Entäs sitten

Vielä muutama päivä sitten nauraminen on helppoa. Ja hengittäminen. Kun joku kommentoi monikkosuhteista, että ehkä ihmiset mieltävät ne sitoutumiskammon ja kypsymättömättömyyden kautta, mieli muodostaa nopeasti hassuja kuvia: sehän se vasta on taitavaa ja vuorovaikutteista leimata toinen kypsymättömäksi, ja sehän se toki ilmaisee sitoutumiskammoa puhtaimmillaan, että sitoutuukin yhden sijaan useampaan. Sehän on kuin hämähäkkikammoinen, joka yhden sijaan ottaisi useamman karvajalan huusholliinsa. Hihitys on pinnassa.

Eilen oleminen alkaa käydä toisenlaiseksi. Ensin iskee apea välinpitämättömyys, kyvyttömyys selvitä nopeasti liikkeelle. Kummallinen itkuisuus. Se, ettei huomaa tarkasti, miten ihmiset ympärillä ilmehtivät ja elehtivät. Jokin imee voimat tyhjiin. Iltaa kohden tuo jokin tarkentuu, alkaa saada koulumaisia piirteitä. Illallisella ystävän luona koulu on jo kasvanut lonkerohirviökasvaimeksi, joka työntää etäpesäkkeitään kaikkeen tulkintaan. En oikein jaksa nauraa muiden kanssa, en ainakaan kaikelle, mille tiedän nauravani jossakin toisessa tilassa. En oikein saa itseäni siihen huoneeseen, vaikka istunkin siellä.

Jäljellä on kolmekymmentäkaksi viikkoa neljästäkymmenestä.

Kotimatkalla on vaikeaa pitää itkua sisällään, mutta tuntuu kauhean typerältä itkeä, kun tiedän, että toiset ihmiset jaksavat vuosikausia käydä kokopäivätöissä ja että olen itse hakeutunut kouluun, vieläpä maksankin siitä. Mutta kyllä näitä kohtia tulee, näitä joissa tekisi mieli pudota asfaltille sotkuisena kasana ja kieltäytyä enää liikahtamasta senttiäkään kouluun päin. Tietysti kävelen eteenpäin ja kotiin ja jopa saan nukuttuakin hiukan, ja aamulla syön mysliä ja herään ajallani, sentään juon valeriaanateetä siinä missä luokkatoverit arvattavasti kahvia, valeriaanaa, etteivät kädet tärisisi ja etten alkaisi itkeä kesken kaiken, on vähän semmoinen olo. Tietenkään en aio jättää kesken. Ja ehkä jo parin viikon päästä sopeudun taas. Ja mistä tämä kauhu edes tulee? Ei minun ollut ennen syyslomaa niin vaikeaa mennä kouluun. Se meni ikään kuin omalla painollaan, kuin unena siitä, ettei muunlaista elämää voisi olla.

Ei auta kuin käännellä ahdistusta uteliaasti näpeissään, sietää sitä ja toivoa, että muutkin, ne jotka sen huomaavat, jaksavat sietää sen. Ajatella koulua harjoitteena.