lauantai 10. lokakuuta 2009

Viimeinen ehtoollinen

Elokuva ja sitä seuraava keskustelu kahvilassa punaviinilasin ääressä saa pohtimaan, mistä tulee ajatus, että kärsimys on todellisempaa kuin ilo. Miksi jäsentää todellisemmaksi se, että ei kestä jotakin olosuhdetta, että mieluummin vaikka vahingoittaa toista kehoa kuin puree hammasta? Miksi se tuntuu joissakin olosuhteissa, elämäntilanteissa, todellisemmalta kuin lämmön tulvahdus, sylikkäin makaaminen, pimeässä tapaillut sanat, jotka muistuttavat konkreettisuuden asteeltaan kissojen varnimista, emo anna maitoa, paitsi etten ole emosi ja paitsi ettei mitään maitoa tule ja sinä vain nautit, silmät kiinni, kehräät, räväytät silmäsi auki, kenen ja minkä silmät ne sitten tällä kertaa ovatkaan? Mikä siinä on erityisen epätodellista tai vähemmän todellista kuin veren hajussa, kohinana korvissa ja kovassa betonissa jalkapohjia vasten? (Ja mitkä kaikki asiat tai prosessit katsovat toisiaan silmiin silloin kun makaa tuolla lailla jonkun kanssa hämärässä huoneessa ja selviytyminen on jossakin toisaalla, mitä tarkoittaa kohdata toinen toisena minänä, toisena tihentymänä tilassa, toisen perhesysteemin jäsenenä, toisen ylisukupolvisen ketjun rikkonaisena lukkona... mitä näen, onko se vain valaisematon manner, voiko valaisematonta nähdä?) Mitä edes tarkoitaa todellisempi tai todellisin, tai perusmuodossakaan, todellinen?

Elän kummallista aikaa. Muistan häivähdyksiä jostakin edeltävästä, mutta se kaikki loittoaa kovaa tahtia. En muista, millaista oli muistaa joitakin kysymyksiä ja niihin liittyviä etenemisstrategioita. Toisaalta olen oppinut paljon uutta. Tunnistan lihasjännityksiä ja lavan alueen lihaksiston uudella tavalla, esimerkiksi. Ja olen entistä enemmän selvillä siitä, että voin etsiä uusia alueita tai palata vanhoille alueille ja solahtaa niihin sisään loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla. (Ei kiinnostava tunnu vaivalloiselta.) Enkä oikeastaan tiedä, minne elämäni on menossa. Vaikka pidän suunnitelmista, en oikeastaan suunnittele mitään kovasti nyt. Kai se kertoo siitäkin, että viihdyn tässä. Mitä se tämä nyt sitten onkaan, se tuntuu todelliselta. Mitä se sitten tarkoittaakaan... taidan kirjoittaa väärillä termeillä itseni tai näiden asioiden kannalta nyt. Aihetta on kierrettävä, kunnes löytää oven ja siitä lukon ja myöhemmin keksii lukon mekanismin.

(Kierränkö sisä- vai ulkopuolella, haluanko sisään vai ulos? Onko sisäpuolta ja ulkopuolta tai mitä ne tarkoittavat? Eikö uloskin jääminen voi olla turvallisuudessa kulkemista, jos sisätila ahdistaa?)

Illalla onnistun astumaan lahjaksi saamani rintamerkin tukevaan nastapiikkiin. Se tunkeutuu koko pituudeltaan, vajaa sentti, päkiäni sisään. Reikä on pieni, sen ympärille muodostuu verenpurkauman tummentumaa. Olen lukenut juuri tenttiin verenmyrkytyksistä ja anaerobisten bakteerien juhlinnasta kudoksissa, joten seuraan reikää tarkasti. Kuroutuuko siitä punainen viiva kohti sydäntä? No, stafylokokit, pääsette matsaamaan immunipuolustuksen kanssa. Ha! Näyttää siltä, että immuunipuolustus voittaa. Aamulla pisto on ummessa ja ympärillä vaisu sinelmä. (Olen toki astunut lukemattomia kertoja nauloihin ja nastoihin, enkä ole aiemmin älynnyt pelätä mitään.)

Loppuilta sujuu viimeisen ehtoollisen merkeissä. Ajattelen liukunutta elämää samalla kun ystävät pyörittävät silmiään ajatukselle, että tuosta noin vain ottaisin ja kuolisin rintaneulaan astumiseen. (Aika tyylikäs syy kyllä! Ja kuten Vompsu huomauttaa, muistokirjoituskin olisi jo valmiina. Mutta jos kuolisin pois, olisiko hän serkkuni häissä - viikko tästä eteenpäin - niin sekaisin, että pitäisi jo kerran väläyttelemänsä puheen, jossa kertoisi vuosi sitten naimisiin menneen syvällä kokemuksen rintaäänellä, että avioliittohan ei siis tarkoita mitään mihinkään tiettyyn perhemalliin sitoutumista... jokin ilkikurisuus minussa haluaisi oikeasti kuulla sen puheen pidettynä.) Vompsu keittää teetä, makaan pää Faunin sylissä ja olen rauhallinen, paitsi että tahdon tavata vielä Hurinan ennen kuin kuolen, ja sitten Hurina tuleekin.

No, ihan mukavaa hänet on nähdä, vaikken näy tästä vielä käyvänkään manan maille...

Hiivin alakertaan siellä tuhisevan Vompsun viereen vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja tänään on sentään työpäivä. Mutta olen hyvällä tuulella, olenhan elossa.

11 kommenttia:

Tea kirjoitti...

Hei toi elokuva on ollu mulle ihan tosi vaikuttava, hauskaa että kävit katsomassa sen!

Tosi hyvä että et kuollu rintaneulaan :-)

Veloena kirjoitti...

Se on tosi vaikuttava elokuva! Hyvin kirjallinen etenkin loppukohtaukseltaan, pidin siitä.

paulasankelo kirjoitti...

Oletko lukenut kirjan? Minä tykkään hirveästi Saramagosta, mutta en ole vielä lukenut Blindnessiä (enkä nähnyt elokuvaa). Saan elokuvan katseltavakseni pian, mutta mietin, pitäisiköhän minun ehkä lukea kirja ensiksi.

Äskettäin luin Saramagon kirjan Seeing (mitä se portugaliksi tai suomeksi onkaan, luin englanninkielisenä käännöksenä) ja se tuntui olevan jonkinlainen jatko-osa Blindnessille. Ainakin siinä viitattiin aikaan, jolloin suuri joukko ihmisiä sokeutui. Oli oikein hieno romaani, joskin ahdistava.

Veloena kirjoitti...

En ole lukenut kirjaa, mutta haluan kyllä. Sitku... :D Ehkä jos sen lainaa kirjastosta, se on valmiina, jos sattuu vaikka sairastumaan flunssaan ja on liian tööt kirjoittaakseen kouluun esseitä. Huh.

Yleensä kirjat on kuitenkin hiivatan paljon kiinnostavampia kuin leffat. Leffoissa voidaan niin huonosti näyttää ideologisia kuvioita, että se aina vähän jää harmituttamaan. ellei sitten ole kertojanääntä.

Tea kirjoitti...

Mun mielestä elokuvaelämykset häviävät yleensä reilusti lukuelämyksille, mutta tuo oli elokuva, joka oli melkein yhtä vaikuttava kuin jos olisi lukenut kirjan. Hauskaa siis, että kuvailit elokuvaa kirjalliseksi, onhan se kuitenkin suurin tunnustus, mitä muut taiteenlajit voivat saada ;-).

Luin sittemmin myös Kertomus sokeudesta, johon tuo elokuva perustuu. Elokuva missasi monta pointtia kirjasta, mutta siinä oli myös tosi paljon sellaisia näkökulmia, mitä kirjassa ei ollut. Harvat romaanien filmatisoinnit onnistuvat tuomaan tarinaan mitään uusia näkemyksiä, mutta tuo oli mun mielestä ihan häkellyttävän hyvä.

Tosin voi olla, että tykkäsin elokuvasta, koska halusin vaan samaistua siihen lääkärin vaimoon niin paljon.

Jani kirjoitti...

Ajattelin jo tunnustaa omakseni tuon ajatuksen, jota pyörittelet, kärsimyksen todellisuudemmuudesta, mutten sittenkään. Mutta jos täsmennän sen merkitystä omalla kohdallani, sitä voi ehkä käyttää pohjana tuonkin ajatuksen syiden pohdinnassa.

Minulle kärsimys ja ilo ovat kuin entropia ja järjestys. Jälkimmäinen ei ole edellistä epätodellisempaa, mutta pidän kärsimystä kaiken vääjäämättömänä lopputuloksena, ja iloa vain hetkellisenä poikkeamana suunnasta matkalla sitä kohti. Siksi tunnen eläväni laina-ajalla aina kokiessani iloa, ja vastaavasti olevani paremmin synkassa maailmankaikkeuden lakien kanssa silloin, kun kärsin.

Ehkäpä tuossa todellisuudemmuudessa on kyse saman uskomuksen erilaisesta jäsentämisestä. Ainakin seuraukset tuntuisivat hypoteettisesti (koska tuosta toisesta muodosta minulla ei ole suoraa omakohtaista kokemusta) samanlaisilta: molemmat tekevät kärsimyksestä sen turvallisemman vaihtoehdon.

Seppo Raittila kirjoitti...

Egoilusta ja reaktiivisuudesta puhdas ilo on harmonista, todellisempaa kuin kärsimys. Se on absoluuttinen totuus. Mutta siitä ei oikein voi suorasanaisesti puhua, ainakaan tullen oikein ymmärretyksi…

Siksi itse mieluiten kommunikoin julkisesti lähempänä keskivertoihmisen tietoisuudentasoa. Siinä kaikki on kaksinaista, kuten tavallinen ilo – kärsimys. Lähes aina sanonkin vain suhteellisesti hyvin: Mihin tahansa voi jäädä koukkuun, mutta ainakin fyysiseen kipuun liitetty kärsiminen tekee useimmiten ihmistä todellisuudentajuisemmaksi kuin (tavallinen, usein huvittumisreaktioon liittyvä) ilo. Ainakin taviksille nyky-yhteiskunnassa, jossa tuollaista kärsimistä on useimmilla harvoin.

Sellainen kärsimys pakottaa kokemaan kehon yleensä todellisemmin kuin ilo. Kysypä vaikka ihmisiltä, missä kohdissa kehoaan he tuntevat kärsimyksen ja missä ilon? Ilo on useimmille epämääräisempi ilmiö – he eivät osaa sanoa sille paikkaa. Ja niistä, jotka osaavat, vain harva on kokenut kehossaan laajalti iloa, mutta monikin on joskus kokenut kehossaan laajalle levinnyttä kipua tai kärsimystä.

Kärsimys pakottaa kohtaamaan maailman, kuten oman kehon, rajallisuuden ja heikkouden - pohjimmiltaan kaiketi sen kuolevaisuuden. Kärsimys liittyy myös usein esimerkiksi sen tiedostamiseen, etteivät kaikki ihmiset ole koko ajan lojaaleja ja muutenkin mukavia. Tuollaiset ovat ehdottomia tosiasioita, joita ei voi tässä elämässä muuttaa, vaikka kyseisiä ihmisiä voikin onnistua välttelemään.

Veloena kirjoitti...

Jani, kuinka mielenkiintoista! Mullakin on se tunne poikkeamasta ja päämäärästä, MUTTA kun olen iloinen ja suhthyvissä kantimissa, kärsimykset tuntuvat ohimeneviltä pilkahduksilta, tuskin huomattavilta, ja taas toisaalta, kärsimyksen hetkellä ilo tuntuu epätodelliselta. Nykyään en kyllä enää vajoa kärsimykseen kovin syvälle, koska miellän sen hetkelliseksi ja tiedän, kuinka vitkuttaa itseni sieltä ulos. Ja koska ilo on minulle tutumpaa, en osaa jäsentää kärsimystä sillä lailla todellisemmaksi, yhtä todelliseksi vain, vaihtoehdoksi.

Tuntuu hurjalta, että se voi tuntua turvallisemmalta, mutta uskon kyllä, kun kirjoitat niin.

Veloena kirjoitti...

Tea, toivottavasti sulle tulee kohta se tila, jossa ajattelet, että sokeudut. :) Silleen kuvainnollisesti, siis.

Veloena kirjoitti...

Seppo, en taida olla erityisen kiinnostunut absoluuttisesta totuudesta, etenkään yksikkömuodossa... :) tai hierarkkisesta todellisuuksien asetelmasta. Mutta kiinnostava tuo kysymys ilon ja kärsimyksen paikantumisesta, innostaa pohtimaan, kiitos siitä!

Seppo Raittila kirjoitti...

Kiitos kommentista, Veloena. Töräytinpä tarkoituksella itselleni harvinaisesti.. :) Se on melkein yksi syy miksi olen blogiasi lukenutkin, että olen uumoillut, että suhtaudut jotenkin noin kuin kirjoitat.. :) Arvostan myös sinun lähtökohtaasi noihin hierarkkisuuksiin (tai mielikuvaani siitä). On paljon erilaisia kokemusmaailmoja, joiden pohjalta on johdonmukaista valita se. Ja monissa ihmispiireissä voi olla keskustelun hedelmällisyyden kannalta vaikeaa valita muuta kuin se… Itse ajattelen kuitenkin niin, että syvästi voi kokea kaikenlaisia tunteita samastumatta niihin – ja samastumattomuuden opettelu on tärkeää. Ajattelen myös löytäneeni paljon siitä, mitä syvimmiltäni olen ikuisesti ja uskon että samoin kuka tahansa voisi… -Stop.- (Menee pitkälle ihmiskäsityserojen puolelle.)

(Absoluuttisella totuudella tarkoitin siis ”riittävän objektiivista totuutta (jostain aiheesta), riippumatta siitä, onko joku tiedostanut siitä tipanhiukkaakaan”. Totuus on, että se voi mielestäni olla yhdestä kohteesta vain yksi. Koetan myös itse tässä kohdin olla (hu-huu) totinen. :) )

(Kunnollinen vastaaminen noihin hierarkkisuuksiin menisi pitkälliseksi...)