyäni mahalaskun oppineisuuden suhteen. Se, että sivistyssanat ovat tulleet osaksi arkikieltäni ja hölötän spontaanisti kontekstista ja relevanssista ja eksplikoinnista unohtaen, etten itsekään olisi tajunnut noista mitään ennen yliopistoa. Olen vain puhunut niin monta vuotta niiden kanssa, jotka käyttävät niitä vielä minuakin enemmän, ovat ehkä käyttäneet kapaloikäisestä saakka. Ne eivät kyllä ole oppineet sanomaan vittu joka toisessa lauseessa. Ehkä niillä on päässään jonkinlainen luokkarakenne, jonka mukaan on okei, että alempi luokka omaksuu murusia, jotka tippuvat ylemmän pöydältä muttei päinvastoin? Etteivät muruset leiju lattialta pöydän reunalle. Eivät leiju, ei. Ne pitäisi kumartua ottamaan. Mutta nehän ovat jo likaisia.

Pääni on tarrapaperi, johon tarttuu ihan kaikki erottelematta. Sikäli en ymmärrä, miten ne eivät ole oppineet kiroilemaan seurassani. Olisi niin paljon kotoisempaa kun kaikki haistattelisivat, vaikka kirjakielisten hypoteesien lomassa.

Kun tulin yliopistolle, ensimmäisenä syksynä en tajunnut toisten puheesta mitään. Ne olivat poliittisesti tiedostavia, etsivät taustatietoja kirjoista, käyttivät vaikeita sanoja. Ne, jotka puhuivat kirjakieltä, pelottivat etenkin ihan sutena. Ajattelin, että näinkö tässä käy, että yliopistossa oleminen vie kaiken kirjoittamisen mahdollisuudet - kukaan ei usko paperille pantuna, että joku voi PUHUA tuolla tavalla. Nyt, tavattuani hirveät kasat tällaisia ihmisiä, alan uskoa, että joku voisikin uskoa jonkun puhuvan niin.

Ongelma on se, etten koe sellaisista ihmisistä kirjoittamista kauhean kiinnostavana. Jos niillä jokin hiertääkin, eivät ne sitä ikinä näytä. Ne eivät itke, ja nauravat pidäkkeisesti. Ne eivät koskaan hohota kaksinkerroin eivätkä kieu typeryyksiä. Niillä on kuiva ironia, josta ne ovat punoneet panssarinsa. Ne ovat etukäteen päättäneet, että niissä on viehättävää lähinnä niiden äly. En tajua niitä. Vaikka olen uskollisesti ja kiltisti koettanutkin tajuta kaikki nämä vuodet. Tietenkin he saavat olla sellaisia. Ikään kuin voisin sitä vastaan protestoidakaan... mutta taidanpa siivota itseni heidän seurastaan joksikin aikaa.

Ei siis ihme, että näen painajaisia, joissa ryskytän sisäpuolelta yliopiston ovia, mutten pääse ulos. Lukiossa näin samoja painajaisia. Koska kyse oli taidelukiosta, näin painajaista siitä, kuinka kaikki muut kelasivat pelkkiä visuaalisia ratkaisuja siihen ja tähän ja puhuivat näyttelyistä joissa olivat käyneet. Kaikki niinsanotusti lahjakkaiden seurakunnat tuppaavat olemaan hirvittävän sisäänpäinlämpiäviä ja tiukasti säännötettyjä. Niissä on tuhansia mielipiteitä, joita ei saa omaksua, ja jotka möläytettyään saa totisesti tuntea, että on alempaa kastia. Niin kuin ettei käy näyttelyissä, vaan tykkää vaan piirustella. Tai että kokee saaneensa kokemuksen kuvauksen pätevämmin eräistä aika tuntemattomista runoista kuin aihetta käsittelevistä, uusista ja kehutuista opuksista.

Mutta tänään, tänään on mukava päivä. Rakennamme työväenopiston keramiikkaryhmän kanssa kevätnäyttelyämme Pengerkadun taidekeskuksessa. Siellä kukaan ei esiinny kaikkitietävänä eikä vaadi, että kaikki tunnustaisivat juuri samat ideaalit. Siellä voi puhua sekaisin vatsavaivoista, Picasson vadeista ja mustarouskuista, koirankakkapussien maatumisnopeudesta, soutamisesta ja rakastumisesta. Se on riittävän löyhä seurue, jotta siellä voi tuntea yhteisöllisyyden kutsun ja ihanuuden. Pistellä nuppineulat säkkikankaan kulmiin, asetella veistokset alustoilleen ja virittää reliefit seinille.

Meistä monella on akateeminen tausta. Useimmat kuvaavat akateemista aikaansa painajaiseksi. Ainoastaan siellä on tajuttu, mitä valmistuminen minulle tarkoittaa. "Sinä pääset sieltä pois!" huudahtaa ystäväni. Kukaan ei puhu jatko-opinnoista eikä työurasta. Ainoastaan poispääsemisestä.

22 kommenttia:

Anonymous kirjoitti...

Googlesta aleksitymiaa hakiessani jouduin sivullesi,joita en tosin tarkkaan vielä lukenut.
Akateemisesti koulutettuna,mutta varsin epäakateemista elämää maanviljelijänä viettävänä tunnistan havaintosi ko.piirien tietynlaisesta suppeasta maailmankuvasta - kaikessa laajuudessaankin siis.
Joo, olihan se aika erilaista minun opiskella 60-luvun lopulla kuin oman teekkaripoikani nyt siinä suhteessa, että mitä vanhemmat opiskelusta tiesivät. Isä vaan ihmetteli, kun koenumeroista kiinnostuneena sai loppupuolella tylsiä vastauksia kun yhtä tenttiä luki kuukauden. Gradusta puhumattakaan.
Liikun jonkun verran akateemisissakin piireissä, ja maailmojen erilaisuus on hiukan ruvennut vaivaamaan. Toisaalta mitä tapahtuu perheissä, joissa osa lapsista on korkeasti koulutettuja,mutta osa ei, ehkä vielä kykyjen puutteen vuoksi ?

Niinpä niin

Anonymous kirjoitti...

Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista. Selittelyn makua (en minä sitä oikeasti halunnutkaan, oikeasti pitänytkään), kun gradusta tulee vaan cumu. Ja gradun arvosanaa annettaessa ei tutkita, onko isi tai äiti maisteri tahi ylioppilas. Lopputyö an sich ratkaisee. Ja cumu arvosanana kertoo kaiken olennaisen...

--- kirjoitti...

Hrr, onko tuollaisia ihmisiä oikeasti olemassakin. Nyt olen vaan tyytyväinen, etten ole uskaltanut puhua kenellekään yliopistossa.

illuusia kirjoitti...

Akateemisesta periytymisestä pieni kommentti. Mahtaako perityäkään?

Itselläni ei ole nyt tähän hetkeen tilastolukuja, mutta joitain asia tukevia uutisointeja kyllä aiheesta muistelen olleen. Toisaalta tiedän ja tunnen kauheasti ihmisiä, joissa tämä jatkuvuus ei periydy. Sotien jälkeenhän kaikki heitti häränpyllyä, kun työläisten lapsetkin pääsivät oppikouluun ja sitä myötä yliopistoihin. Nyt suuren akateemisen ikäluokan väistyessä pikkuhiljaa eläkkeille heidän lapsensa ja jo lastenlapsensakin suuntaavat monesti käytännön ammatteihin, huolimatta vanhempien valkolakeista. Ja työläisperheistä mennään kohinalla ammattikorkeisiin ja yliopistoihin. Minusta tuntuu, että periytyvyys on taas katoamassa ja pakka menossa sekaisin ammattikorkeankin myötä.

Kaura kirjoitti...

Yliopistolla tapaa usein eloisaa, välkkyä, hauskaa väkeä, mutta sinun kuvaamaasi sorttia tulee myös vastaan ja olen sitä oppinut suorastaan hieman halveksumaan. Erityisen valaisevaa oli se käytös, mitä näiltä valopäiltä sain osakseni ammattikouluaikoinani, hoh hoijaa. Miten voi ihmisellä olla niin suppea maailmakuva, että ammattikoululaiset eivät siihen mahdu ihmisinä laisinkaan?

Itse olen kyllä akateemisesta älykköperheestä, mutta olen parhaani mukaan opetellut puhumaan suomea ja välttelemään lainasanoja, joita myös (virheellisesti) sivistyssanoiksi kutsutaan. Mitä enemmän opin ja kehityn, sitä selvemmäksi itselleni käy, että kuka tahansa kadulta napattu ihminen tietää ainakin jostain asiasta rutkasti enemmän kuin minä, eli kenellä hyvänsä on minulle tiedollista annettavaa, taidoista en edes aloita. Jos unohdan sen, estän itseltäni kehittymisen ja typistän itseni tyngäksi.

sisatto kirjoitti...

Tavattoman virkistävä teksti! Akateemisilla ihmisillä on taipumusta sulkeutua omaan lokeroonsa, kulkivat he sitten missä tahansa. Omaa sosiaalista laajaliikkeisyyttään voi testata mietiskelemällä kaveriensa taustoja.

Olen itse toisen polven akateeminen, vanhempani olivat molemmat vissiin sukujensa ensimmäiset ylioppilaat. Heille akateeminen loppututkinto oli käsittääkseni lähinnä väylä paremmin palkattuihin töihin. Ei meillä mitään kulttuuria harrastettu. Itse asiassa luulen että tämän vuoksi minäkin olen akateemisella "urallani" ryhtynyt populaarikirjallisuuden (= scifi ja fantasia) tutkijaksi. Virallisen korkeakirjallisuuden maailma on minulle täysin vieras, en lapsena tuntenut ketään, joka olisi lukenut venäläisiä klassikoita tai muuta sellaista.

Mutta se on totta, että yliopistolta on hienoa päästä pois. On se melkoinen umpisukkelo. Pari kolme vuotta työelämässä parantaa kyllä.

Veloena kirjoitti...

Meidän perheessä on juuri tuo tilanne, että yksi on korkeakoulutettu, toinen amispohjalla. Siskoni, joka valmistuu nyt ammattikoulusta, vaikuttaa kyllä ihan tyytyväiseltä ja onnelliselta ja kouluunsa ja alaansa hyvin sopeutuneelta, toisin kuin minä. :P

On aika raskasta toisinaan, kun huomaa esim. miehen kodissa, kuinka siellä voidaan puhua opiskelusta ja maailman tilasta ja yhteiskunnasta ja ihmisen olemuksesta, kun meillä himassa puhutaan vaan siitä, kuka vie seuraavaksi roskiksen tai onko tomaatti terveellisempi tuoreena vai pyreenä. Ei muuten, mutta silloin, kun tarvitsisi tukea.

Lisäksi vanhempani suhtautuivat nurjasti jo lukioonkin menoon. Yliopisto-opiskelusta ei paljon kotona puhuta, siskoni ammattiopinnoista kylläkin. On vaikeaa identifioitua johonkin, jota lähipiiri ei täysin sydämin hyväksy Tietysti sitä pitkään kuvitteli, että jaksaa olla superindividualistinen, mutta ei se onnistu. Kyllä se vaikuttaa lukuhaluihin ja haluun identifioitua akateemiseen maailmaan.

Ei, nimetön on väärässä siinä, että tämä olisi uutta ja vasta gradun myötä tullutta. Tietenkin lopputyö itsessään ratkaisee, mutta ehkäpä kodin antamilla valmiuksilla voi olla jotain tekemistä lopputyön tason kanssa. Samalla tavalla kuin akateemiseen maailmaan yleisemminkin identifioitumisen kanssa. Arvosana cee kertonee lähinnä siitä, että olen kiinnostunut kysymyksistä, joita ei saa valtavirraksi minkäänlaisilla keikauksilla. Josko edes filosofiaksi.

Mutta kun uskalsin toivoa, että ehkä jos saisin gradusta hyvän arvosanan, minut viimein hyväksyttäisiin outouksineni niin kodin kuin akateemisten ihmistenkin piirissä. Kaikki tuttavani voisivat kertoa saman tarinan: ensimmäisestä opiskeluvuodesta saakka olen jauhanut, että kunhan pois pääsen, opettelen kunnon ammatin. Jotain konkreettista. En vain ole vielä keksinyt, mitä.

Enkä tiedä, keksinkö ikinä.

Jostain syystä tässä yhteydessä päässäni kummittelee sanonta ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Minun analyyttisyyteni ja tahdonvoimakkuuteni on sellaista kahvilusikallisen tasoa, joten ei ole ihme, että koen oloni tukalaksi yliopistolla ja älyllisissä keskustelutilaisuuksissa sekä päättäväisten urahakuisten ihmisten seurassa. Aion kuitenkin jatkossakin hengailla niiden tienoilla, koska mikään ei ole kasvattavampaa kuin olla seurassa, jota ei kunnolla ymmärrä.

(Vaikka minä kyllä pidän pihlajanmarjoista, teen niistä sosetta joka syksy. Itse asiassa, hapan on lempimakuni.)

Illuusia: Muistaakseni Helsingin yliopistossa on harvinaisen korkeassa suhteessa akateemisten tai edes akateemisesti kelpoisten (eli yo-vanhempien) kotien lapsia. Maakuntayliopistoissa kai tilanne on hieman toisenlainen. Itse en ole tavannut vielä ketään toista itseni ikäistä yliopisto-opiskelijaa, jonka kummatkin vanhemmat ovat ei-ylioppilaita. Mielellään vaihtaisin kyllä miettehiä sellaisen kanssa... olen toki jutskannut 60-luvulla opiskelleiden kanssa; he ymmärtävät tilanteeni paremmin kuin ikäiseni, joiden kodissa nyt valkolakki ainakin on ollut silkkaa itsestäänselvyyttä.

Mikko Moilanen kirjoitti...

Heh-heh, tämä oli niin hyvä, että on pakko ottaa lupa "vastata".

Veloena: "Miltä tuntui tajuta asioita vanhempiaan paremmin yksitoistavuotiaana."

Todella kauhealta. Siis aivan hirveältä (tosin vasta > 12 vuotiaana). Olin niin "lukenut", että muiden kanssa väiteltyäni rupesin tuntemaan itseni todella mielisairaaksi ja tyhmäksi. Aikuisilla näes oli tällöin vielä auktoriteettiä silmissäni.

Ihmisten jutut oli niin typeriä, että huh-huh. Joku kun sanoi jotain, niin minulle tuli päähän heti tulvimalla kriittisiä ajatuksia. Sellaista ei kaikki kestänyt. Kerran eräs kaverini sanoi minulle "jätkä aina kyseenalaistaa kaiken, eks sä voi ikinä uskoa mitään". Uskoa?! Voi hyvä tavaton. Mykistyin täysin. Ei ollut tullut mieleenkään uskoa mitään. Tunsin itseni huonommaksi ihmiseksi kuin koskaan aiemmin.

Väittelyt ja keskustelut oli minulle ilotteluja ja keinoja ymmärtää enemmän, vaikka niistä tuli useimpien kanssa tuskaisia. Enää en tosiaan ihmettele, miksi opiskelun sijaan haaveissani oli elämä yksinkertaista työtä tehden sekä kirjoja ja tietokonepelejä. Moottoripyörä ja tyttöystävä oli tavoittamattoman tuntuisia haaveita. Urposakkiin eli koulumenestyjiin heidän pinnallisine maailmankuvineen ei todellakaan tehnyt mieli liittyä. Rankka juttu.

Mut todella hyvä kirjoitus sinulta, tekisi mieli kommentoida sitä paljon.

samia kirjoitti...

Samankaltaisia kokemuksia minullakin kuin Veloenalla, joskaan ei samoissa määrin - johtuneeko sitten siitä, että päätin opiskella muualla kuin Helsingin yliopistolla, jonka koin jotenkin heti kättelyssä elitistisenä (ja tähän ratkaisuuni olen ollut moneen otteeseen monissa eri yhteyksissä erittäin tyytyväinen). Niin, ja saman ikäisiä ollaan, Veloena, ja isäni ja äitini ovat ihan tavallisia kouluja käymättömiä duunareita, joilla ei koskaan ollut mahdollisuuksia opiskella, kun piti jostain ruokaakin pöytään saada.

O-A kirjoitti...

No mulla olisi kyllä ihan erilaisia kokemuksia.

Ainakin humanistit tuntuvat olevan sitä nykyajan köyhälistöä, joka on jatkuvasti jossain narikassa seisomassa tai ruotsinlaivaa siivoamassa. Kun ei puhuta tutkimuksesta, puhutaan raha- ja päihdeongelmista. Ja tv-ohjelmista, ja sitten siitä, että olisiko pitänyt mennä ammattikouluun, olisi oppinut jonkun kunnon ammatin.

Taidan muuten olla sisareni jälkeen sukuni toinen yliopisto-opiskelija, ja kyllä sukulaiset ovat teoriapainotteisiin juttuihini ihan myönteisesti suhtautuneet, vaikka eivät niitä ymmärräkään. En minäkään osaa aarporaajan työasioista puhua, kun en edes tiedä, mikä se sellainen aarporaaja on.

Veloena kirjoitti...

No en toki ole sukset ristissä kaikkien ylipistoihmisten kanssa... :)
Mutta minulla on tuttavia muualtakin.

Tavallaan on aika kiinnostavaa, kuinka vaikeasti ennakoitavia ihmisiä ovat. Jotkut varsin akateemisen uraorientoituneet eivät ole piitanneet graduhässäkästäni lainkaan, mutta joidenkin reaktio on ollut tyrmistynyt heidän kuultuaan arvosanani. (Enimmäkseen tyrmistyneet, jotka eivät selvästi tiedä, kuinka minuun nyt pitäisi suhtautua, tuntuvat olevan muilta laitoksilta kotoisin. Eiväthän he pysty millääna arvioimaan, onko sanomassani hitustakaan järkeä vai ei, ja totavat sitten kuultauaan arvosanan, ja kauan gradua tein, että ei varmaankaan. :P )

O-A on oikeassa siinä, että on toisenlaisiakin humanisteja. Tuntuu siltä, että jengi jakautuu jatkumolle, jonka toisessa päässä ovat ihmiset, joille vanhemmat sponssaavat opinnot, ja jotka eivät ole käyneet päivääkään käytännön hommissa, ja toisessa päässä ihmiset, jotka töin tuskin ehtivät opiskella hanttihommien vuoreltaan. Olen itse liikkunut enemmän ensimmäisten seurassa luoja ties miksi. Ehkä siksi, että ryhmällä kaksi, hanttihommiinsa perehtyneet, ei ole koskaan aikaa muulle kuin duuneilleen, enkä siten ole heihin kansalaisjärjestöpiireissä tutustunut.(Niiden kanssa, jotka puhuvat televisiosta ja päihdeongelmista, en ole kunnolla tutustunut. En osaisi sanoa heille mitään, sellaisista aiheista!)

Itse lienen hemmotelluusasteella keskiväliä. Miehen siivellä tämän perintöosakkeessa asuminen takaa kulujen pienuuden, mikä mahdollistaa rajoitetumman töissäkäynnin. Toisaalta vanhemmilta ei heru rahallista eikä henkistä tukea. Olin hämmentynyt nähdessäni, millaisilla summilla vanhemmat keskimäärin sponssaavat yliopistossa opiskelevia lapsiaan kuussa.

Ilmankos Samia tuntuikin niin fiksulta heti kättelyssä :). Hauska tavata, toveri. Luultavasti itsekin viihtyisin paremmin jossain toisessa yliopistossa - esimerkiksi Jkl:n tai Treen filosofianopiskelijat tuntuvat reippaasti inhimillisemmiltä ja maanläheisemmiltä kuin helsinkiläiset. Mutta sitten toisaalta olen tällainen tossukka, joka ei ole uskaltanut muuttaa muualle. Mutta ehkäpä vielä saan ryhdistäydyttyä...

Haaveilen edelleen, että saisin joskus muuttaa Turkuun. Tämäkin on taas asia, jota helsinkiläinen ei saisi sanoa ääneen. Mutta kun Turku vaikuttaa niin TÄYDELLISELTÄ kaupungilta, niin mukavalta ja suloiselta ja äkkiväärältä.

Mikko Moilanen kirjoitti...

Veloena, nyt en voi enää olla kysymättä, että pystytkö lähettämään gradustasi kopion minulle? Haluaisin lukea sen.

Anonymous kirjoitti...

Tuota nyt täytyy ei-akateemisena kysyä, että minkä arvosanan siis sait? Hyvän vai huonon? Ei tuo "cumu" sano minulle yhtikäs mitään vaikka olen kyllä lukion käynyt joskus aikoja sitten...

Shirley kirjoitti...

Veloena, ainakin meidän laitoksella cumu on oikein kelpo arvosana. Magna on jo oiken hyvä, eximian saaneista tulee tutkijoita. Eli turhaan suret.

Muuten ajattelin kirjoituksestasi, että on aika surullista kuinka vaikeaa ihmisten saattaa olla yliopistossa kohdata toisiaan. Itse olen puoliakateemisesta perheestä ts. isä korkeakoulutettu ja äiti ylioppilas, siskokin maisteri ja tehnyt kahta tutkintoa, joten yliopisto-opiskelu on ollut aina selviö. Olen ollut yliopistossa onnellinen, tavannut uusia ystäviä ja viihtynyt siinä maailmassa kaikkine diskursseineen ja eksplikointeineen. Silti itsensä on tuntenut aina vähän riittämättömäksi, ja peitelläkseen sitä on ollut viileän ironinen ja harrastanut akateemista nokittelua. Epävarmuutta se on loppujen lopuksi melkein kaikilta, jokainen ajattelee salaa vähän feikkaavansa ja pelkää jäävänsä siitä kiinni. Ehkä opiskelukaverisi olivat vielä sinua epävarmempia, rakensivat identiteettiä muka hyväntahtoisilla vihjaisuilla "parempaan" taustaansa? Filosofiassa ja taidehistoriassa on kyllä ainakin Helsingissä kyllä myös ihan oikeasti niiden "parempien" perheiden lapsia aika paljon, sellaisia, joiden mielestä olisi vulgaaria opiskella sellaista mistä ansaitsisi rahaa. Toivottavasti et hyvä Veloena traumatisoitunut kuitenkaan pahasti. Onnea, mun gradu roikkuu vielä eikä siitäkään mitään c:tä kummempaa tule, vaikka joskus unelmoin väitöskirjastakin. C:stäkin olisin ihan tyytyväinen. Olemme joka tapauksessa ihan tarpeeksi hyviä.

kriisi kirjoitti...

Huhhuh.. Kyllähän yliopisto oli täynnä kummallista tallaajaa, mutten kyllä koskaan muista törmänneeni niin elämästä vieraantuneisiin tapauksiin, että vanhempien koulutustasolla olisi ollut mitään merkitystä. Sinänsä surullista että tuollaista tapahtuu, kertoo vain siitä että on ihmisiä, joille tuskin mikään korkeakoulu pystyy opettamaan sitä kaikkein tärkeintä.

Ylipäätänsäkin akateeminen koulutus on täysin yliarvostettua jos ei tähtää nimenomaan tutkijaksi, vaan aikoo suunnata työelämään. Omassa ammatissani mieluummin palkkaisin 25-vuotiaan drop-outin, joka on nähnyt elämää kuin 25-vuotiaan maisterin, joka ei osaa mitään muuta kuin mitä luennoilla on opetettu ja mitä opiskelukavereiden kanssa on mahdollisesti jupistu. Kärjistän, tiedän, mutta näitä "minä ennen muita, minä olen maisteri"-tyyppejä ei oikein työelämässsä tahdo jaksaa.

Ja se gradun arvosana on täysin yhtä yhdentekevä kuin lukion päästötodistuksen keskiarvo, mikäli ei tähtää tutkijaksi. Valtaosaa työnantajista ei työhönottotilanteessa kiinnosta oletko maisteri vai et, ja ne joita kiinnostaa, kiinnostaa vain se oletko maisteri vai et (ja lähinnä siksi, että joutuuko ne maksamaan sulle enemmän palkkaa kuin sille drop-outille joka osaa asiat yhtä hyvin kuin sinäkin).

Veloena kirjoitti...

Mikko, laita spostissa oma osoitteesi, niin voin heittäistä sen sulle päin ensi viikon alussa. Vkl tuskin olen kotikoneen ääressä. Tosin varoituksen sana: gradu on aika erilaista tekstiä kuin Veloena.

Alan olla sopeutunut cumuun. Se on siis keskitasoa hieman huonompi arvosana. Aluksi tuntui kyllä tosi vaikealta, kun on aina tottunut saamaan arvosanaksi erinomaisen, ja sitten saakin pelkän "kohtuullisen hyvän".

Kuulemma meidän laitoksella saa nykyään kyllä jopa cumuillakin toisinaan apurahoja väitöstä varten. Sillä voi vain olla mahdotonta vaihtaa toiselle laitokselle jatkoon, mistä haaveilin.

(Minä, joka haluan yliopistosta vain pois, siis :) )

samia kirjoitti...

Saisinko minäkin tutustua graduusi, jos pyydän kauniisti? Pliis! :) Se on kuulostanut kaikkinensa ihan älyttömän kiinnostavalta! venkoilua@yahoo.com

Veloena kirjoitti...

Hyvänen aika, tietysti lähetän graduni spostilla vaikka kelle vaan. Julkinen asiakirjahan se on eikä mikään salatieteellinen opus, jota säilytetään pimeiden kellarien tuhansin lukoin ja ketjuin vyötetyissä timangiarkuissa... :P

Sedis kirjoitti...

Pistä sitten minullekin
jari.sedergren(at)gmail.com

no wonder kirjoitti...

Olipas hauska lukea mielipiteesi tuosta akateemisuudesta ja perhetaustasta. Itseänikin se tavallaan koskee, toinen vanhempi ei ollut käynyt kouluja ollenkaan ja toinen vasta 40+ vuotiaana eksyi Yliopistoon. Niin ja mielipiteesi Turusta, vuoden Turussa asuneena (Helsingistä tänne muuttaneena) voin kertoa että erittäin viihtyisä paikka, tervetuloa:)

Mutta tosiaan, itsekin eksyin lukioon ja sitä kautta yliopistoon (tosin tein töitä siinä välissä). Nyt lähes kolmekymppisenä "melkein" valmistuneena haaveilen jo uudesta koulusta joka ei todellakaan tule olemaan tiedekorkeakoulu. Sormet kaipaavat käytännön tekemistä ja näpräämistä, aivot kaipaavat tavallisia ihmisiä ja "oikeaa" työtä. Onneksi on olemassa harrastukset joiden kautta tutustuu kaikenlaisiin ihmisiin kun koulussa todellakin tutustuu vain niihin akateemikkoihin. Minä uskon että tietyssä vaiheessa ihmisen elämää, nämä ns."tavalliset" tarpeet tulevat enemmän esille. Perhettä perustaessa, taloa rakentaessa jne. semmoinen tietty akateeminen maailmankuva ja sen mukaan eläminen jäävät taustalle. Toki on poikkeuksia, myönnän. Kun ihmiselle tulee tarve tehdä jotain konkreettista ja hän huomaa ettei osaa, se on opeteltava.

Mutta, olen monessa mielessä samalla kannalla kuin sinä. Meillä vaan kotona, päinvastoin kun sinun vanhempasi (jos ymmärsin oikein) painotetaan koko ajan "tutkinnon" eli "papereiden" tärkeyttä. Pitää olla edes joku tutkinto, jotta pärjää työelämässä.

no wonder kirjoitti...

Olipas hauska lukea mielipiteesi tuosta akateemisuudesta ja perhetaustasta. Itseänikin se tavallaan koskee, toinen vanhempi ei ollut käynyt kouluja ollenkaan ja toinen vasta 40+ vuotiaana eksyi Yliopistoon. Niin ja mielipiteesi Turusta, vuoden Turussa asuneena (Helsingistä tänne muuttaneena) voin kertoa että erittäin viihtyisä paikka, tervetuloa:)

Mutta tosiaan, itsekin eksyin lukioon ja sitä kautta yliopistoon (tosin tein töitä siinä välissä). Nyt lähes kolmekymppisenä "melkein" valmistuneena haaveilen jo uudesta koulusta joka ei todellakaan tule olemaan tiedekorkeakoulu. Sormet kaipaavat käytännön tekemistä ja näpräämistä, aivot kaipaavat tavallisia ihmisiä ja "oikeaa" työtä. Onneksi on olemassa harrastukset joiden kautta tutustuu kaikenlaisiin ihmisiin kun koulussa todellakin tutustuu vain niihin akateemikkoihin. Minä uskon että tietyssä vaiheessa ihmisen elämää, nämä ns."tavalliset" tarpeet tulevat enemmän esille. Perhettä perustaessa, taloa rakentaessa jne. semmoinen tietty akateeminen maailmankuva ja sen mukaan eläminen jäävät taustalle. Toki on poikkeuksia, myönnän. Kun ihmiselle tulee tarve tehdä jotain konkreettista ja hän huomaa ettei osaa, se on opeteltava.

Mutta, olen monessa mielessä samalla kannalla kuin sinä. Meillä vaan kotona, päinvastoin kun sinun vanhempasi (jos ymmärsin oikein) painotetaan koko ajan "tutkinnon" eli "papereiden" tärkeyttä. Pitää olla edes joku tutkinto, jotta pärjää työelämässä.

no wonder kirjoitti...

Olipas hauska lukea mielipiteesi tuosta akateemisuudesta ja perhetaustasta. Itseänikin se tavallaan koskee, toinen vanhempi ei ollut käynyt kouluja ollenkaan ja toinen vasta 40+ vuotiaana eksyi Yliopistoon. Niin ja mielipiteesi Turusta, vuoden Turussa asuneena (Helsingistä tänne muuttaneena) voin kertoa että erittäin viihtyisä paikka, tervetuloa:)

Mutta tosiaan, itsekin eksyin lukioon ja sitä kautta yliopistoon (tosin tein töitä siinä välissä). Nyt lähes kolmekymppisenä "melkein" valmistuneena haaveilen jo uudesta koulusta joka ei todellakaan tule olemaan tiedekorkeakoulu. Sormet kaipaavat käytännön tekemistä ja näpräämistä, aivot kaipaavat tavallisia ihmisiä ja "oikeaa" työtä. Onneksi on olemassa harrastukset joiden kautta tutustuu kaikenlaisiin ihmisiin kun koulussa todellakin tutustuu vain niihin akateemikkoihin. Minä uskon että tietyssä vaiheessa ihmisen elämää, nämä ns."tavalliset" tarpeet tulevat enemmän esille. Perhettä perustaessa, taloa rakentaessa jne. semmoinen tietty akateeminen maailmankuva ja sen mukaan eläminen jäävät taustalle. Toki on poikkeuksia, myönnän. Kun ihmiselle tulee tarve tehdä jotain konkreettista ja hän huomaa ettei osaa, se on opeteltava.

Mutta, olen monessa mielessä samalla kannalla kuin sinä. Meillä vaan kotona, päinvastoin kun sinun vanhempasi (jos ymmärsin oikein) painotetaan koko ajan "tutkinnon" eli "papereiden" tärkeyttä. Pitää olla edes joku tutkinto, jotta pärjää työelämässä.