keskiviikko 4. toukokuuta 2005

Äitienpäiväviikolla

Tuntuu siltä, että olen huuhtoutunut jonnekin aivan omituiseen paikkaan. Paikkaan, jossa päiväkirjani puhuu usein äänin. Täällä aamulla suuhun, kielen päälle imeksittäväksi asetettu lusikalla irti koverrettu palanen verigreipin hedelmälihaa maistuu makeudessaan yllättäen karviaiselta. Kun sulkee silmät niin ettei näe kellerviä puolikkaita, vaikutelma voimistuu entisestään.

Lähettämiini juttutarjouksiin ei vastata. Opintoviikot, jotka on luvattu, eivät ilmesty rekisteriin. Ulkona on edelleen kosteankalseaa, vaikka kalenteri väittää, että mennään jo toukokuuta. Mobutu pureksii pussilakanaan reiän ilman selkeää syytä ja kaatuu kyljelleen nostaessaan jalkaa puhelinpylvään juurella. Kaaduttuaan se jatkaa pissimistä oman reitensä päälle.

Reliefit saadaan ripustettua seinälle. Lempireliefeissäni on lehtikuusen oksa käpyineen ja tuomen oksa marjoineen. Koen estetiikan kelailun menneen osittain hukkaan kohdallani, sillä lehtikuusi ja tuomi ovat oikeastikin lempipuitani. Toisaalta, taiteessa sisältö on aina kosiskellutkin minua muotoa enemmän. Abstraktista taiteesta en opi pitämään näköjään koskaan. Nyt lehtikuusen nuput puistossa ovat harvinaisen viehättävässä tilassa: ne näyttävät ei vain kaukaa vaan myös läheltä pointillistin kirkkaimmasta keväänvihreästä tuubista otetuilta nopeilta töpsäytyksiltä.

"Olen jo tarpeeksi mummo, jotta mulla on auktoriteettia", virnistää keski-ikäinen täti. Hymyilen takaisin. Toivon vanhenevani pian ja tuskattomasti. Jos jossain olisi vanhuuden lähde, en ehkä voisi vastustaa siemausta. Sitten voisin olla murehtimatta sitä, etten kuulu joukkoihin. Vanhusten joukkoon istuisin saumatta. Siellä hylätyistä eläimistä huolehtiminen olisi hyve ja itse miehelle ruoan laittaminen itsestäänselvyys. Kukaan ei ihmettelisi, miksi en omista kännykkää eikä hämmästelisi sitä, etten ole koskana oppinut pitämään Dostojevskista. Unistaankin saisi puhua vaikuttamatta päästään vialliselta.



H ja H ja minä kannamme pahvilaatikkoja, kansioita ja vanhoja papereita roskikseen. Vahaamme kirjoituspöydän pinnan ekovahalla, ihastelemme pienten asioiden merkitystä. "On se kummallista", sanon toiselle H:lle ennen toisen tuloa, "miten olen kaikki nämä vuodet jaksanut uskotella itselleni, että minulla voisi olla jotain sanottavaa maailman menoon tai luoja ties teorioihin! Kuitenkin tykkään juuri käytännön hommista." Poiesiksesta, poiesiksesta, tolkutan itselleni. Se on käytännöllisempää kuin praksis, jota harva ymmärtää arvostaa tässä yhteiskunnassa. Ja sitten kauhistun: jos joku printtaakin joskus kirjoitukseni paperille... Älkää. Eivät ne ole niiden puiden arvoisia.

(Olen istunut Varkauden keskustassa nuoleksien mehujäätä ja katsellen, kuinka puurekat virtaavat paperitehtaaseen. Tuntenut tyhjyyttä rintaontelossa. Paperista tulee Helsingin Sanomia. Kun tulin takaisin Helsinkiin, lopetin Hesarin tilauksen. Minä en tahdo tukea sitä, että ihanat, tuoksuvat, rikkaat ja rentouttavat metsät hakataan joidenkin tylsien juttujen alustan takia. Lyriikan painamisen ymmärrän vielä jotenkuten, mutta salapoliisiromaanien ja sanomalehtien painamista en. Puhumattakaan kaiken maailman Oho-lehdistä.)

Puhumme ydinvoimasta, taas kerran, saunassa. Sauna on hyvä paikka puhua energia-asioista. Sähkökiuas hohkaa edessä, löylykauhaan tiputetut greipin ja katajan eteeriset öljyt tuoksuttavat löylyt lonkeron hajuiseksi. Kumpikaan meistä ei ymmärrä, miksi osa ympäristöväkeä lähestyy ydinvoimaa niin hirvittävän symboliselta kannalta. Miksi se on iso paha? Onhan siinä ilkeitä piirteitä... mutta silti. Ovatko ne niin pahoja? Osan mielestä kuuden ydinvoimala ei itsessään ole niin paha jutska kuin se, että se pistää jäihin uudistuvan energian kehittelyhankkeet. En oikein ymmärrä, miksi ruutia tuhlataan kuudennen vastustamiseen, kun voisi mieluummin jotenkin yrittää motivoida energiansäästöä ja uudistuvan energian tukemista. Teollisuushan sen reaktorin tarvitsee lähinnä, mutta teollisuus on riippuvainen kuluttajien asenteista. Jos kuluttajat alkaisivat vaatia tuuli- tai hakesähköllä tuotettuja juttuja... kaadun utooppisuuteen. Suurin osa ihmisistä ei välitä tippaakaan, miten ja mistä heidän kimpsunsa ja kampsunsa on tehty. Heitä kiinnostaa ainoastaan se, voivatko ne vahingoittaa heitä suoraan. Ällöttyvät, jos kuulevat, että naisfiguuri onkin tehty kuukautisverellä akvarellipaperille.

Pitää soittaa isälle. Mennä kaivamaan isän kanssa iiriksiä palstaltamme: paperipussin värisiä taataniiriksiä ja Fär-saarilta saamistani siemenistä kasvatettuja I. chrysographeseja, jotka eivät ole vielä kukkineet. Siirrämme iirikset vanhempieni pihaan, jota varten ne on kasvatettukin. Korjata paperipussiin samalla pari raparperinvartta, viimeksi käydessä ne olivat jo viisisenttisiä, hieman lipstikkaa, paljon pillisipulia.

Pitää miettiä äitienpäivälahjaa. Googlata ja tutkia taimitarhojen sivuja. Olisiko helenanruusu hyvä? (Toinen nimeni on Helena, se on äidin valitsema nimi, etunimeni on isän valitsema.) Vai
kenties ruotsinköynnöskuusama? Siitä olisi saatavilla ihana Loly-lajikekin...

Äkkään sopineeni leffaillan torstaiksi - helatorstaiksi. "Pääsen töistä viideltä", kirjoittaa ystävä, "voitais nähdä sen jälkeen." Täytyy tarttua luuriin ja kysyä, onko hän oikeasti silloin töissä. Eipä kai.

2 kommenttia:

Anonymous kirjoitti...

Tuo valkoinen kuva sai minut muistamaan, jälleen kerran, kuinka kauniita ovat eri väriset valkoiset yhdessä.
Onko muuten pelkällä valkoisella sisustaminen neurootikon merkki niin kuin väittävät?

Mrs. Morbidi *valkoisella herkutellen*

Veloena kirjoitti...

Meikäläinen on ainakin liian neuroottinen sisustaakseen mitään valkoisella. Onnistun kuitenkin aina tiputtelemaan kaikkea ympäriinsä. TUmmankirjavat pinnat ovat parhaita. Niistä voi rapsuttaa likaa vaikka kynnelläkin pois ja puhtaalta näyttää.